Arkistojen aarre: Näin minusta photoshopattiin kansikuvamalli

Jostain syystä huomioni on kiinnittänyt viime aikoina useampikin dokumentti ja juttu naisen kehonkuvasta ja ulkonäköpaineista. Muun muassa Yle Areenassa on tuore, suuresti arvostamani toimittaja Louis Therouxin dokumentti anoreksiasta (jonka suosittelen muuten katsomaan!).

Mieleni palautuikin muutaman vuoden taakse, jolloin tein hurjan ihmiskokeen; muistatko, kun teetätin itsestäni ”täydellisen naisen” ja kansikuvamallin standardein photoshopatun kuvan?

Tässä se arkistojen aarteena uudelleen! Mitä ajatuksia tarinani sinussa herättää? Tällaistahan kuvakirjo nykyisin somessakin jo on…


 

Näin minusta photoshopattiin kansikuvamalli
(Julkaistu MaiLifessa 6.4.2014)

 

HALUSIN TEHDÄ testin: miltä näyttäisi ”täydellinen minä”, naistenlehtikansikuvien standardien mukaisesti retusoitu Maija. Halusin nähdä iteseni nykymaailman kauneusihanteiden mukaisena täydellisenä naisena ja tutkia millaisia ajatuksia itsensä näkeminen kuvassa käsiteltynä herättää.

Halusin, että ammattilainen ottaisi pois kaiken epätäydellisyyden ja voisin ihailla itseäni kerrankin virheettömänä – sellaisena kasvona ja vartalona, joka myisi aparaatin kuin aparaatin, saisi kaikki maailman naiset haluamaan olla kaltaisensa ja miehet lankeamaan viettelykseen.


OLEN AINA vihannut isoja hörökorviani, leveää nenänpäätäni, epäsymmetristä leukaani, laatikon mallista päätäni, isoja reisiäni, sitä miten hymyillesäni leveästi ikeneni näkyvät…. Oman kuvan katsominen on todella vaikeaa. Sitä keskittyy epätäydellisyyksiin, siihen mikä minussa on vialla, vertailee itseään muihin oman kauneusihanteensa mukaisiin ihmisiin ja useimmiten ajattelee olevansa ihan kammottava.

Niinpä pyysin valokuvaajaystävääni Mirkku Merimaata photoshoppaamaan yhden valokuvan minusta. Pyysin häntä tekemään minusta kansikuvakaunottaren, lähes nuken, sellaisen, joita me katsomme silmästä silmään kioskien lehtihyllyillä päivittäin. Valitsimme ihmiskokeeseemme tämä Niina Stoltin minusta kuvaaman kuvan:

 

Ja sitten sain, mitä halusin; Mirkku väänsi kuvani uuteen uskoon vallalla olevan länsimaisen kauneusihanteen mukaan…

 

 

JUURI NYT TUNTUU siltä, etten pysty kirjoittamaan mitään. Ensimmäinen reaktioni kuvan nähdessä on totaalinen shokki, siis oikeasti olen aika mykistynyt järkytyksestä. Miten feikki! Siis katso kasvojani! En se ole minä – se on joku joka yrittää jotain. Niin ajattelen kun näen kuvan ensimmäistä kertaa.

Kaikista eniten minua ahdistavat nuo nukkemaiset kasvot. Tuo nukke puristaa ja pinnistää ollakseen kaunis, tai ollakseen ylipäänsä jotain. En minä ole sellainen. Sen kaula on nostettu, hampaat vaalennettu ja hymy levennetty, silmiä suurennettu, lantio käännetty, tissejä kohotettu ja pyöristetty, käsivarsia kavennetty ja pää väännetty luonnottomaksi; sehän näyttää ihan avaruusoliolta!

En näe tässä kuvassa itseäni. Identiteettini on muuttunut kokonaan. Minulle tuossa ihmisessä ei ole mitään persoonaa ekä tuo virheettömyys tunnu todelliselta. Näen tässä kuvassa aika surullisen ihmisen. Mistä se ajatus tulee? Siitä, että tuo pää jotenkin vangitsee minut epäaitoudellaan.

Silmä palaa koko ajan takaisin alkuperäiseen kuvaan. Kun vertailen näitä kuvia, en yllättäen enää näekään tuossa alkuperäisessä kuvassa virheitäni, vaan bongaan sieltä asioita, joista todella pidän itsessäni. Ja ne piirteet on myös häivytetty minusta pois photoshopatussa kuvassani. Yhtäkkiä pidänkin hymystäni, jossa vilahtavat ikenet, silmistäni, jotka ovat pienet, mutta kertovat jotain tarinaa, jota käsitellyssä kuvassa ei näy. Pää ei enää näytäkään laatikolta, kun vertaan sitä noihin avaruusolon kasvonpiirteisiin. Vertaa sinäkin nyt vielä tästä:

 

OLEN YLLÄTTYNYT reaktiostani. Halusin, että olisin rakastunut itseeni photoshopattuna. Että olisin voinut vaihtaa tämän kuvan Facebookin profiilikuvaksi ja saada sille sata tykkäystä. Minähän voisin myös todeta olevani tuossa kuvassa aika kuuma kissa! Juuri sellainen viidakontähtönen, jota tuijotan televisiosta ja mietin miksi itse en ole sellainen.

Mutta enemmän tuo kuva antaa minulle vaan vilunväristyksiä. Tällaisena olen halunnut nähdä itseni, mutta nyt kun katson kuvaani, en oikeastaan nauti näkemästäni – ja se kaikki kulminoituu ajatukseen feikkiydestä, epäaitoudesta. Minusta tuntuu enemmänkin, että kaikki kauneus on otettu pois minusta. Sillä kauneuteni koen tulevan juuri monestä epätäydellisestä piirteestäni ja siitä tarinasta, jota minun kauneusihanteesta poikkeavat piirteeni kertovat.

