Payback time

Vammautumiseni aikana kerroin sinulle kuinka minua autettiin erilaisin tavoin hankalassatilanteessani. Kirjoitin silloin näin: ”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi”  (nyt sitä lukiessani muistin, kuinka hyvä ja tärkeä juttu siitä tulikaan, luethan sen tuosta linkin takaa!).

On tunnustettava, että olen suorastaan välillä tuntenut kovaa syyllisyyttä siitä, etten ole vielä pystynyt kiittämään kunnolla jokaista minua auttanutta tai tarjota auttajilleni jonkinlaista vastinetta tai korvausta avustaan. Olen ollut vielä liian voimaton, ja joutunut keskittymään toistaiseksi vain oman itseni parantamiseen.

Mutta nyt, kun olen saanut jalat jo paremmin alleni, on aika alkaa maksaa velkojani takaisin. En tarkoita sitä, että aina tarvitsisi korvata saamaansa apua isoilla korvauksilla – tärkein ja paras apu on aivan pyyteetöntä. Mutta kyllä minä jollain tavalla haluan voida kiittää ihmisiä, jotka ovat antaneet aikaansa minulle vaikeassa tilanteessani. Osalle ”takaisinmaksu” voi tarkoittaa yksinkertaisesti vain halausta, osalle kukkakimppua, osalle jotain suurempaa.

Tämän viikon vietän rakkaan, ehkä suurimman avun minulle vamma-aikanani tarjonneen ystäväni luona. Hän on miehensä kanssa lomamatkalla, ja minä olen heidän luonaan lasten- ja koiran vahtina. Olen ollut täällä monesti aiemminkin, ja lasten kanssa homma luistaa hyvin, ovathan he jo koululaisia, eivätkä edes vaadi kovin suuria ”hoitotoimenpiteitä”.

Tämän karvapallon minä melkein unohdin kokonaan

Ihana koiranpentu Nöpö, joka saapui tähän perheeseen viime syksynä. Katsotaan siis kuinka me yhdessä pärjäämme. Vaikka minulla oli itsellänikin vielä muutama vuosi sitten koira, olen ehtinyt jo tottua arkeen ilman koiraa, ulkoilutuksineen ja ruokkimisineen. Onneksi tämä on vielä pikkuinen koira, eikä vaadi liian pitkiä lenkkejä, ne saattaisivat minun polvellani olla hankalia. Ja onneksi lapset hoitavat koiraa jo tottuneesti.

Onhan tässä sekin mahdollisuus, että minulle herää taas koirakuume…

 

 

Jokainen on korvauksen arvoinen – ammattilaiselle tulee maksaa rahaa

Nyt on sanottava tämä, koska asia on pyörinyt viime aikoina paljon päässä. Haluan vain sanoa sen pois mielestäni, en olla ikävä kellekään.

Olen kovin kiitollinen, miten osaamistani arvostetaan! 6 kuukauden mittainen sairauslomani päättyi vasta. Onnettomuus oli iso pala pikkuyrittäjälle. Olen viime vuodet taistellut isojen haasteiden kanssa, ja ollut taloudellisesti vaikeassa tilanteessa samalla kun rakentanut itseni ammatillisesti uudelleen. Olen tehnyt lukemattomia tunteja töitä korvauksetta vain jotta oppisin paremmaksi ja voisin näyttää, mitä osaan.

Viime aikoina olen aloittanut alusta taas saman rumban kuin niin monta kertaa aiemminkin; pohtinut pääni puhki miten myydä palveluksiani ja mistä saada rakastamani kaltaisia töitä. 

Moni taho on lähestynyt minua ja tarjonnut töitä – mutta ilman rahallista korvausta, siis pyytänyt palvelustani ilmaiseksi. Niin paljon kuin kaikkia haluaisin auttaa, tällainen on mahdotonta. Koska olen osaava ammattilainen, on työstäni myös voitava saada rahaa.

Nyt toivon vain yhtä asiaa: että saisin tälle keväälle ja kesälle vielä muutamia työkeikkoja lisää. Juontokeikkoja, spiikkauksia, videohommia, radiojuttuja – sellaisia, joista saan myös kelpo korvauksen. Olenhan sen arvoinen. Jokainen meistä on!

