Hyvän mielen lounas on taas nautittu

On vähän takki tyhjä ja olo kummallisen kaihoisa – mutta sydän täynnä lämpöä ja mieli raukean onnellinen.

Syy tähän kummallisen sekavaan oloon on tässä:

Vieraita ja vapaaehtoisia Hyvän mielen lounaalla

Tänään järjestimme Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumamme G Livelabissa Helsingissä. Se meni upeasti: paikalla oli 100 vanhusta ja parikymmentä vapaaehtoista. Nämä ovat kovin intensiivisiä päiviä ja sitä antaa aivan kaikkensa vieraiden viihtyvyyden ja hyvän mielen eteen. Jotenkin kumman syvältä kumpuaa halu varmistaa, että jokainen vieras lähtee kotiin tapahtuman jälkeen suuri lämpö mielessään ja hymy kasvoillaan. Ja siksi nyt vilskeen ja vilinän rauhoittuessa väsymys meinaakin viedä.

Kerron tämänkertaisesta tapahtumasta enemmän myöhemmin, mutta sitä odottaessa voit lukea tämän edellisen, marraskuussa järjestetystä tapahtumasta kertovan tarinani ”Pumppuhuoneen salaisuus”.

Tekstini lopussa kirjoitin näin:

Ihmiset ja voima, jota voimme toisillemme antaa. Yhteisten hetkien jakaminen, yhdessä kokeminen. Heikkoman auttaminen ja avun vastaanottaminen silloin kun on sen aika.

Tästä on kyse elämässä. Miksi se niin usein unohtuu arjen kiireiden keskellä?

Joka päivä on uusi mahdollisuus kohdata ja koskettaa. Aina ei tarvitse järjestää isoa tapahtumaa ja koota yhteen satoja ihmisiä. Tärkeintä on toiminta. Että tarttuu toiseen, koskettaa. Että jakaa omastaan.

Ehkä meillä jokaisella mukana rinnassa sykkii oma pieni pumppuhuone, joka on tehty sykkimään lämpöä toisille ihmisille?

Näillä sanoin kiteytän tämänkin päivän juuri nyt.

/Äm

Näin myyn itseäni – vinkit henkilöbrändiä, asiantuntijuutta ja osaamista myyvälle yrittäjälle

Se on kuulkaa sil’viissiin, että toukokuun alussa minä vietän 10-vuotis yrittäjäjuhlaani. Ensimmäisen yritykseni Paraply meni kaupparekisteriin 1.5.2007. Olin aika nuori yrittäjä, vain 25-vuotias perustaessani tuon asiantuntijafirman, joka parhaimmillaan työllisti viisi ihmistä. Kerrotaanpa siitä vaikka vähän enemmän sitten juhlapäivänä…

Mutta tänään haluan kertoa muutaman sanan myymisestä – se kun mielessäni on pävittäin, etkä sinäkään ole aiheeta voinut välttyä.

Ehkä eniten vuoteni yrittäjänä ovat opettaneet minulle myynnistä. Olen myynyt asiantuntijapalveluita, osaamista ja henkilöbrändiä. Nyt hetken aikaa poissa markkinoilta oltuani olen muokkautunut myös ammatillisesti hieman uudella tavalla ja olen monelta osin uuden alussa. Se asettaa haasteensa myymiselle.

Viime viikkoina olen pohtinut paljon ja syvällisesti omaa brändiäni. Yksi suurimmista haasteistani on kehittää sen ns. haluttavuutta ja löytää olemassa oleva tarve palveluilleni. Tarkastellessani myyntiprosessiani ja sen haasteita syntyi tämä video jaettavaksi kaikkien kiinnostuneiden kanssa.

Minun kaltaisiani itsensä työllistäviä yrittäjiä tulee markkinoille koko ajan. Yrittäjä myy koko ajan, ja tämä saattaa tulla esimerkiksi asiantuntijatyöstä yrittäjäksi lähtevälle joskus yllätyksenäkin. Toivon todella, että suurelle osalle yrittäjistä töitä on helposti tarjolla ja tarvetta palveluille ei tarvitsisi koko ajan olla etsimässä. Mutta jokaiselle yrittäjälle tulee jossain vaiheessa hetki, jolloin töitä on vähemmän. Silloin on olennaista, että myyntiasenne on sisäistetty ja myyntityö on ollut jatkuvaa ja systemaattista.

Toivon, että videosta on hyötyä esimerkkinä ja ajatusten tarjoajana kaltaisilleni itsensä työllistäville ja henkilöbrändiä myyville yrittäjille. Jos olet yrittäjä, katso ja ime ideoita; kerron tässä tekemieni toimivien oivallusten lisäksi avoimesti esim. omasta hinnoittelustani ja henkilökohtaisista haasteistani myynnissä. Jos et ole yrittäjä, katso, ja voit ymmärtää palan enemmän siitä millaista kovaa duunia täällä yrittäjäkulissien takana tehdään.

 

Tälläst tänään, suunnataanpa sitten kohti huomista. Hyvää yötä, ystävät!