Mitä sinä olet mieltä? Erityisesti sinä mies, kumpi sinua miellyttää enemmän? Entä nainen, kumpi sinä haluaisit olla näistä kahdesta?

Tämä kuva on ilman muuta överikäsittely ja ajatus siitä, miten naisesta saa tehtyä lähes nuken. Mutta tällaiseen länsimaiseen nukkenaiseen me törmäämme jatkuvasti. Eikä ole ihme, että monella itsetunto omasta kropastaan pyörii nollalukemissa. Minulla myös. Varsinkin nyt eron jälkeen, kun tunnen olevani kaikista elossa (jotenkuten) olevista eliöistä epähaluttavin muinaisjäänne. Ja sitähän minä kuitenkin vain haluaisin, että olisin haluttava; että kuvani olisivat kauniita ja täydellisiä ja sitten joku unelmieni prinssi tulisi ja ratsastaisi minut auringonlaskuun.


KUVAAJA MIRKKU kiteytti asian hyvin:

”Musta tuo kuva näyttää kuitenkin aika ”oikealta ihmiseltä”, mutta se onkin niin järkyttävää, koska tuota ihmistä ole olemassakaan. Se on silti selvästi valokuva, jota me katsotaan kuin dokumenttia ja aitoa asiaa, vaikka tuo on kaukana aidosta.”

Niin. Erityisesti, kun parin kolmekymppisen miehen testiryhmästä toisen näistä mielestä kuva oli näyttänyt ”tosi kuumalta”… Mutta sekin on ihan ok, sillä kauneus on aina katsojan omassa päässä. Se, minkä minä miellän kauniiksi, voi ollakin sinun mielestäsi tosi rumaa. Sinä saat tykätä minusta enemmän photoshopattuna – tai pitää minua rumana edelleen käsittelynkin jälkeen.

Mielenkiintoista minusta tässä on se, että vaikka kauneus on aina suheellista, joku meitä ihmisiä suurempi voima voi määritellä sen, mikä on yleisesti kaunista ja kuumaa rakentaen meille ideaalimallin, johon kaikkien pitäisi sulloutua.


EN OTA KANTAA siihen, onko oikein vai väärin käsitellä kuvaa ja rakentaa tällaista illuusiota. On täysin luonnollista olla kriittinen itsensä suhteen ja verrata itseään johonkin yleiseen idaaliin. Mutta samalla on tärkeä muistaa, että tätä kansikuvan ideaalinaista ei ole olemassa.

Tällainen naiskuvasto luo meille naisille (ja miehillekin?) paineita, hyvin epärealististisia sellaisia. Naisten pitäisi olla tätä ja miesten pitäisi haluta tätä? Mirkku sanoi, ettei hän missään tapauksessa tekisi tällaista koetta kenenkään epävarman nuoren ihmisen kanssa, sillä tämä on aika raaka testi – sen tajusin nyt itsekin. Aika vereslihalla täällä ollaan juuri nyt. Todella outoa!

Muotilehtien mainoksissa on varmasti vielä kovempiakin muutoksia. ”Noiden huippumuotilehtien mainosten photarigurut ovat niin taitavia ettei me nähdä sitä trikkiä”, sanoi Mirkku ja kertoi photaroinnin tekemisen olleen myös kauheaa tehdä. ”Tuli oikeasti paha mieli: eletään kyllä kauheiden sterotypioiden ja väkisin samaan muottiin puristamisen aikaa. Persoonat häviävät tässä puuhassa.”

Niin, mitä mieltä sinä olet?

/Maija, sanattomana… kauneudesta?

Mainokset

”Yksinäisyys on tunne siitä, ettei kuulu joukkoon tai ei ole juuria”

Viime kuukausina on käynyt hyvin selväksi, että yksinäisyys on todella on iso ja kiinnostava yhteiskunnallinen ilmiö. Moni media on halunnut minua aiheesta jututtaa, ja uusin, aiempia syvempi haastatteluni on julkaistu Idealistassa.

Lue juttu kokonaan tästä linkistä!

 

Nyt voin vain avoimesti kertoa omaa tarinaani sekä tehdä pieniä tekoja, jotta tätä(kin) tabua voidaan murtaa. Ja teen tämän ilolla, sillä, kuten jo Kuopion Kaverikerhosta on huomattu, pieni ele saattaa merkitä toiselle ihmiselle enemmän kuin ensin osaa ajatellakaan.

Mutta selvää on, että jotain muutakin minun on tehtävä asian parissa tulevaisuudessa, kun joku voima siihen on kai jaettu (saa vinkata ideoita, olen käytettävissä!).

Mutta juuri nyt kaikista eniten toivon, että sinulle tarinani todistaa, että vahvin on hän, joka heikkoutensa paljastaa – ja että sinäkin voit niin pienillä teoilla saada suuria aikaan.

/Ämmäsi

Olisiko minusta vielä äidiksi? Yli kolmekymppinen lapseton, tämä sinun täytyy tietää hedelmällisyydestäsi

Kyllähän se jännittää, kun ei tiedä mitä edessä on. Paitsi sanat: lapsettomuuslääkärin hedelmällisyystutkimus hedelmällisyysklinikalla. Sellaiseen minä olen nyt suuntaamassa.