Tänään mä olin näin: kuntouttamassa koipeani, jotta voisin palvella teitä vieläkin paremmin

 Äm

Ps. Te, jotka kenties olette apuani ilmaiseksi pyytäneet, kiitos: nämä kokemukset opettavat minulle paljon omien rajojen vetämisestä. Autan teitä mielelläni, mutta nyt on saatava omat jalat paremmin alle.

Sello – eka kerta 15 vuoteen

Oletko sinä tehnyt viime aikoina jotain pitkästä aikaa? Millaisia ajatuksia ja tunteita paluu rakkaan jutun pariin herätti?

Tiesitkö, että minä soitin selloa toistakymmentä vuotta? Olin vain kuusivuotias, kun aloitin soittoharrastuksen, ja lopettaessani yli parikymmpinen. Sello jäi, sillä siitä ei ollut minulle ammatiksi, ja muut kiireet iskivät yliopistoaikoina.

Mutta nyt, vuosien jälkeen, näin unessa soittavani selloa. Ja koska uni jäi hereillä ollessanikin vaivaamaan, oli pakko kokeilla miltä tuntuisi soittaa taas n. 15 vuoden tauon jälkeen.

Kokemus oli aika huima. Se herätti monenlaisia tunteita, ja tietysti se on jaettava kanssasi. Tällä videolla minä – ihan oikeasti – soitan ensi sävelet yli vuosikymmeneen sellolla. Nyt kun soitin taas, tuntuu tavallaan hassulta, että olen ennen elänyt niin tiiviisti tuon kapistuksen kanssa. Suorastaan vähän hävettää, etten ole soittanut pitkiin aikoihin, vaikka sello oli minulle vuosikausia niin tärkeä asia. Soitin sitä päivittäin, kävin soittotunneilla, soitin orkestereissa ja muissa erilaisissa kokoonpanoissa. Mutta niin se aika vain kuluu, ja moni kerran niin tärkeä ja arkipäiväinen asia saattaa jäädä pois päiväjärjestyksestä. Ehkä sinäkin tiedät tunteen?

Minkä jutun pariin sinä voisit palata vuosien jälkeen? Otathan näistä sanoistani vaarin!

/Äm, suunnaten suloisin sävelin kohti ensi viikkoa

 

 

 

 

Kuntosalilla ekaa kertaa

Jo on ollut viikko. On tunnustettava, että minulla on nyt vähän hukassa ote tämän blogin kanssa. Niin paljon pohdittavaa on muualla, että tämä touhu nyt vähän kärsii.

Mutta kehitys kehittyy. Ja niin tekevät myös minun lihakseni. Hirveestpaljon muuta sanottavaa ei jotenkin oikein ole kuin että

 

Eilen kuntopyörällä 60 minuuttia – ekaa kertaa!

 

Ja tänään kuntosalilla yksin – ekaa kertaa yli kuuteen kuukauteen. Taas on laitettu uusi vaihde päälle jalan kuntoutuksessa.

Ajattelin, että kuntosalikekka olisi nostalgisen upea paluu vähitellen treenin pariin, ja hehkuttaisin sitä vuolain sanoin. Mutta vähän toisin kävi: olo ei ole kovin hehkeä. Salilla kaikki tuntui todella vaikealta. Huomaa, että kunto ja lihakset ovat todellakin rapistuneet. Polvi on kipuillut viime päivinä melko paljon.

Nöyryyttä. Sitä tämä prosessi nyt opettaa.

Iloa viikonloppuusi, ystävä!

 

/Äm

Arkistojen aarre: Apua, olenko minä se kamala Tinder-Bitch – mies, näin saat naisen sydämen Tinderissä

Pakko tunnustaa: kuusi päivää olen miettinyt menisinkö Tinderiin. Sitten luin tämän reilu vuosi sitten kirjoittamani jutun edellisestä Tinder-kokeilustani – enkä nyt sitten ole taas ihan varma. Mutta jos menen, lupaan harkita jatkokertomuksen kirjoittamista.