/Äm

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta

Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.

Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.

Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa. 


”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”, ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.

Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.

Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova. 

Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?


* * *

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.

Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)

* * *


TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.

Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:


HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan. 

Näky kahvilan pöydässä. 

Minä itse peilaantuneena näkemääni.

Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan. 

En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.

Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…


NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.

Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti. 

Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.

Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.

Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!


VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.

Se on tunne tarpeettomuudesta.

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.

Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.

En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.


MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi? 

En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?

Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?

Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?

Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!


MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.

Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.

/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta

Polven seitsemäs muistopäivä

On taas se aika kuusta.

Kuun kymmenes! Tai oikeastaan tänään on jo yhdestoista, ja oli melkein jo mennä koko eilinen merkkipäivä ohi. Mutta tänään oli fysioterapiapäivä, ja muistin taas olennaisen. Polven.

Kuun kymmenes, siis poleveni muistopäivä. Sillai vitsikkäästi ilmaistuna. Siis merkkipäivä sille ajankohdalle, jolloin polveni pamahti rikki. Nyt kuukausia on kulunut seitsemän. Ei tämä kapinen ruumiinosa kyllä erityisiä muistelupäiviä vaatisi, vaan se pysyy mielessä koko ajan. Muistuttaa itsestään kyllä varmasti, mikäli ajatus sattuisi ohjautumaan hetkeksi jonnekin muualle. Seitsemän kuukautta se on hallinnut elämääni. En tiedä oikein mitä ajatella tästä. Aika kulkee, mutta en osaa sanoa kulkeeko se nopasti vai hitaasti. 

Olo ei ole tänään kovin vitsikäs, jos totta puhun. Näin seitsemän kuukautta onnettomuudesta ja neljä ja puoli leikkauksesta en voi hyväksyä tai antaa itselleni anteeksi, että tunnin sessio fysiterapiaa ja parin kilometrin kävely sen päälle voisi saada minut näin väsyneeksi. Aamuisen session jälkeen en ole saanut mitään aikaiseksi. En olisi voinut uskoa, kuinka vähäiset voimani ovat edelleen ja kuinka pienestä ne loppuvat.

Omatunto soimaa. Ei olisi varaa olla väsynyt, vaan aivojen täytyisi olla täynnä luovaa energiaa työnhakuun. Aina ei ole, mikä saa paikoin aika alakuloiseksi. Pitäisi olla armoa, mutta realiteetit nakuttavat niskassa, eikä armoa aina pysty itsestään kaivamaan. Nyt, seitsemän kuukautta onnettomuudesta ihmettelen kuinka pitkään tällaista vielä pitää jatkua. Vamma varjostaa kaikkea tekemistäni ja mahdollisuuksia niin pitkään kuin polvi vielä kiukuttelee. 

Edellisestä fysioterapiakäynnistäni on kuukausi. Tämä oli pisin väli käynneissä, jotka aiemmin ovat olleet lähes jokaviikkoisia. Neljä viikkoa olen treenannut omaehtoisesti salilla. Kolme kertaa 1 tunnin ja 15 minuutin mittainen salitreeni viikossa ja kolme kertaa 30-60 minuuttinen kuntopyöräily. Olen suhtautunut treeniin suurella vaikavuudella ja ollut treenini kanssa tunnontarkka, onhan se polkuni parantumiseen. Kuntoutus on kovaa hommaa.

Polveani on vaivannut viimeisten viikkojen ajan oudot viiltävät kivut. Ne ovat vaikeuttaneet olemistani kovasti eikä niiden takia askellukseni tai kulkuni ole normaalia. Tänään fysioterapiassa selvisi, ettei niiden kuuluisi kuulua enää asiaan. Huomenna siis suuntaan lääkäriin katsomaan miten asiaa aletaan selvittämään. Koska minun onnettomuuteni ja hoitohistoria ennen leikkausta on hieman ”normaalitapauksesta poikkeava”, on vaikeaa ennustaa tarkkaan kuinka tilanne etenee. 

Tällainen on tilanne seitsemän kuukauden rajapyykissä. Jos totta puhun, tässä juuri nyt olen polvelleni hieman katkera – onhan totta, että se on tehnyt elämästäni kovin vaikeaa ja estänyt monta asiaa minulta. Alan olla kaikkeen kovin väsynyt ja välilä voimia on vaikea kaivaa esiin.

Tämä muistopäivä, siis ajan laskeminen onnettomuudesta on jollain tavalla kovin merkityksellistä minulle. Ehkä tämä on jokin mentaalinen piste, jossa pysähdyn pohtimaan kulunutta aikaa ja heittämään toiveen tulevaan. Uskon laskevani kulunutta aikaa siihen asti, kun onnettomuus polvessa vaikuttaa elämääni. Se antaa jollain tavalla voimaa. 