Jännittää ja tärisyttää, kun en tiedä, milaisen päänsisäisen prosessin tämä käynnistää? Entä jos maailmani ei ole enää entisensä tämän klinikkakäynnin jälkeen? Ikimaailmassa en olisi arvannut, että tällaiseen ryhdyn. Mutta aivan yhtäkkiä ja yllättäen ajatus minuun on iskenyt: Mitä minä oikeastaan haluan? Olisiko minusta äidiksi siltikin?


OLOSUHTEET OVAT AJANEET minut tähän: sinkuksi ja lapsettomaksi, kun kolkuttelen jo kohta neljääkymppiä.

Elämä on sillai jännä, että sellaiset asiat, jotka ovat isoja, jotka tuntuvat juuri nyt kaukaisilta ja mahdottomilta, on helpompi vain siirtää mielestään pois. Pyyhkiä syrjään aktiivisesta ajattelusta, jottei niitä tarvitsisi kohdata tai käsitellä – tai tehdä päätöksiä siitä, kuinka niihin itse suhtautuu ja haluaa toimia.

Peloksikin sitä kai kutsutaan.

Mutta kun on lapseton sinkku ja kolkuttelee kohta neljääkymppiä, on eräs asia, jota on pakko pysähtyä pohtimaan, vaikka kuinka pelottaa: lapsen saaminen.

Minä en ole tähän päivään mennessä vielä pystynyt pohtimaan omaa haluani tulla äidiksi. Ja siksi olen päättänyt pakottaa itseni nyt aiheen ääreen.

Ja hetken harkinta on johtanut päätökseen: haluan ajatteluni avuksi ammatilaisen. Ja niin päädyin tähän. Lapsettomuuslääkärin hedelmällisyystutkimukseen hedelmällisyysklinikalla, jotta voisin ottaa selvää sinullekin; mitä yli kolmekymppisen lapsettoman sinkun täytyy ymmärtää hedelmällisyydestään ja lapsen saamisen mahdollisuuksista.

InOva klinikan hoitaja Päivi Penttinen selvittää lähtökohtiani tutkimukselle.

 

ISTUN KLINIKAN VASTAANOTOSSA ja vastailen hoitajan kysymyksiin. Hoitajan antama hedelmällisyysneuvonta on tässä paikassa ilmaista.

–Haluatko edetä vielä lääkärin hedelmällisyystutkimukseen, hoitaja kysyy.

Minä nyökkään päättäväisenä, sillä eihän enää voi peräääntyä. Edessä ovat verikokeet ja ultraäänellä tehtävä tutkimus.

Olosuhdelapseton. Se on termi, jota olen viimeisen viikon aikana itsestäni alkanut käyttää. Olosuhdelapsettomuus; sellainen lapsettomuuden muoto, jossa olosuhteet elämässä sekä sen käänteet ja tapahtumat eivät vielä ole antaneet myötä perheen perustamiselle.

Edellisessä parisuheessa olisi ollut aika, mutta mies ei halunnut, ja sitten tuli ero, eikä sen jälkeen tilanne ole tuntunut mahdolliselta.

Villi vuoristorata rullaa olosuhdelapsettoman mielessä: yhdessä hetkessä tuntuu siltä, että joskus vielä äidiksi haluaa ja heti taas toisessa siltä, että ei lapsen saaminen olekaan itselle niin tärkeää.

Mutta yksi asia on varmaa:

–Et suinkaan ole yksin, hoitaja kertoo.

Kaltaiseni naiset ovat hänen mukaansa klinikoiden vakivieraita. He tulevat selvittämään omaa hedelmällisyyttään ja mahdollisuuksiaan äitiyteen.

He tulevat yksin tai yhdessä puolisoidensa kanssa. He pysähtyvät, he kuulevat faktat ja tilanteen.

Ja he kohtaavat kysymyksen:

Mitä minä haluan?

Keskustelut LT, lapsettomuuslääkäri Paula Kuivasaari-Pirisen kanssa pistivät mietteliääksi.

Sitten käytiin hoitopöydälle.

ON YKSI ASA, MITÄ olosuhdelapseton ei halua. Hän ei halua kuulla ulkopuolelta niitä näkemyksiä, joita sieltä väistämättä kuitenkin tulee.

”Koskaan ei ole oikeaa aikaa saada lasta”, sanotaan joka kerta, ja sillä hetkellä tuntuu vain tarpeelliselta oksentaa.

Mistä sinä voit tietää minun tilanteeseeni, elämääni ja sen mahdollisuuksiin? Miten voit sanoa, ettei ole oikeaa aikaa, kun minä tunnen sen mahdottomuuden.

Juuri nyt minä olen 37-vuotias nainen, jonka biologinen kello ei tikitä kovaa, uusi ura vaatii tekemistä, ja ennen kuin lasta toivoo, haluaisi löytää puolison, jonka kanssa perheen lopulta rakentaa. Toive on ihan tavallisesta perheidyllistä – kuten monella kaltaisellani.

Mutta aika on julma naiselle. Vaikkei biologinen kello tikittäisikään, aikapommi saattaa räjähtää. Voisiko vielä odottaa, että isä lapselle löytyy?

–Kun olet yli 40, sanoisin, että peli on menetetty, hoitaja latoo tiskiin faktoja.

35-vuotiaana hedelmällisyys alkaa laskea. Yksilöllisesti toki, mutta iän myötä myös keskenmeot lisääntyvät, minkä johdosta elävänä syntyvän lapsen todennäköisyys laskee. Alle 35-vuotiaana raskausennuste on 40 prosenttia ja 42 vuotiaana se on jo alle 5 prosenttia.