Jengi, jeesikää meitä, jotka kelaa tätä Tinder-hommaa. Plussat ja miinukset? Tällainen oli oma Tinder-kokemukseni, jonka sitten aika pian lopetin, kun en oikein kokenut sitä itselleni toimivaksi…

Ps. tosikot älkööt vaivautuko.

 

* * *

Apua, olenko minä se kamala Tinder-Bitch – mies, näin saat naisen sydämen Tinderissä
(Julkaistu MaiLifessa 3.2.2016)

Rohkeimmallakin seikkailijalla on heikko kohtansa, raja, jota hänkään ei millään pysty ylittämään. Ja minulle, joka hyppään kyllä mäkihypyn, no problem, yksi raja on korkein: Parisuhteen muodostus. En vain pysty heittäytymään deittailuun ja juttuihin, joita rakkauden löyäminen kenties vaatisi. Sen sijaan, että asettaisin itseni alttiiksi ja tekisin asialle jotain, minä odotan, että prinssi tulee vastaan. Sä tiedät, se valkoinen ratsu ja auringonlasku janiinedelleen. Mutta faktat kehiin: kaksi vuotta sinkkuna, eikä tieni varrelle ole miehiä asettunut.

Vaadittiin matka tuhansien kilometrien taakse Las Vegasiin, ystävän heittämä haaste ja… noh, rikkaan amerikkalaisen miljonäärin kiilto silmissä. Käsillä olivat vuoden 2015 viimeiset tunnit ja korvissa ystävän sanat:

”Nyt sun on aika ottaa kohtalo omiin käsiisi” Mene Tinderiin. Nyt.”

* * *

Kännykkä. Se minulla on nyt kädessäni. Määrittäisikö minun kohtaloni tämä kapula? Lataan sille liekin muotoisella logolla varustetun aplikaation. Yököttää. Ikinä en ole elämässäni ajatellut sortuvani tähän. Mielikuvissani valkoinen hevonen ravaa horisontin taakse ja kaatuu kuolleena maahan. Bye, bye prinsessaunelmat!

Tältä näyttävät ulkoistetut Tinder-joukot.

Koko juttu on minulle liikaa. Eteeni välähtää ihmisen kuva ja minun pitää valita hylkäänkö hänet painamalla punaista rastia vai valitsenko vihreän sydämen, joka ilmoittaa kiinnostukseni. Jos kuvan henkilö antaa minullekin vihreän sydämen, meistä tulee match ja voimme aloittaa tutustumisen.

Ei. Yök. Työnnän kännykän ystäväni käteen ja seuraavat päivät hän (ja hänen vaimonsa ja kaksi pientä tytärtään) hoitavat hommat. Minä kurkin suloisen etäisyyden takaa. Pelkään.

Mutta sitten jotain tapahtuu. Tulee ensimmäinen match!

Kirurgin profiiliteksti.

Joku kirurgi Las Vegasissa haluaa minut! Olen taivaissa. Sillä on varmasti rahaa! Ja niin siinä käy: otan kohtalon omiin käsiini ja vuoden 2016 ensimmäiset päivät viuhuvat suloisesti Tinderissä.

Ja nyt minä olen näin…

Sanotaan, että Tinder on naisten markkinat. Yksi asia minua vaivaa. 97 prosenttia naamoista vilahtaa minulla punaiseen ja alan pelätä: Onko minusta tullut se kamala Tinder-Bitch, nirso muija, jota ennenvanhaan kutsuttiin katkeraksi vanhaksipiiaksi?

Omat profiilikuvani ovat suurelta osin poseerattuja, jopa valokuvaajan ottamia, ja huomaan etsiväni samaa efektiä miesten kuvissa. Ei kaljatölkkejä (VOIHERRANJUMALANIITÄRIITTÄÄ), ei sormuksia kuvissa (JOO VOIHERRANJUMALANIITÄON), ei sitä ei tätä, ei kainalossa roikkuvia isotissisiä blondeja (VOIHERRANJUMALANIITÄKINON!) tai miehiä koiran kanssa (VOIHERRANJUMALANIITÄON IHAN LIIKAA) tai koala olkapäällä (HERRANJUMALAMIKÄVILLITYSSEOIKEINON).