Tämä on ihan varmasti vihonviimeisen vielä julkaisematon kuva onnettomuuspäivältäni. Tässä olen tullut juuri ensimmäisistä tutkimuksista sairaalasta takaisin hotellille, jossa yövyin Tough Viking -kisan muun hyväntekeväisyysjoukkueen kanssa (muistako juttuni, jonka kirjoitin tuosta päivästä? Lue se täältä). Odotan paluuta takaisin sairaalaan seuraavana aamuna hyvin sekavin tuntein juuri tapahtuneen jälkeen. En ole päässyt edes suihkuun, enkä muuten päässytkään kuin vasta seuraavana päivänä kotiin päästyäni, sillä hotellihuoneen suihku oli kylyammeessa, johon en pystynyt kiipeämään. Puoli kisaa juostuani ja mudassa möyrittyäni voin uskoa olleeni aika kiehtovan hajuinen… En halunnut maata yksin sängyssä, vaan hakeuduin keppeineni (en muuten osannut tuolloin vielä kävellä niillä yhtään) muun porukan seuraan. Katseesi saattaa kiinnittyä kaljatuoppiin. Kyllä. Se oli parasta mitä juuri tuolla hetkellä saattoi tapahtua. Kovin onnellinen olin myös kännykästäni, jonka ambulanssimiehet kiltisti hakivat minulle kisapaikan säiytyksestä ennen kuin ajoivat minut sairaalaan. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman sitä, jouduinhan makaamaan tunteja sairaalassa ennen tutkimusten päättymistä. Sellainen muisto se.

 

Tulipas tekstiä. Surullinen (ja kevyesti myös nostalginen) sielu kaipaa ulostuloa… 😀 😀

/Äm

”Kuinka usein täytyy sheivata jos käy salilla?” – suomalaisuus ja parisuhteiden synty nyt videolla

Tarina voi saada aivan uuden ulottuvuuden, kun se kerrotaan ilmein. Muistako, kun kirjoitin pari vuotta sitten sinulle tästä kummallisesta kohtaamisesta keskellä kirkasta päivää kadulla? Nyt se saa siivet uusimmalla Youtube-videollani.

Oi suloinen suomalaisuus! Tunnistatko tämän tunteen?

 

Yritys, älä etäännytä itseäsi muutoksessa – muutos on palveluprosessin paras testi, ainakin asiakkaan ajatuksissa

Ei liene yritystä Suomessa, joka ei hokisi nyt kahta mantraa: ”asiakas on meille tärkein” ja ”satsamme kaikkemme ensiluokkaiseen palveluprosessiimme”.

Minä olen aika analyyttinen asiakas; jos joku asia on minulle tärkeä, ja koen voivani kertoa jotain kehittävää, annan mielelläni palveluntarjoajalleni kiitoksen ja kehitysehdotuksen kokemastani käsin. Ajattelen, että juuri se saattaisi olla merkityksellinen mielipide, asia, joka voisi auttaa yritystä kehittymään – sellainen, että se otettaisiin tosissaan ja saisi yrityksen pohtimaan.

No, tämä kaikki mielessä pitäen; minulla on eräs kullanarvoinen kokemus. Haluan jakaa sen kanssasi. Korostan, että se syntyi kunnioituksesta suomalaista palvelukulttuuria kohtaan ja toiveena sen kehittymiselle edelleen parempaan suuntaan. Toivon, että osaat lukea seuraavat sanani siten.

Haluan avata ajatusprosessin, joka syntyi, kun pienelle asiakkaalle tärkeälle palveluntarjoajalle tapahtui iso muutos.

Jotta ymmärrät, mistä on kyse, on jaettava kanssasi palaute, jonka kirjoitin palvelua tarjoavalle yritykselle. Yksityisyyssyistä olen tehnyt tekstiin tässä joitakin muutoksia. Tekstini tavoite ei ole osoittaa sormella, eikä yrityksen nimellä ei ole tässä merkitystä, vaikka moni sen lähteelle helposti pääseekin. Merkitystä on sillä, mitä minä asiakkaana tässä muutosviestinnässä ja palveluprosessissa koin.

Miten sinä tällaisen viestin ottaisit vastaan ja kuinka siihen reagoisit?

 

* * *

Hei!

Olen seurannut muutosprosessianne. Onnittelut siitä! Myös oma taustani viestinnän ammattilaisena huomioon ottaen olen ollut aiheesta kiinnostunut. Tästä syystä olen myös aktiivisesti itse seurannut tiedottamistanne aiheesta, ja siihen liittyen haluan viestiä teille nyt asiakkaan näkökulmaa. Toivon, että huomioitte viestini, sillä uskon puhuvani monen suulla ja pyydän, että välitätte tämän tarvittaessa niille, joita asia koskee.

Olen ollut asiakkaanne viime syksystä lähtien. Minulle tapahtui onnettomuus, ja koska hoitoani julkisella puolella venytettiin tarpeettomasti, päädyin kääntymään puoleenne.

Olen siis itse maksava asiakas ja hoitanut teillä leikkaukseni useine lääkärikäynteineen ja käyttänyt fysioterapiapalveluitanne lähes viikoittain lokakuusta tähän päivään.