Eihän se tunnu, että nykyaikana vähän vaille nelikymppisen modernin naisen elämä kaikkine mahdollisuuksineen olisi ohi viidessä vuodessa; mutta hedelmällinen ikä voi olla.

Vaikka muuten olisi nuorekas fyysiseltä ja henkiseltä olemukseltaan, munasarjat ovat saman ikäiset kuin itse on. Niihin alkaa tulla rakenteellisia poikkeavuuksia, mitkä johtaa siihen, ettei raskautta tule tai joutuu kokemaan keskenmenoja. Ja ikinä ei ole sittenkään varmaa, voiko lasta saada.

Ainoa mitä voidaan tehdä, on kartoittaa hedelmällisyyttä. Ja edelleenkään ei tiedetä tarkkaan millainen alamäki alkaa.


MITÄ MINÄ HALUAN?

Siinä se on taas. Tuo kysymys.

On lääkärin tutkimuksen päivä.

Hän katsoo verikokeitteni tuloksia, kysyy kysymyksiä ja suorittaa ultraäänitutkimuksen.

Minä nauhoitan koko tapaamisen ja tutkimukseni, sillä olen päättänyt jakaa tämän kokemuksen opit ja oivallukset sinun kanssasi. Haluan, että omalla esimerkilläni voin tarjota parhaiten sinullekin ajateltavaa.

–Nämä ovat hyvin herkkiä aiheita, siksi täytyy olla sanoissaan tarkka. Vastaanotolla ei saa syyllistää, lääkäri kertoo.

Siinä hetkessä minä tajuan, että olen tekemässä juuri oikein; että en minäkään paasaa tai osoita muita sormella, vaan kerron vain omista lähtökohdistani tutkimuksen sisällön. Tapauksia on yhtä monta kuin kokijoita, ja minäkin voi vain oivalluttaa muita oman tarinani avulla.

Ja nyt sinä pääset mukaan myös lääkärin vastaanotolle. TÄSTÄ LINKISTÄ (ja alla olevan videon kautta) pääset kuulemaan Yle Areenaan tekemäni jutun. Kuuntele se, sillä se on koko tämän jutun kovin oivallus ja tuotos!

(Blogiteksti jatkuu videolinkin, jolta Yle Areenan juttu myös löytyy, jälkeen)

 

 

MITÄ MINÄ HALUAN?

Hiphei, siinä se on taas. Kysymys.

Lapsen vai ydinperheen? Piinaava pohdinta, joka on tällä iällä se suurin, jota on jo alettava ajatella.

On biologia vastaan periaatteet.

Ja sitten se tulee, lääkärin suusta:

–Koskaan ei ole oikea aika lapselle. Jos haluaa lapsen, pitää vain päättää, että sen tekee, olipa elämäntilanne mikä tahansa. Mutta jos haluaa yinperheen, tässä iässä joutuu ottaa sen riskin, että sitten kun puoliso on löytynyt, lasta ei välttämättä enää ole helppo saada tai sitä ei saa ollenkaan.

Olleaan hetkessä, jota olen eniten jännittänyt: Tutkimus on tehty ja keskustelut käyty. Olen pelännyt etukäteen, millainen ajatusprosessi mielessäni käynnistyy.


JOSSAIN VAIHEESSA ON lopetettava heiluminen ja huojuminen.

On ymmärrettävä, että valinta on tehtävä ja päätettävä. On asetettava arvot puntariin ja valittava vaihtoehdoista (niistä kuulet Areenan jutussa tarkemmin).

Ja kun tekee päätöksen, hyväksyy sen, ja on valmis elämään sen kanssa. Vasta sitten voi antaa elämän näyttää, mitä sillä on tarjolla.

Puhetta hedelmällisyydestä

Ehkäisyneuvontaa ja ilmaisia kondomeja tarjotaan nuorille, mutta kuka valistaa heitä pohtimaan hedelmällisyyttä: iän vaikutuksia sekä elämänvalintojen merkitystä lapsen saamiseen jo varhaisessa vaiheessa, jotta sitten kenties myöhemmällä ja liian myöhäisellä iällä asia ei nouse esiin ensimmäistä kertaa elämässä – kuten nyt minulle?

Ehkäisykeskeisyydestä pitäisi siirtyä puhumaan hedelmällisyydestä. Tämä oli iso oivallus hedelmällisyystutkimusprosessissani, joka on nyt käyty läpi.

Yllättävän rankka tämä kokemus on ollut, ja pelottavakin, erityisesti nyt, kun aion kertoa tärkeitä oivalluksiani myös muille. Mutta jo tämä video todistaa, että aihe on nostettava esiin!

 

Lapsettomuusprojekti näkyy ja kuuluu työssäni ja blogissani viikonlopun aikana, ja MaiLifen kautta pääset käsiksi kaikkiin juttuihin. Huomenna klo 8.13–9.00 Radio Suomi Kuopiossa (www.yle.fi/kuopio) aihe suorassa lähetyksessä.

Urheilupsykologi kannustaa asettamaan tavoitteen kuntoliikuntaankin – polkujuoksuprojektin maali kyseenalaistui

Just nyt epäilys on, että juhannuksena on edessä 23 kilometrin polkukävely. Jos sekään. Tänään kyseenalaistan kovaa koko polkujuoksuprojektini tavoitteen.

Polveni alkoi ensimmäisten juoksukokeilujen jäljiltä oireilla ja kipuilla, ja fysioterapeuttini laittoi juoksulle tauon. Jalka ei kestänyt vielä kunnolla iskua, joka juoksusta syntyy. Pari viikkoa olen joutunut olemaan juoksematta, ja täyttä lepoakin oli viikko. Nyt olen käynyt testaamassa polven kestävyyttä eikä tämä ihan kovin suurta uskoa juoksuun saati tavoitteeseni pääsemiseen ole luonut.