Ei, ei, ei.

Mutta minua häiritsee; miksi minä, joka haluan kuitenkin ihan aidon, oikean miehen, kyttään Tinderissä adoniksia? Mikä tänne on oikea strategia? Miten täällä voi tuoda esiin sen mitä oikeasti on eikä vain sen miltä näyttää? Koska senhän pitäisi oikeasti ratkaista.

Valkoinen hevonen nousee kuolleista ja ratsastaa silmäkulmassani taas.

Miksi en anna mahdollisuutta? Mitä miehet voisivat tehdä toisin? Mitä minä voisin tehdä toisin?

* * *

Kirurgi on jo unohdettu. Nyt on eräs toinen. Annan puhelinnumeroni hänelle! Hän on ihana. Iik! Ei taida olla ihan miljonääri, mutta se ei ole enää kriteeristöni kärjessä. Jokin tässä tyypissä viehättää minua suuresti. Komea, kyllä, mutta myös hänen kuvauksensa profiilissa puhuttelee. Hän kertoo siinä suoraan kuka on. Viestittelemme nyt Whatsupissa. Hän kertoo vähän enemmän. Minä tiedän hänen koko nimensä, sen missä hän asuu. Sydämentykytyksiä. Iik.

Ja joka kerta kun häneltä tulee viesti, minä olen näin…

Me suunnittelemme, että tapaisimme ennen lähtöäni.

Valkoinen ratsu!!

Nyt minä olen näin… Tinderassistenttini turvallisesti rinnallani.

Tätä tarinaa kirjoittaessani ja Tinderiin mennessäni olin juuri ollut ystäväperheeni ”au pairina” Las Vegasissa ja tässä heidän tyttärensä. Lisää Amerikan seikkailustani esim. tässä.

Yksi raja ylitetty. Huomaan ettei tämä olekaan niin vakavaa. Nyt minä olen siirtynyt Suomeen pyyhkimään naamoja. Kyllä, olen yllättänyt itsenikin. Piti poistaa Tinder kännykästä, sillä Suomessa en tästä puuhasta haluaisi jäädä kiinni, jokuhan saattaa minut tunnistaa. Mutta kuuden tunnin mittainen lentokoneen vaihto Oslon kentällä murtaa kamelin selän. Jos mä nyt vaan ihan vähän kurkkaisin, kun ei tässä muutakaan…

Suomessa sama ralli jatkuu. Katsotaan nyt vaan. Että jos joku mielenkiintoinen.

Tinder on mielenkiintoinen. Ei siitä mihinkään pääse. Koukuttava, sanoisin. Peli? Hiljainen ilta yksin kotona ja kännykkä liian helposti käden ulottuvilla. Entinen loputon Instagramin rullailu televisiota katsoessa on nyt vaihtunut kasvojen pyyhkimiseen vasemmalle tai oikealle.

Minulla ei ole mitään tavoitetta. Selaan naamoja päämäärättömästi. Tinder-Bitch, edelleen? Nyt mennään ehkä 95 prosentissa punaista. Mitä minä tältä touhulta oikeastaan haluan, pysähdyn miettimään. Mitä nämä miehet tästä etsivät, kiinnostun? Tavoite. Olisiko täälläkin oltava sellainen? Tutkin eteeni nousevien profiileja, ja totean, että aika harva kertoo kertoo kuka on ja mitä haluaa. Itselläni ei edes ole kirjoitettua kuvausta. Sen sijaan annan henkilölle mahdollisuuden nähdä Instagram-kuvani. Uskon, että ne kertovat minusta aika paljon.

Jos voisin antaa miehelle jonkin ohjeen, mitä hänelle sanoisin, pohdin? Ehkä toteaisin:

Mieti mitä haluat ja anna sen tulla selvästi esiin.

* * *

Mutta mitä minä haluan?