Palveluni on ollut erinomaista koko prosessin ajan, ja siitä haluan kiittää! Erityisen kiitoksen ansaitsee fysioterapeuttini, joka on ensiluokkaisen asiantuntijuuden ja hoidon lisäksi ollut suuri tuki henkilökohtaisessa vaikeassa tilanteessa. Lisäksi haluan kiittää koko fysioterapian vastaanottohenkilökuntaa; he vaihtavat kanssani kuulumisia ja juttelevat iloisesti joka kerta käydessäni. Toivon, että teille asti kantautuu kiitos siitä päivittäisestä työstä, jota keskuksissanne tehdään – ja että huomioitte henkilökuntanne siitä!

Koska pitkä ja tiivis asiakkuuteni kanssanne on ollut minun näkökulmastani kovin kiitettävää, toivon, että voin tällä huomiollani auttaa teitä uuden brändin luomisessa. Ehkä antaa teille kullan arvoista kehittämispalautetta?

En tiedä kuinka esimerkiksi yritysasiakkaitanne olette tiedottaneet muutoksestanne. Minä saatan edustaa pientä asiakasryhmäänne, itse oman hoitonsa maksavaa ja pitkässä hoitosuhteessa eri asiantuntijoidenne kanssa olevaa asiakasta – mutta ehkä juuri siitä syystä hyvin tärkeää. Kun omat rahat ovat kyseessä, ja olen ne teidän palveluihinne päättänyt sijoittaa, silloin asiaan suhtautuu myös tarkasti. 

Tämän käynnissä olevan prosessinne aikana en ole saanut teidän suunnalta minkäänlaista informaatiota suoraan itselleni esimerkiksi sähköpostiini tai kännykkääni (esim. aina lääkäri-/tai fysioterapiakäyntiäni edeltäen saan muistusviestin ajasta, joten tiedän, että tällainen tiedottaminen olisi esimerkiksi helppo järjestää). Olen myös ladannut puhelimelleni applikaationne, mutta sinnekään ei ole tullut ilmoituksia.

Koen, että asiakkaananne minulla on oikeus tietää mitä teillä tapahtuu ilman, että minun pitää itse aktiivisesti osata sitä selvittää. Kuinka moni asiakas ylipäänsä on tietoinen, että jotain tapahtuu? Toivon tietysti, että asiakkaat ovat valveutunutta porukkaa, mutta siitä huolimatta koen, että ansaitsemme tiedon siitä mitä meidän palvelullemme tapahtuu.

Sitähän minäkin nyt mietin. Toki olen lukenut nettisivuillenne kootut ohjeet itseohjautuvasti, ja tiedän, kuinka kysmyksiin vastaatte. Alleviivaankin nyt sitä viestintää, jota voisitte aktiivisesti itse kohdistaa suoraan asiakkaallenne esim. digitaalisia palveluitanne hyödyntäen.

En tiedä myöskään millaisia mahdollisuuksia teillä on tällä hetkellä käytettävissä esim. järjestelmissänne tai kuinka henkilökuntaa ohjeistatte asiakkaalle asiasta tiedottamiseen, mutta toivottavasti jatkossa muutosprosesssinne edetessä otatte erityiseen tarkkailuun nämä asiat. Meistä halunnette pitää edelleen kiinni, ja nämä ovat merkityksellisiä asioita asiakkaalle. 

Toivon, että upea, ammattimainen palvelunne toteutuisi kautta linjan palvelukokemuksessani – myös jatkossa. Teille on ollut aina mukava mennä, kun tiedän, että vastaanotosta lähtien minut otetaan lämpimästi vastaan. 

Olen mielellänne avuksenne ja annan palvelunne kehitykseen liittyviä ajatuksia jatkossa. Toivon, että saatte toteutettua muutoksenne niin, että se parantaa palveluprosessianne!

Kunnioittavin terveisin,

Maija Ilmoniemi

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen)

Näin minä kirjoitin, käyttäen sisällön ja sanomani pohtimiseen paljon aikaa, jotta ne antaisivat rikastuttavia ratkaisuja. Muutamien päivien kuluttua minulle vastattiin. Vastaus oli odottamani kaltainen, lyhyt ja asiallinen, lain vaatimien viestintävelvollisuuksien täyttämistä korostava. Olen vastauksesta kiitollinen. Olin saanut sanoa ajatukseni, ja tiesin, että se oli otettu vastaan. Kirjoitin takaisin muutaman sanan kiitokseksi vastuksesta.

Pari asiaa jäi minua vielä viestini kirjoittamisen jälkeen mietityttämään ja niistä syntyi tällainen ajatelma, jonka nyt haluan kanssasi jakaa. Tätä en lähettänyt vastaukseksi yritykselle, vaan se on jotain, mistä haluaisin muistuttaa kaikille muutostilanteissa eläville yrityksille.

* * *

YMMÄRRÄN, ON LAIT JA SÄÄNNÖT. Ne antavat ohjeet vähimmäiseen vaadittavaan viestintään ja niiden mukaan edetään.