Juoksukunto ja -askellus ovat vielä täysin hukassa, eikä se tästä nyt kovin paljon pääse kehittymään, mikäli polvi päättää alkaa reistailla taas. Kello tikittää, kohta on jo kesäkuu! Ahdistaa, ärsyttää ja tuntuu niin riittämättömältä, kun joutuu edelleen myöntymään kehonsa kehnon tilan alla. Mutta nyt täytyy vain hitaasti koettaa ja maltillisesti mennä eteenpäin yksi askel kerrallaan. On kai vain hyväksyttävä se, että minun elämäni kaiken kokemani jälkeen on nyt siinä pisteessä, että joudun opettelemaan juoksemaankin ihan alusta alkaen.

Ja se tavoite, Tahko Trail juhannuksena, tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta juuri. Enkö olisi vain voinut opetella juoksemaan ilman tällaista tavoitetta? Miksi kaltaisellani tavallisella kuntourheilijalla pitäisi olla tavoite? Täytyykö aina olla maali, mihin pyrkiä?


MIELENI PALAUTUU KESKUSTELUUN, jonka kävin juoksuprojektissani mukana olevan urheilupsykologini Saara Grönholmin kanssa. Hänen kanssaan pohdimme tavoitteen merkitystä urheilussa – tai oikeastaan ihan millä tahansa elämän osa-alueella.

Tavoite toki voi olla se, että pitää itsestä huolta, eikä sen aina tarvitse tietenkään olla jokin kisa. Minulle tietysti pelkästään polveni kuntoon saaminen voisi olla ihan kelpo tavoite. Kuitenkin konkreettinen päivämäärä, jossa kuntoa mitataan (vaikka vain itselle), tuo suunnan tekemiseen. Joka viikko on yksi viikko vähemman aikaa, jos lykkää harjoitteluja.  Tavoite tuo suunnitelmallisuutta tekemiseen. Ja kun se on aktiivisesti läsnä arjessa, suunnittelee myös tietoisesti tekoja tavoitteeseen pääsemiseksi.

Liikuntaa on tärkeää harjoittaa huvikseen ja arkiliikunnan kannalta, mutta tavoitteellisuus luo raamia tekemiseen. Aika on kortilla, ja se tulee otettua asioille helpommin, kun niillä on joku tavoite, päämäärä kalenterissa – piste, johon treenaa.

Tavoitteen asetannassa kaikki oman elämän asiat pistetään vaakakuppeihin ja punnitaan niiden merkitystä itselle – kun tämän harkinnan tekee, osaa priorisoida tavoitteensa muiden arjen askareiden joukossa korkeammalle ja oikeaan järjestykseen.


JA NYT TÄNÄÄN tikuttaessani tipun askelilla eteenpäin, muistin erään tärkeän asian, josta Saara puhui. Hän sanoi, että hänelle on tavoitteen asetannassa yksi asia on erityisen kiinnostavaa. Se, kuinka joillakin ihmisillä tavoite voi kääntyä siihen, että siitä tulee todella joustamaton; että aletaan toteuttaa ohjelmaa, joka hajottaa paikat tai mielen.

Tavoitteessa olennaista olisikin se, että sitä kykenee ajattelemaan mielessä joustavasti ja soveltamaan tilanteen mukaan sopivasti. Saara sanoi, että tavoitteeseen liittyy se, että on joku raami, mutta myös oma joustavuus: että pystyy etenemään kohti tavoitetta, mutta myös tekemään tekoja, joilla ei hajota itseään tai ettei siitä tule suoritusta. Olennaista on, että pystyy nauttimaan itse matkastakin ja niistä yksittäisistä asioista, joita tekee päästäkseen kohti tavoitetta.

Tavoitteen tavoite onkin se, että lopussa, maaliin päästyään, voisi sanoa, että olisi tehnyt tämän ilman sitä tavoitettakin. Askeleet ovat arvokkaita itsessään, eikä pelkästään loppuhuipentuma. Ja tämän voi ymmärtää vain, kun tavoitteen on alunperin asettanut.

Ehkä siis nämä ottamattomatkin askeleet, kipuilu ja päänsisäinen kärsimys ovat merkityksellisiä minun matkallani, kävipä lopputavoitteen sitten kuinka tahansa.

Taannoisella yhteislenkillämme haastattelin Saaraa radioon tavoitteista urheilussa.

/Äm, joka ei aio luovuttaa, mutta joutuu nyt vähän tekemään ekstratyötä, erityisesti mielessään

 

Uusi sivusto maijailmoniemi.fi vinkiksi työnhakuun ja henkilöbrändäykseen

Olen päästänyt sinut mukaan oppimaan ja oivaltamaan kanssani uutta myös työnhaussa ja henkilöbrändyksessä oman esimerkkini avulla. Nyt olisi taas tarjottavaa sillä saralla.

Tein uudet nettisivut, joiden toivon auttavan minua eteenpäin, kun nyt teen päätöksiä omasta jatkostani tämän nykyisen Kuopion pätkän päättyessä elokuun lopulla.

Menepä katsomaan sivut osoitteessa www.maijailmoniemi.fi Tsekkaa ne myös siinä mielessä, mitä oivalluksia voisit saada siinä, kuinka paketoida omaa osaamistasi.