Vaikka edelleen vailla tarkkaa tavoitetta pyyhin suuren osan kuvista pois, minullekin tykkäyksiä kertyy. Matchejäkin! Yksi minua häiritsee. Olen kai jo ehtinyt tottua Amerikassa siihen, että mies aloittaa keskustelun; sanoisinpa, että näin kävi siellä 90 % matcheistäni. Mutta Suomessa! Kaikista matcheistani VAIN YKSI tyyppi tekee aloitteen keskusteluun!

”Moi”, hän avaa, ja jättää lopun kommunikaation hoidettavaksi minulle (VOIHERRANJUMALAMITÄPITÄÄSANOAIHMISELLEJOKASANOOVAINMOIEIKÄMITÄÄNMUUTA JANÄITÄTYYPPEJÄTÄÄLLÄRIITTÄÄ).

Tästä epäinformatiivisesta ja keskusteluun innostamattomasta aloituksesta huolimatta minä hypin tasajalkaa.

”Sä niin saat nyt mun ikuiset suosiopisteet”, höyryän hänelle takaisin innostuksissani ja kummastelen miksi kukaan muu mies ei tartu toimeen ja ALOITA KESKUSTELUA ja ehkä tämä kertoo suomalaisen parisuhteen tasa-arvoisuudesta eli siitä, että NAISEN on täällä totuttu aina vastaavan kaikesta, myös aloitteenteosta ja se jotekin tässä touhussa mättää kun mä oon kuitenkin ihan perinteinen nainen, joka odottaa miehen ottavan ohjat käsiin.

Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun myös siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jokin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella. Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.

Nämä kirjat sain motivaattori-ystävältäni… Varsinainen Amerikan reissu.

 

Jos siis saisin jossain ohjeita miehelle antaa, sanoisin varmaan hänelle, että:

Ole aktiivinen. Aloita keskustelu rohkeasti. Kysy kysymyksiä, mutta älä unohda kertoa itsestäsi. Sinun ei tarvitse yrittää olla mielenkiintoinen. Sinä olet mielenkiintoinen. Aktiivisuutesi ja suoraselkäisyytesi on kaikista kiehtovinta. Muskeleittesi määrä tai seikkailut, joista voit minulle kertoa, eivät tee sinusta minulle houkuttelevampaa. 

Sinun arkesi minua kiinnostaa, sillä sen voisin ehkä kanssasi jakaa. 

Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä. Sillä vaikka meitä naisia kutsutaan monimutkaisiksi ja aivoissamme arvellaan olevan miljoona kierrettä, emme me kuitenkaan näe sinun pääsi sisälle.

* * *

Mutta oman päämme sisään me naiset kyllä osaamme kehitellä kaikenlaista. Minä olen nyt pääni sisälläni aivan varma, että kaikki vihaavat minua. Istun kännykkä kädessä olohuoneessani. Lempipuuhani nykyään. Toisella silmällä katson televisio-ohjelmaan, jonka nimi kysyy ”Liian ruma rakkauteen?” Matcheja ei enää tule. Laajennan hakua maantieteellisesti laajemmalle alueelle. Ei auta. Kukaan ei halua minua. Se ainoa keskustelun aloittanutkaan ei enää lähetä viestejä. Hän vihaa minua. Varmasti! Minä olen ruma. Varmasti! Nyt poistan Tinderin kännykästäni.

Varmasti!

No niinku EEEEEN. Vitsi. Enhän minä sitä tee, minä olen koukussa.

* * *

Valkoinen hevonen kruunupäineen on kauan sitten kadonnut mielikuvistani. Mutta Tinderissä pyörii varsinainen kuvakavalkadi. Eniten rakastan niitä miehiä, jotka ovat laittaneet kuvan itsestään koiran kanssa mutta profiilitekstissään muistavat erikseen mainita:

”Ps. Koira kuvassa ei ole minun.”

Hellyyttävän ihanaa; aivan kuten minä olen lukennut Tinderpainajais-kirjani, jossain taitaa olla Teeseitse-opaskirja miehelle, jossa sanotaan:

”Nainen tykkää koirista. Naisen saa, kun on koirakuva. Käytä koiraa.”