Mutta minä pohdin, mikä on asiakkaan aito arvo yritykselle.

Näen ristiridan: jos asiakas on yritykselle ykkönen, onko se vain vähimmän vaadittavan viestinnän arvoinen?

Tarjoan kehitysajatuksen: Onko yritys ajatellut, millaista kommunikaatiota heidän asiakkaansa ansaitsevat? Asettanut itselleen tuon kysymyksen ”Kiireestä, laista, vähimmäisestä riittävästä suoritteesta huolimatta: millaista kommunikaatiota asiakamme ansaitsee?”

YMMÄRRÄN, ON KIIRE. Hirveä hälinä ja hulina. On iso yritys, jonka asiat on saatava järjestykseen, ja monta liikkuvaa osaa. Katse on omassa selviytymisessä ehjin nahoin.

Mutta minä mietin, miten kukaan voi antaa kiireen keskeyttää ensiluokkaisen asiakaspalvelun – parhaan palveluprosessin, jonka kehittämiseen uhrataan tunteja työtä ja mielettömästi markkoja.

Onko johto katsonut, miten ensiluokkaista palvelua toimipisteissä tarjotaan, millaisia asiakassuhteita niissä muodostetaan ja kuinka tärkeäksi yritys joillekin asiakkaille näissä kohtaamisissa muodostuu. Tietääkö johto todella, mitä palveluprosessi asiakkaalle tarkoittaa?

Jos jotain viisasta neuvoisin, sanoisin kenties, että: ”Yritys, älä anna muutoksen myllerryksen sumentaa näkymää. Mieti, mitä syvimmiltään sinulle tarkoittaa se, että katse on aina aidosti asiakkaassa. Onko joku, joka varmistaa, että muutos on asiakkaan tarpeiden mukainen?”

YMMÄRRÄN, TULEE PALAUTETTA. Vihaisia viestejä, mutta joukossa myös kunnioittavia kehitysehdotuksia.

En odota viestini vastaanotolta suuria, mutta jään pohtimaan, kuinka yritykset palautteita käsittelevät. Onko viestini mennyt ”la-la-land-laariin”, jossa utopistiset ajatukset hautautuvat haamuiksi, vai onko sen sanomaa pysähdytty perusteellisesti pohtimaan?

Vastaus viestiini on kuin kauniista käsikirjasta. Mutta minä en koe, että se on kirjoitettu minulle, että minua olisi ajateltu pyynnössäni olla aktiivisempi todellisessa tarpeessani – minuun kohdistuvassa muutosviestinnässä.

Ymmärrän, on lait, on kiire, on palautetta, mutta tarkoittaako se, että yritys voi etäännyttää itsensä asiakkaasta, suunnata sanansa seinälle?

Jos jonkin johtopäätöksen kokemuksestani kiteyttäisin, saattaisi se kuulua: Yritys, älä etäännytä itseäsi muutoksessa – muutos on palveluprosessin paras testi, ainakin asiakkaan ajatuksissa.”

* * *

Tämä ajatus tarjottakoon lahjaksi sinulle tänään. Ota tai jätä. Toivon, että kokemukseni ja antamani ajatus on aidosti jäänyt viestini vastaanottajien mieleen kytemään ja että se antaa sinullekin mietittävää. Sillä minä välitän. Aidosti.

Olen saanut kokemuksestani niin upean pankin ajatuksia ja näkemyksiä asiakaspalveluprosessiin asiakkaan näkökulmasta, että autan mielelläni sinua muutostilanteessasi. Pidän vaikka puheen palvelukokemuksesta. Soita minulle!

Kunnioittaen,
Maija Ilmoniemi
040 5133781
maija@ilmoniemi.com

Ei perkelettä tai kuokka-Jussia – periksiantamattomuus on ulostuloja itsestä matkalla maaliin

Olen miettinyt paljon maanantaina julkaisemiani ohjeita tarinankerronnasta tuskailen samalla sitä, etten löydä kirjoitettavaa blogiini. Haluaisin kertoa täällä tarinoita, joilla voisi olla merkitystä jollekin. Haluaisin viedä sinut maailmoihin, joihin et ehkä ole päässyt kurkistamaan – ottaa sinut kanssani kokemaan.

Mutta ei. Koska polvivammani estää nyt erilaisiin kokemuksiin heittäytymisen, en saa aiheita tarinoilleni. En voi lähteä sokkotreffeille tunturille, pyöräillä vuorokautta putkeen tai osallistua pitkospuutalkoisiin suomaisemissa (jonne todella haluaisin juuri nyt mennä!).

Tuska on ollut viime viikkojen vallitseva tunne. Minä ponnistan nyt pitkän sairauslomani pohjilta takaisin työelämään, mutta asiat eivät etene niin nopeasti kuin haluaisin. Täytyy viritellä kaikki käyntiin uudelleen, sillä poissaolo markkinoilta on painanut minut monien mielessä unholaan.

Kokemus! Siinähän se on, tajusin eilen.