Ja minä tietysti otan työtarjouksia vastaan. On tämä oman tulevaisuutensa pohtiminen aina jännää…

 

Sivuni osoitteessa http://www.maijailmoniemi.fi. Tästä pääset suoraan perille!

 

/Ämmä, toiveikkaana

Hedelmällisyystesti, täältä tullaan!

Mitä yli kolmekymppisen lapsettoman sinkun täytyy ymmärtää hedelmällisyydestään ja lapsensaannin mahdollisuuksista? Taannoinen tekstini ”Olen lapseton nelikymppinen sinkku äitiyteen mahdottomassa elämänvaiheessa – pitäisikö nyt pakastaa munasoluja?” herätti teissä niin paljon liikehdintää, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin pistää itseni likoon ehkä hurjimmalla tavalla kuin ikinä.

Näistä asioista kukaan ei puhu ääneen, joten nyt on toimittava: Hedelmällisyystesti, täältä tullaan!

Menen hedelmällisyysklinikalle etsimään vastauksia meitä lapsettomia sinkkunaisia mietityttäviin kysymyksiin ja testautan oman tilanteeni. Mutta koska itselläni ei ole mitään käsitystä mitä nyt tapahtuu, pyydän apuanne, jotta osaan kysyä oikeat kysymykset.

Katso tästä lisää…

 

Viestiä voit toki myös laittaa tämän bloginikin kautta tai somessa!

Uusia ystäviä voi löytää mistä vaan – polkujuoksu on parasta yhdessä

Sain tänään kolme uutta ystävää! Kysyin Kuopion kaverikerholaisilta kuka lähtisi mukaan metsään ja nämä mahtavat, entuudestaan kaikki toisilleen tuntemattomat tyypit tulivat!

Ihanan virkistävä lenkki, vaikka nyt kyllä huomasimme, että metsän olosuhteet kovaa vauhtia sulavine lumineen ovat nyt vähän haasteelliset. Vettä oli ja haasteellsisia paikkoja oli paljon, mutta se ei menoa haitannut.

Polkujuoksu on parhainta yhdessä, ja tämä todella on yhteisöllinen laji se tuli testattua tänään!

Mutta mikä ehkä vielä hienompaa: tänän taas kävi toteen se, että uusia ystäviä voi löytää milloin vaan ja mistä vaan!

Välineurheilu ei ole väärin – parhaat polkujuoksukengät varmistavat juoksun laadun ja turvallisuuden

Vammani myötä olen alkanut arvostaa jalkojani aivan uudella tavalla ja huolehtia niiden hyvinvoinnista paremmin kuin koskaan aiemmin. Siksi erityisesti nyt, kun lähden ensimmäisiä kertoja treenaamaan alustalta hyvin vaihtelevaan maastoon, halusin satsata kenkiin todenteolla. En ole valmis ottamaan minkäänlaista riskiä sen suhteen, että huonolaatuisten tai poluille sopimattomien kenkien takia juoksun laatu kärsisi tai minulle sattuisi uusia vammoja.

On tärkeää, että kengät tukevat askelta ja soveltuvat maastoon. Erityisesti minun tapauksessani, kun luotto omaan juoksuaskeleeseen on polvileikkauksen ja sen kuntoutuksen johdosta vielä hutera, tarvitsen kengän johon voin luottaa ja jonka tiedän myös omalta osaltaan suojaavan minua mahdollisilta havereilta.


TAVALLAAN JÄNNÄÄ, ETTÄ näinkin aktiivinen ja paljon eri lajeja treenannut harrasteurheilija kuin itsekin olen, vasta nyt massiivisesta ja koko elämän mullistaneesta polvivammasta (lue lisää esim. tästä, tästä ja tästä) urheilukuntoon kuntouduttuani olen tajunnut varusteiden merkityksen urheiluun. Välineurheilu ei ole väärin! Toivon, että sinun ei tarvitsisi tätä asiaa tajuta vasta ison ureheiluvamman koettuasi, vaan muistaisit ilman kolhujakin satsata tärkeimpiin treenivarusteisiin.

Äärettömyyksiin ei tietenkään tarvitse mennä, ja juuri polkujuoksun aloittaminen on esimerkiksi hiihtoon (joka oli edellinen urheiluhaasteeni, katso tästä lisää) verrattuna paljon helpompaa, sillä varustemielessä kynnys aloittamiseen on matalammalla. Hiihdon aloittamista minäkin olin siirtänyt vuosikaupalla siksi, että hyvät varusteet vaativat vähän rahaa, mutta polkujuoksun voi aloittaa paljon huokeamman hinnan panostuksilla. Juoksuun sopivat ihan perus juoksuvaatteet, eikä siihen tarvita mitään erityisiä välineitä.

Tärkein ovat kengät.

Ja kyllä, olenhan minä ne jo nimennyt; ne ovat Sarvat. Sukseni olivat Karviset (karvapohjistaan johtuen nimetty). Jotenkin tämä karva- ja sarva-, toisiinsa niin kivasti rimmaava teema jatkuu välinevalinnoissani näissä urehiluhaasteissani.

 

SUURIN ONGELMA UREHILUKENKIEN valinnassa on minulle ollut aiemmin usein se, että jotenkin päädyn valitsemaan liian pienet kengät. Siksi nyt halusin kääntyä asiantuntijan puoleen, joka tietää mikä on olennaista kengissä. Valinnakseni päätyivät nämä Sarva Xero 4 W -malliset nastakengät. Minulle merkkinä ne ovat aivan uusi tuttavuus, ja siksi olenkin nyt mielenkiinnolla muutaman lenkin verran päässyt perehtymään näihin kenkiin.