On myös kaloja, koala-karhuja, lehmiä, hevosia (ei valkoisia!), kissoja. Jossain lienee myös kirja, jossa opastetaan: On vitsikästä kirjata opiskelupaikakseen ”Elämän kova korkeakoulu”… Ja vaikka minut pysäyttääkin yllätyksestä vastaan tuleva Brad Pittin tai Justin Bieberin pärstä, sen kirjan, jossa kehotetaan laittamaan julkkiskomistus oman kuvan tilalle, SEN saisi polttaa. Mitä sitten tulee vaatteettomaan yläkroppaan (TAI ALAKROPPAAN VOIHERRANJUMALANIITÄKINON) vastaus on niinku ei.

Huomiota voi hakea monella tapaa.

 

 

Minä olen näin Tinderissä

 

Jos minä nyt neuvoisin, sanoisin, että:

Älä matki muita, vaan palauta mieleen tavoitteesi. Tule tietoiseksi miltä kuvasi ja kirjoittamasi teksti minulle kertovat, miltä ne MINUN silmissäni näyttävät. Jos elämäsi tärkeimmät asiat ovat kuntosali, selfien ottaminen peilin kautta ja vatsalihasten pullistelu, anna palaa näiden kuvien kanssa, mutta mieti olisiko sinussa kenties jotain muutakin kiinnostavaa. Sillä vaikka minä vatsasi nähdessäni pysähdynkin hetkeksi miettimään millaista lihaksesi vierestä olisi aamulla herätä, swaippaan sinut punaiselle, sillä en näe SINUA vatsalihastesi takaa. Minä etsin seurustelukumppanikseni miestä, en lihasta, kaljatölkkiä tai huvipurtta, ja vaikka muuten haluaisit kasvojasi suojella, anna minulle yksi kuva, joka kertoo sinusta. Kerro myös joku asia itsestäsi omin sanoin, äläkä käytä lainausta – varsinkaan jos se on ”Carpe diem”. 

En minä halua tarttua hetkeen, minä haluan tarttua sinuun. Jos vain annat minulle tarttumapintaa. 

Muista, että jokainen tekemäsi valinta on minulle viesti. Varmista, että se on haluamasi kaltainen. Sinähän haluat, että minä annan sinulle sydämeni.

Ja minun sydämeni sinä saat, kun annat oman tarinasi tulla esiin.

* * *

En minä ole Tinder-Bitch. Minä olen ollut nyt kuukauden Tinderissä, ja oma tavoitteeni on kirkastunut. Minä en stressaa. En ota tätäkään hommaa sen liian vakavasti. Minä katson. Valkoinen hevonen prinsseineen vilahtaa aika ajoin mielikuvissani. Onhan sekin mahdollista, mutta ei Tinder varmasti asiaa pahenna. Olen päättänyt ettei tätä asiaa tarvitse hävetä, kaikkihan sitä tekee, ja että kirjoitan blogiini ensimmäisen Tinder-kuukauteni kokemuksista.

Päätän, että siinä annan sinulle yhden ohjeen:

Sinä mies; sinä olet aivan ihana, juuri tuollaisena sinä olet kiinnostava! Viis välitä oppaista ja ohjeista, ole vain tietoinen ja anna minulle tarttumapintaa, ole aktiivinen ja anna oman tarinasi tulla esiin. Ole oma itsesi: se rohkea ja luottavainen mies, joka parhaimmillasi olet. Sellainen, joka varmasti löytää elämänsä rakkauden Tinderistä tai jostain muualta.

Koska sinulle minä annan sydämeni.

* * *

Jos olet minuun Tinderissä törmännyt, ehkä jopa tykännyt, muttet saanut vastinettani ja minusta matchia, älä huoli, niin on käynyt suurimmalle osalle muistakin. En ole tainnut vielä itse uskoa tuota juuri sinulle vakuuttamaani…

Rakkaudella,
Maija

Ps. Lapset kuvissa eivät ole minun.

Ja Pps. Ei, Tinder ei maksa tästä kirjoituksesta minulle. Tämä on vain jotain minkä haluan jakaa kanssasi ihan vain puhtaasta sydämestäni.

Tämä blogi englanniksi täällä.