”Mitä samaistuttavaa on tässä hetkessä ja kokemuksessani juuri nyt?”, pysähdyin kysymään itseltäni, ja päätin puhua kertoa sinulle tarinan periksiantamattomuudesta…

* * *

AAMUNI ALKAVAT AINA samoin. Kännykän herätyskello soi. Minä tökkään sen sormellani hiljaiseksi, vedän peiton korviini, ja painan rähmäiset silmäni tiukasti takaisin kiinni.

Makaan kohmeisena kyljelläni ja räpyttelen silmiäni. Hamuilen kännykkää käteeni uudelleen ja tökkään sormeni Facebookin kuvakkeelle. Sitten Instagram. Sitten Twitter. Sähköposti… ei, siellä ei ole kuitenkaan mitään. En minä edes näe mitään. Rähmäinen lima vetää silmät umpeen.

Tuhisen ja tsemppaan itseäni nousemaan. Sytytän lampun, ja silmiä kirvelee. Oion kankeaa ja kipeää polveani. Se on mielessä koko ajan. Aamusta iltaan. 

Lopulta löydän itseni pesemässä silmiä rähmästä ja hampaita yön tunkiosta. Keitän kahvin ja paistan kananmunan. Keittön pöydällä on tietokoneeni, ja istun sen ääreen. Selailen ja surffaan. Kananmuna maistuu palaneelta kumilta, mutta kahvin tumma maku miellyttää. Tätä hetkeä en päivästäni vaihtaisi.

Näköjään myös kuvaan itseäni ruudussa… Juttupulan lisäksi kuvapula 😀

 

TUIJOTAN RUUTUA. On aika alkaa luoda. Joka päivä minä teen sitä.  Luon itseni uudelleen. Kerta toisensa jälkeen koetan löytää uusia kulmia itseeni ja maailmaan – tehdä itseni sille tarpeelliseksi.

Se on työni nyt. Työni on olla periksiantamaton.

Nyt naputan kolmea käsikirjoitusta yhtä aikaa: videotyöhakemus, myyntivideo ja seuraavan videoblogini tarina. Sormet hakkaavat näppäimistöä napakasti.

Nyt ne rullaavat jo hiirimattoa. Selaan kuvia itsestäni. En osaa enää ajatella, että ihminen ruudulla olen minä. Se on joku ulkopuolinen, josta tuotan ulostuloja erilaisissa konteksteissa. Tuon ihmisen takia minä olen päättänyt olla periksiantamaton. 

Viimeistään vammaisvuoteellani olen tehnyt päätöksen monen itseäni etsivän vuoden jälkeen; on uskallettava olla se, joka on. On olemassa tarve, johon se asettuu, ja sen minä löydän, vaikka se vielä veisi aikaa.

Havahdun siihen, että voimani valahtavat. Työ on temmannut mukaansa, ja jossain välissä olen nauttinut lounaankin. Nyt pää ei tunnu enää tuottavan tajuntaa. Laitan herätyskellon soimaan 15 minuutin päähän, asetun makaamaan sängylle, ja painan silmät kiinni.

Suloinen päiväuni ei tule.

Ehkä olisi aika päivän polvikuntoutuksen? Sitä en lyö laimin, sillä se on tieni pelastukseen. Konkkaan koivellani kuntosalille. Se kipuilee nyt kovasti. Kehitys kulkee vuoristorataa. Puolessa välissä treeniä iskee huimaus ja paha olo. Oksettaa ja jalat alla muuttuvat hyllyväksi makaroniksi. Yllättävä voimattomuuden puuska alkaa itkettää, ihan tuosta noin vaan. Annathan minun jaksaa!

Tämä on yksi periksiantamattomuuteni muoto; kova polvikuntoutus. Se auttaa minua luomaan itseni uudelleen päivä toisensa jälkeen.


MITÄ TAPAHTUISI, JOS 
antaisi periksi? 
Istun taas tietokoneen ääressä. Kummallinen heikko hetki on päätynyt roiskeeksi wc:n posliinille. Ruokamyrkytyskö?

Ulkopuolinen maailma yrittää horjuttaa. Kaikessa karuudessaan se on kovin kiehtovaa. Kuinka tämän haasteen hallitsen? Mietin seitsemän kuukauden takaista polvionnettomuuttani: Kun polveni pamahti rikki, kaiken kauhuni keskellä minä oikeastaan olin kovin innoissani. Nyt saisin uuden seikkailun!

Koko tämän matkan olen antanut itseni oppia. Minusta, ympäristöstäni, tunteistani. Olen heittäytynyt mielen seikkailuun sen sijaan, että olisin antanut tilanteen lannistaa loputtomiin. Välillä onnistun, välillä en. Välillä itkettää, mutten enää en jää siihen kiinni.

Sillä tavoin ihminen luo itsensä ja mahdollisuutensa uudelleen. Ei hätkähdä heikkouden hetkistä, vaan tietää, että on jotain, mitä nyt ei näe. Tuntee, että on tartuttava siihen mitä nyt on, jotta näkemätön voi avautua.