Tutkimme myös kahta muuta mallia kumipohjaisista nappulakengistä.

Vasemmalla nastakengät ja kaksi oikeanpuoleista hieman erilaisia vaihtoehtoja kumipojaisista nappulakengistä.

 

Erityisesti polkujuoksussa keskeistä on se, että kenkä istuu jalkaan oikein. Poluilla jalat liikkuvat kengässä erilaisia esteitä ylitettäessä paljon enemmän kuin päällystetyllä tiellä. Kengät eivät saa hangata eivätkä painaa ja niiden tulee istua hyvin ja napakasti jalkaholvin kohdalta.

Nämä valitsemani kengät ovat suomalaiset, mikä on minulle tärkeä, myös ideologinen, kriteeri. Eipä sellainenkaan ole aiemmin tullut mieleeni, että suomalaisessa metsässä on omat erityispiirteensä, ja ainahan se on parempi, jos kenkien suunnittelun lähtökohta on juuri suomalainen metsä ja soveltuvuus sen ainutlaatuisille poluille.

Kengät täytyykin myös valita maaston mukaan ja mitä paremmin niiden valinnassa osaa arvioida tulevien reittiensä olosuhteet ja maaston muodot, sen paremmin kengät voi itselleen valita. Nyt päädyimme nastoihin, sillä aloittaessani juoksun metsissä on vielä paljon lunta ja jäätä eivätkä nappulapohjaiset kengät ole riittävät. Näillä voin juosta läpi kesänkin, mutta vähän kutkuttaa jo se, että pääsisi kokeilemaan ja vertailemaan nappulapohjaisten tuntumaa ja sopivuutta juoksuuni. Mutta liikaa en itsekään halua hifistellä, perushyvät kengät, joihin voin luottaa on kriteeristöni tärkein kohta.


ON SELVÄÄ, ETTÄ oikealla kenkävalinnalla juoksusta saa myös paljon enemmän irti. Kun satsaa kenkään, voi myös luottaa siihen, että jalka pitää ja kantaa. Itselläni on vielä vamman ja pitkän jalan käyttämättömyyden jäljiltä oikeat linjaukset hukassa, eikä askel ole ja tämä kenkä auttaa minua myös tukemaan askeleen linjausta. Ihmeitä se toki ei tee, ja valppaana täytyy olla koko ajan. Omassa juoksutreenissäni joudun keskittymään valtavasti siihen, että astun oikealla tavalla.

Tuntuma ensimmäisten testien jälkeen kenkiin tähän on erinomainen. Ensimmäisellä lenkillä tutkimme ja testasimme kenkiä Hannun kanssa tarkemmin, esimerkiksi niiden pitoa jäällä, joka oli kyllä ensiluokkaista ja sai ymmärtämään sen, miksi tavallinen lenkkikenkä ei suinkaan sovi poluille. Luulenpa, että tässä matkan varrella tulee vielä lisää ajatuksia myös kengistä ja varusteista, ja treenin edetessä kerron varmasti vielä niistä lisää.

Täällä Pohjois-Savon metsissä pääsee vielä näin huhtikuussakin kokeilemaan miten kivasti kengät toimivat, kun uppoaa lumihankeen.

Jos et muuten jo tätä juttua kuullut ”Näin liikkeelle polkujuoksussa huippusuunnistaja Hannu Airilan vinkeillä”  niin kuuntelepa se ja pääset mukaan ensimmäiseen treeniimme Hannun kanssa ja kuulet lisää hänen ajatuksiaan polkujuoksukengistä ja ensimmäisistä juoksutreeneistä.

Niin, ja tästä polkujuoksuhaasteestani lisää löydät täältä: ”Tule kanssani polkujuoksutreeniin huippuvalmennuksessa – matkalla Tahko Trailiin”

 

Juoksu jatkukoon!

 

Lähteet: Hannu Airilan haastattelu

Aviciin tarina muistuttaa, ettei kukaan voi määrittää toisen rajoja – tähän sinunkin pitäisi herätä

En liene ainoa, jonka sai pysähtymään tieto musiikkinero Aviciin menehtymisestä. Itse kavahdin myös siitä syystä, että olin ehtinyt juuri katsoa Aviciista, siis muusikko ja säveltäjä Tim Bergling kertovan dokumentin Netflixista.

Dokumentti kertoo Timin elämästä Aviciina, mutta minulle yhdeksi sen keskeisimmistä teemoista nousi yksi pieni sana: ”Ei”. Katsottuani dokumentin ja heti sen perään kuultuani artistin menehtymisestä, aloin pohtia rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista.


EI OLE VARMASTI ketään, joka ei viimeisten vuosien aikana olisi törmännyt Timiin. Kuollessaan 28-vuotiaasta Tim-nimisestä kaverista tuskin kovin moni oli kuullut, ja vaikkei hänen artistinimensäkään ei ole tuttu, vähintään yhden kappaleen on jokainen kuulleet tältä ruotsalaiselta konemusiikin säveltäjältä – niin suosittu hän oli.

Timin nousu maailmansuosioon tapahtui alle kaksikymmpisenä ja oli nopea. Hän rakasti musiikkia ja kaikki muu oli hänelle toissijaista. Keikkoja kertyi nopeasti päätähuimaava määrä, ja koska vauhti oli kovaa, vähitellen matkalla vastaan alkoivat nousta erilaiset terveydelliset ongelmat. Kohtasipa Tim myös yhä useammin kysymyksen siitä, onko jatkuva kiertäminen keikoilla maailman ympäri kaiken arvoista. Dokumentissa hän herää useamman kerran pohtimaan, miksi ei enää sytykään musiikista samoin kuin uransa alussa.