Maija matkalla: Lahti

Nyt kun mulla on tuo aktiivisempi Youtube-kanava, sain loistavan idean alkaa tehdä matkaohjelmaa: aina kun matkustan jonnekin, poimin parhaat palat sulle mukaan. Sit ekakshan mä menin perhana tietty LAHTEEN… Ni, synty tää. Ja Birgitta, suomenruotsalainen kielenkääntäjä! Jatkoa en tälle sarjalle just nyt lupaa.

Mut tilaa silti mun Tube-kanava!

Suloa sunnuntaihin, söpöläiset!

 

/Äm

Maaliskuun kymmenes ja puoli vuotta

Tiätteks tyypit mikä on hienointa elämässä? Vaikka mitä tapahtuu, aika kulkee aina eteenpäin ja parantaa hirveimmätkin haavat. On vain uskottava, ja välillä tiukasti tungettava läpi harmaan.

Tänään on taas kuun kymmenes. Sä tiedät mitä se minulle näinä aikoina tarkoittaa. Ajanlaskua. Tänään onnettomuudestani on tasan puoli vuotta ja leikkauksestakin jo reilut kolme! Huteraa on vielä meno, mutta taas ollaan yksi kuukausi kauempana kamalimmasta.

Valoa on, kun sitä näkee, muistathan sen, ystäväni!

Kaunista viikonloppua.

/Äm

Lahden jälkeinen tyhjyys

Minä oon kyllä pikkuisen pihalla nyt. Ei oikein irtoa.

Hirveän vaikea on kuvailla sitä tunnetta, joka syntyy joka ikinen kerta, kun palaa intensiiviseltä työkeikalta kotiin – etenkin kun se värittyy flunssan ja polvivamman sumentamalla sekamelskalla. Olen edelleen kovin kipeä.

Tunne on jotain hämmennyksen, innostuksen, väsymyksen, kiitollisuuden ja tyhjyyden täyttämää myllerrystä. Näin käy, kun yhtäkkiä kaikki hälinä ympärillä laantuu, eikä ole ihmisten silmäparien tuijottamana ja löytää itsensä taas omista nurkistaan. Ihanaa, mutta samalla kovin pysäyttävää.

Lahden työkeikka, siis työ juontajana hiihdon MM-kisoissa, oli minulle tietysti odotettu juttu. Vedenjakaja, sanoisin jopa. Kaiken vamma-arkeni ja kuntoukseni keskellä se oli sellainen mittapuu, jota odotin. Siihen tietyllä tapaa päättyi vamma-aikani ja pääsin testaamaan työkuntoni. Kuntoutus keskittyi siihen, että olisin kunnossa Lahdessa, jopa leikkaukseni oli ajoitettu sen mukaan. Välillä todella jännitti, olisinko riittävässä kunnossa, mutta kuin ihmeen kaupalla (ja kovalla työllä) kunto oli oikein hyvä. Mutta nyt kaikki tietysti kasaantuu. Voimat ylipäänsä ovat olleet vähäiset ja vastustuskyky alhainen, joten flunssa pääsi iskemään pahasti ja nyt on hetki palauduttava.

Lahti oli sanalla sanottuna upea. Hienot MM-kisat, joissa sain toimia juontajana. Upea matka on kuljettu ja palkitsevaa työtä on saanut tehdä hienossa seurassa kuluneiden parin viikon aikana.

Nyt matka suuntaa kohti uusia seikkauiluja. Ehkä siksikin oloni on hämmentynyt, sillä en vielä tiedä mitä ne ovat. Lahden keikka oli selkeä, aikataulutettu piste elämässäni, jossa pitkään edessä on muutoin ollut vain epätietoisuutta. Ja nyt ihmetellään hetki taas. Luvassa on hienoja juttuja, sen tiedän, ja voin nyt jo sanoa.

Mutta nyt minä lepään vielä tämän päivän, kunto ei anna muuta myöten.

Tällaiselta(kin) maailmani näytti Lahdessa

Näkymä päätyöpaikkani, Salppurin Salonki VIP-tilojen ikkunasta. Paraatipaikat noin niinku mäkihypyfanille.