YKSI ASIA ON MINULLE
vielä näkemätön: eräs yhteydenotto. Sitä minä odotan, puhelua hetkenä minä hyvänsä, jonka mahdollinen myöntävä vastaus antaisi minulle työtä ja toivoa. Tehdyn myytityön saldo on yhtä kuittausta vailla viimeistelty. Vastaus voi olla vielä mikä tahansa!

Sen merkitys on suurempi kuin sanoin osaan kertoa. Kun on ollut kovin hiljaista, pienikin askel vie suuresti eteenpäin. Minä tahtoisin talsia nyt reippain askelein. Olla siellä missä sinäkin, en täällä kammiossani.

Tuon näkymän pidän mielessäni, ja tartun tekemään uutta ulostuloa itsestäni taholle, jonka toivon kiinnostuvan taidoistani. En voi olla pysähtymättä aika ajoin miettimään: mitä muut ajattelevat, kun tuotan kerta toisensa jälkeen heidänkin nähtävilleen tarinoita itsestäni. Kyllästyvätkö jo?

Sitä on työnhaku tai palveluitten myynti kaltaiselleni itseni työllistävälle yrittäjälle. Se on minun periksiantamattomuuteni muoto juuri nyt. On hyödynnettävä kanavia, jotka hallussani on, on saatettava sanaa maailmalle. On tuotava taitonsa tehokkaasti esiin, sillä kukaan ei niitä kammiostani kaivele.

Vaikka sitä välillä toivonkin. Odotan ihmettä. Että joku auttaisi. Kovin moni ihmisistä tai tahoista, joihin otan yhteyttä tarjotakseni palvelustani tai kysyäkseni apua, ei vastaa minulle. Sitä kummastelen, mutten jää asiaan kiinni. Heillä on kai syynsä siihen, enkä minä voi pakottaa. On muistettava tämä tunteeni ja toimittava itse tulevaisuudessa toisin. Tämän painan syvään mieleeni. Periksiantamattomuus on paras opettaja.

Kävin tällä viikolla tekemässä myös vähän musiikkia.


TUIJOTAN NÄPPÄIMISTÖLLÄ LEPÄÄVIÄ 
sormiani, niiden kynsinauhoja, jotka ovat halkeilleet periksiantamattomuuteni perukoilla. Olen viimeisten päivien aikana tehnyt ison työn. Rakentanut kolme päivää videota, jolla autan toisia tarinankerronnassa. Tehty työ ei johda suoraan mihinkään tai maksa minulle palkkaa. Olen lopputulokseen kovin tyytyväinen. Mutta videota on katsonut kunnolla vain kourallinen ihmisiä, ja minä mietin mikä järki. Miksi annan itsestäni näin paljon saamatta suoraa vastinetta?

Mutta mahdollisuus voikin olla juuri siinä, että tarttuu asioihin, jotka tuntuvat oikeilta. Tämä saattaa olla kulma, jolla pääsen eteenpäin. Ja jos ei ole, ainakin olen kokeillut ja oppinut itse paljon. Se avaa portteja jossain, minne en nyt vielä kykene näkemään. Matka maaliin vaatii koko joukon erilaisia ulostuloja, epäonnistuneitakin.

Minä näen nyt iltahämärään kääntyneen päivääni. Pohdin periksiantamattomuutta. Mitä se on?

”Ei periksiantamattomuus ole perkelettä ja kuokka-Jussia – ei pään seinään hakkaamista, vaan kyky luoda itsensä uudelleen. Se on voima, jolla mahdollisuus avautuu. Se on rohkeus rakentua muuttuvassa hetkessä, mieli, joka ei tartu yhteen totuuteen ja osaa päästää irti. Se on energia saada itsensä kokeilemaan, innostus laittaa itsensä toimimaan. Se on myös uskallus antaa asioille aikaa. Periksiantamattomuus on erilaisia ulostuloja itsestä, joista joku johtaa lopulta maaliin.”

Näin päätän kiteyttää kokemuksen blogiin. Sillä sitä se on – periksiantamattomuus.

Katson näppäimistöllä tahtiaan hidastavia sormiani. On aika antaa olla. On aika rauhoittua ja antaa ajatusten tasaantua.

Asetan aamuksi herätyksen kelloon. Huomenna minä avaan taas rähmäiset silmäni uuteen päivään. Huomenna minä luon itseni taas uudelleen.

Tavoitteena täydellinen tarina? Ota vinkkini käyttöösi ja tartu tarjoukseeni!

Minulle on suotu tarinankerronnan lahja, ja minut tunnetaan kovin heittäytyvänä sekä eläytyväisenä tarinankertojana. Moni kyselee usein kuinka tarinani syntyvät. Nyt jaan salaisuuteni kanssasi tällä videolla. 

Nämä asiat olen poiminut omasta kokemuksestani olennaisimmiksi täydellisen tarinan elementeiksi. Sanottavaa riittäisi toki paljon enemmänkin, ja saattaa olla, että teen vielä lisää vinkkivideoita tästä aiheesta.