Haimatulehdus, paniikkikohtaukset ja umpisuolen puhkeaminen kaatoivat miehen sairaalan sänkyyn useaan kertaan kiertueiden varrella. Dokumentissa katsoja päästetään näkemään päätöksenteon hetkiä, joissa Timin täytyy päättää peruuko hän keikkansa vai ei. Hänen ympärillään kuhistaan: eikö nuori mies ymmärrä, että hänen täytyisi olla kiitollinen nopeasti huippukorkeuksiin nousseesta urastaan ja suorittaa velvollisuutensa ja vastuunsa fanejaan kohtaan.

On hurjaa nähdä, kuinka usein Tim joutuu taistelemaan siitä, että saa perua keikan, koska ei kykene sitä soittamaan.

Tämä auringonlasku on kuvattu taannoisella Madeiran matkallani.

 

OMAT RAJAT PALJASTUVAT usein hyvin yllättävästi, pitkän päänsisäisen, tiedostamattomankin prosessin tuloksena; silloin, kun jokin pieni havainto autttaa ne lopulta hahmottumaan konkreettisesti.

Hyvin koskettava on hetki dokumentissa, jossa Tim keikkabussissaan kertoo lukeneensa Karl Jungin kirjaa ja löytäneensä siitä itsensä ja vastauksen siihen, mikä häntä oli eniten elämässään ahdistanut. Hän sanoo tajunneensa olevansa Jungin määritelmien mukainen introvertti, ihminen, joka ei halua paistatella muiden edessä, vaan vain tehdä omaa juttuaan rauhassa.

Loisto nuoren miehen kasvoilla on pysäyttävä, kun hän oivataa, että hänessä ei olekaan mitään vikaa, vaikkei hän haluakaan olla tähti toisten edessä – sitä kun hän on koko uransa ihmetellyt.

Niinpä hän päättää lopettaa keikkailun ja keskittyä jatkossa vain musiikin säveltämiseen. Hän painaa symbolisesti julkaisu-nappia ja lähettää jäähyväistekstinsä Twitteriin.

Managerit, promootiopäälliköt ja muu hänen ympärillään pyörivä väki yrittää vielä viimeiseen pyörtää miehen pään. He muistuttelevat Timille kovaan ääneen, että lopettaessaan hän saattaisi menettää paljon rahaa ja vierellään olevia ystäviä. Mutta kun katsoo Timin kasvoja tuolla hetkellä, tajuaa, ettei hän välittänyt rahasta tai hännystelijöistä.

Raja oli asetettu, ”ei” sanottu – nyt sitä ei voisi enää kukaan toinen kyseenalaistaa ja perua.


TIM KÄVI DOKUMENTIN mukaan viimeisinä vuosinaan läpi isoa itsetutkskelun prosessia, ja oivallus introverttiyestä sekä omista rajoista oli hänelle hyvin merkityksellinen.

Moni meistä tunnistaa tämän saman: Kun on isossa itsensä hahmottamisen prsessissa ja tekee merkittäviä oivalluksia, mutta muut eivät olekaan kehittyneet samoin tai samaa tahtia, ristiriita itsen ja toisten välillä saattaa olla suuri.

Esimerkiksi Tim kehittyi ja kasvoi ihmisenä paljon, mutta muut hänen ympärillään eivät olleet samassa prosessissa mukana. Näin ollen he eivät tuntunee ymmärtävän mistä on kyse.Ha  katsoivat maailmaa vielä ”vanhan Timin” linssien läpi, mutta mies itse olikin jo paljon pidemmällä. Hänen rajansa olivat paljon selvemmät ja hän ymmärsi nyt itsestään huomattavasti enemmän. Mutta kukaan toinen ei hänen ympärillään ei pystynyt tähän näkemään – olihan hänen totuttu olevan toisenlainen, ja odotukset häntä kohtaan olivat entisen kaltaiset.

Kaikkea tätä Avicii-hahmosta oppimaani peilaten tuntuu kovin kohtuuttomalta, että hän menehtyi vain vähän aikaa sen jälkeen, kun oli oivaltanut omat rajansa ja alkanut toimia niiden mukaan muiden ajatuksista viis. Timin kuolinsyytä ei ole kerrottu julkisuuteen, enkä minäkän väitä sen johtuvan yllä esitetyistä asioista. Nämä ovat havaintoja dokumentista, jotka saivat minut pysähtymään ja oivaltamaan jotain suurta.


TÄRKEIN ASIA, JONKA tajusin dokumentin katsottuani, oli tämä:

Jos lähelläni on ihminen, joka tosissaan ja vakavissaan sanoo ”ei”, minun täytyy kunnioittaa ja tukea häntä. Vaikka itse hyötyisin hänen tekemisistään jollain tavalla, ja hänen kieltäytymisensä tarkoittaisi menetystä minullekin, ei ole mitään niin tärkeää kuin kunnioitus toista kohtaan. Meidän on pidettävä huolta toisistamme, se on vastuumme.

Todellisen rajan tunnistaminen toisessa ei ole vaikeaa. Sen tuntee. Sen näkee hänestä. Siksi on oltava korvat tarkkana, kohdattava ihmiset. Koko ajan.

Ja sinä, joka nyt olet uupunut, ihan siinä rajalla, muista, että sinun oikeutesi on sanoa ei. Kukaan toinen ei rakenna sinun rajojasi! Kukaan toinen ei aseta sinun arvojasi. Kukaan toinen ei taivuta sinun tahtoasi.