Muutamana iltana juonsin myös tällä juhla-areenan lavalla.

Ja Lahden Hiihtomuseon seinältä löytyi tuttu tyyppi. Elämäni yksi suurimmista saavutuksista päästä urheilijana museon seinälle! Elämä on.

Vakavaa analyysiä mäkihypystä Toni Niemisen kanssa.

Mietaa on niin iso, että hän sai pitää haastatteluissa mikkinsä itse 😀

On etuoikeutettu olo, sillä pääsin haastattelemaan legendaarisia suomalaisia hiihtohahmoja. Tässä kohta 80-vuotta täyttävä hiihtovalmentaja Immo Kuutsa. Näiden kuvissa näkyvien ihmisten kanssa majoituimme myös samassa hotellissa vierekkäissä huoneissa ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Miten mielenkiintoisia keskusteluja pääsinkään heidän kanssaan käymään!

Rankka elämä

Oon elossa, mut nippa nappa. Mahtavat Lahti2017-mm-kisat takana, tulin eilen tältä duunikeikalta kotiin. Henkisesti kunto on huipussaan, mutta fyysisesti olo on kuin auton alle jäänellä raadolla. Sanotaan nyt näin, että suht iloinen saa olla, kun on selvinnyt polvivammaisena ja kamalassa flunssakuumeessa 1,5 viikkoisesta juontajan pestistään. Jo viikon kestänyt kamala flunssa horjutti etenkin viimeisiä päiviä Lahden keikalla, mutta hengissä selvittiin.

Vaikka kovin mahtavalta, elämä tuntuu nyt myös vähän rankalta, joten tänään(kään) ei irtoa paljoa ajatuksia tai kuulumisia, sillä nyt täytyy palautua ensimmäisestä pitkästä duuniputkestani sitten syksyn onnettomuuteni. Mutta palaan kisatunnelmiin pian.

Katso sillä välin tämä, uusi Youtube-videoni siitä millaista on tehdä töitä kameran edessä. Kuulen tosi mielelläni toiveitasi siitä mistä haluaisit minun tekevän jatkossa videoblogeja!

/Äm, joka painuu nyt sänkyyn palauttelemaan

Naisflunssassa kohti uutta päivää

Hiphei! Työn ja eilisten kultajuhlien vilskeessä suhisevat nämä päivät Lahdessa. Tänään on vähän myöhäisempi lähtö juontohommiin, joten ehdin jopa ajatella blogia hetken.

Tällaiset työputket imaisevat hassulla tavalla sisäänsä. Täällä eletään varsinaisessa kisakuplassa, ja tuntuu välillä, että muu maailma ympärillä hämärtyy. Hiihtolajit täyttävät ajatukset ja ote on kiinni tapahtumissa kisa-alueella. Aamut alkavat ajatellen edellisen päivän kisatapahtumia ja valmistautumista uuden päivän koetoksiin. Hauskaa, miten ihmisestä kuoriutuu nopeasti varsinainen asiantuntija, kun on elänyt jonkin aikaa vain ajatellen ja nähden urheilu- ja urheilija-aiheisia asioita. Mutta tällaista tämä työ on parhaimmillaan; intensiivistä ja mukaansatempaavaa. Luulen, että tarkempia analyyseja minulta näistä kuluneista viikoista kannattaa odottaa vasta, kun pääsen takaisin kotiin.

Nyt minä olen näin. Tämä on normaaliksi muuttunut aamunäkymäni.

img_5400

Makaan mahdollisimman pitkään vaaka-asennossa, jalat kohotettuna, ja käymässä läpi päivän matskuja sekä haastatteluja. Tänään tosin polvivamma jää kakkoseksi: minulla on NAISflunssa. Tarkoittaa siis sitä, että kamala kuume, kurkkukipu, yskä ja nuha, mutta kaikki elämä ja työt ja muu mahdollinen hoidetaan kuin ei olisi mitään vialla. Koska nainenhan ei flunssaan kaadu. Toisin kuin miehet. Se miesflunssa onkin sitten ihan käänteinen tauti.

Iloa torstaihin! Se on toivoa täynnä myös Lahdessa.

/Äm