Ainakin yhden aion tehdä, sillä haluan tehdä tämän teorian vielä eläväksi.

Siksi ETSIN NYT YHTÄ TARINAA KERROTTAVAKSENI. Onko sinulla tai yritykselläsi joku aihe, jonka tulisi muuttua tarinaksi? Anna minä, ammattilainen, autan! 

Diili on se, että samalla kun teen sinulle tarinan, luomme yhdessä opettavaisen esimerkin siitä, miten tarinoita tehdään. Minä kuvaan siis tälle ”Tavoitteena täydellinen tarina? Näin se tehdään!” -teoriavideolle samalla 2-osan, jolla avataan tarinankerrontaprosessi käytännön kautta. Ja sinulla on mahdollisuus olla sen esimerkkinä!

Hiffaatko jutun hyödyn? Haluatko apuni?

Näin homma etenee:

  1. Laita minulle viesti, ja kerro siinä:
    1. kuka sinä olet / yrityksesi on,
    2. mikä aiheesi olisi sekä
    3. miksi siitä tulisi tehdä tarina!
  2. Minä valitsen lähiaikoina yhden yhteyttä ottaneista, jolle tarinan teen. Tarina on kirjoitetussa muodossa. Mikäli haluat tarinan videomuodossa, sekin järjestyy yhdessä sovitun mukaisesti.
  3. Sovimme yhdessä kaikista käytännön asioista. Voin matkustaa myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle, mutta tällöin veloitan matkoistani.
  4. Kun tarina on valmis, ja jos sinä olet siihen tyytyväinen, maksat siitä yhdessä sopimamme mukaisen korvauksen.
  5. Tarina on käytettävissäsi ja meillä on video siitä, kuinka se on syntynyt!

 

Tähän teoriaan soveltuvia esimerkkejä omista tarinoistani voit myös lukea heti tästä:

Esimerkit videon 1. vinkistä ”kokemus”

Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla ja haaste helvetistä

Esimerkit videon 2. vinkistä ”havainnot”

”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?”

Kepit 

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

Esimerkit videon 3. vinkistä ”tunnistettavuus”

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä

Tämä blogi ja Youtube-kanavani ovat toki pullollaan tarinoita, joissa pätevät nämä samat säännöt, joten halutessasi voit penkoa täältä lisää.

Toivon todella, että saat vinkeistäni hyödyllisia ajatuksia itsellesi ja että pääsemme jonkun tahon kanssa rakentamaan mielenkiintoista tarinaa!

/Äm

Niin elämä menee

Vaapuin eilen koipeni kanssa merenrantaan. Sitä se kävelyni on edelleen – kuin humalaisen huojuntaa. Laahustan hyvin hidasti, ja jos huomioni hetkeksikään herpaantuu, poukkoilen kadun laidalta toiselle tasapainottoman näköisesti.

Yritän kulkea joka paikkaan kovin tietoisesti. Pyöritän päässäni jokaisen askeleen ja muodostan liikeen ajatellen tarkkaan sen jokaista vaihetta. Tämä syö voimia. Siksi en jaksa edelleenkään kulkea kovin pitkiä matkoja kerralla.

Mutta eilen illalla halusin päästä meren rantaan, voimapaikkaani, huolimatta siitä, että se kestäisi kauan. Olen aiemminkin kertonut, kuinka tärkeä meri minulle on. Se tarkoittaa voimaa, seikkailua, elämää – ja siksi on ollut kovin vaikeaa joutua vammani myötä poissa sen ääreltä.

Eilen ilma oli poikkeuksellisen sumuinen. Niin oli merikin. Pitkälle horisonttiin ei voinut nähdä. Kuulin jostain sumun takaa laivan moottoreiden hurinan ja tuuttaavan äänimerkin. Mutta mitään ei näkyny, kuului vain kaiku, joka sai minut kiinnostumaan siitä, millainen maisema sumun takaa avautuu. 

En voinut olla pysähtymättä pohtimaan, että näky merellä oli kuin elämäni: sumuverho silmien edessä, jonka takaa kuuluu kiehtova seikkailun ääni. Ja minä yritän kovasti nähdä sumun taa, tietää tulevan seikkailun, vaikka on vain odotettava kärsivällisesti sumun hälvenemistä. 

Viime aikoina olen hokenut itselleni kerta toisensa jälkeen: älä yritä tavoittaa näkemätöntä, vaan katso siihen, mikä on. Ja niin siirsin rannassakin katseeni siihen, minkä saatoin nähdä. Olipa kaunis näky:

Jään tanssi sumun esiripun edessä. Hileinen huojunta, huoleton henkäys, kun aaltojen keinu tanssittaa lauttoja yllään. Lupaus uudesta: kohta meri on taas vapaa ja horisontti sulaa. 

Sumu hälvenee – niin elämä menee.

Kaunista sunnuntai-iltaa, ystäväni!