Kuinka sinä toimit kun lohduton yksinäisyys iskee?

Niin armoton ja arvaamaton on yksinäisyyden tunne; kulkee aalloittain ja vaihtelee voimaansa, mutta tullessaan ei jätä mitään arvailujen varaan. Yksinäisyyteni on kummallisia purskahduksia. Välillä en tunne sitä lähes lainkaan ja välillä se taas on lohduttoman kovaa. Nyt meneillään on tuo jälkimmäinen. Kai se on tämä kesä ja se, että seuraan vierestä, miten maailma menee minusta viis.

Huomaan kuitenkin, että jotain on tapahtunut suhtautumisessani yksinäisyyteeni: ehkä osaan nyt, kaikkien näiden sen kanssa painittujen vuosien jälkeen suhtautua tunteeseen armollisemmin ja maltillisemmin. Yritän olla takertumatta siihen ja antaa sen soljua sisään ja ulos omaan tahtiinsa.

Äh. Ällöttää kirjoittaa näin, sillä jokainen joka on kokenyt yksinäisyyttä, tietää, että hetkellä jolloin tuo tunne on terävimmillään kaikki ulkopuolelta syötetyt paskapuheet ”sisään ja ulos soljumisesta” ja ”tunteeseen tarttumisesta” saisi työntää maailman mustimpaan pers’aukkoon. Kun yksinäisyys iskee, kaikki lamaantuu. Tuntuu, ettei ole arvoa ihmisenä, kun kukaan ei kaipaa tai tarvitse.

Jollain tavoin näistä lamaannuksen hetkistä on kuitenkin päästävä eteenpäin, sillä kyse yksinäisyyden tunteen hallintaan saamisesta on vain toiminnassa. Itselläni keinot ovat viime aikoina olleet jotenkin kummallisen vähissä. Tänään haluaisinkin kysyä sinulta: Miten sinä, joka koet tai olet kokenut yksinäisyyttä toimit, kun lohduton yksinäisyyden hetki iskee? Millaisia keinoja käytät, mitä teet? Kirjoita pliis minulle, joko kommentoimalla tähän tai yksityisesti laittamalla viestiä Messengerissä tai sähköpostiini. Haluaisin tietää, mitä muut tekevät ja kuinka yksinäisyyttään koettavat ratkaista ja ymmärtää yksinäisyyttä tältä osin paremmin. Olisi ihanaa keskustella tästä kanssanne!

Kuva: Tua Tapper

Mainokset

Nelikymppisellä lapsettomalla naisella ei ole varaa valita parisuhdemarkkinoilla

Törmäsin Helsingin Sanomien juttuun parisuhteenmuodostuksen kommervenkeistä. ”Sopivan puolison valintaan kannattaa satsata: Näin vältät huonot päätökset jo tutustumis­vaiheessa”, sen otsikko vihjaa.

Jutussa muun muassa muistutetaan siitä, että sen oikean kumppanin löytäminen on kovaa hommaa ja että varmistaakseen valintansa oikeaksi kannattaa satsata paljon siihen, millä perustein kumppaninsa valitsee. Ja jos ei natsaa niin sitten siirrytään seuraavaan.

Tämä kaikki on totta, ja sinällään Hesarin juttu on todella tarpeellinen näkökulma parisuhteen rakentamiseen, sillä se muistuttaa ettei suhteeseen ole hyvä rynnätä suinpäin pelkästä pyhästä rakkauden huumasta jättäen realiteetit ja isot keskustelut sivuun, sillä tämä kaikki saattaa kostaantua myöhemmin. Mutta kun tarkastellaan tuota sen ajatusta ”huonojen päätösten välttämisestä”, ”sopivan puolison valinnasta” sekä siihen ”satsaamisesta” (tiedän, jutussa puhutaan myös muustakin), kaltaiselleni neljääkymmentä kolkuttelevalle lapsettomalle naiselle tämä näkemys on kovin ristiriitainen.

Ensinnäkin se on ristiriitainen siksi, että meitähän arvostellaan yleensä juuri aivan päinvastaisesta näkökulmasta: mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän saa kuulla ulkopuolelta arvioita siitä, kuinka nirsoja olemme ja kuinka yksinolomme syy on siinä miten korkeita kriteereitä asetamme potentiaalista puolisoa kohtaan. Ei kai meidän tällaisen ajattelun mukaan enää enempää kannattaisi valikoida ja pohtia puolisoehdokkaan potentiaalia.

Ja toinen ristiriita, edellistäkin ehkä isompi, on se että ei meillä nelikymppisillä juurikaan ole valinnan varaa parisuhdemarkkinoilla puntarointiin. Puolisoa ei enää tällä iällä voi valita kymmenien tai satojen vaihtoehtojen joukosta – saattaahan olla, ettei vaihtoehtoja edes ole tarjolla. 

Kuva: Mirkku Merimaa

 

JOS haluaa perheen, siis koko paketin puolisoineen ja lapsineen, ja vaikkei olisi yhden ainutta kriteeriäkään miestä kohtaan, tosiasia voi olla, ettei potentiaalista parisuhdetta löydy esimerkiksi seuraavista syistä johtuen:

  1. Itselleni käy useimmiten se selkein: mies, josta kiinnostun, on varattu. Useimmiten omanikäiseni miehet ovat parhaassa vaiheessa perhe-elämää – jotkut heistä jo sellaisen toisella kierroksella – eikä heidän joukostaan puolisoa valita. Tämä on se ikävä seinä johon usein törmää ja joka saa epävarmaksi. Voiko olemassa olla edes ketään joka on vielä vapaa ja joka haluaisi kanssani samoja asioita, tulee väistämättä ajatelleeksi.
  2. Ikäiseni nainen alkaa myös törmätä kummalliseen realiteettiin: nuorempien joukossa emme ehkä olekaan enää ykkösvalinta toiselle sukupuolelle. Ikä tuo mukanaan monta positiivista asiaa, mutta kenties puhtaan biologiselta kannalta ja niinä eläiminä vaistoineen, joita mekin vain lopulta olemme, hedelmällisyytensä ehtoopuolta kolkutteleva nainen ei kiinnosta. Puhtaasta suvun jatkamisen näkökulmasta vanhemman naisen kanssa ei ehkä ole enää takeita ja siksi sellaiseen ei kannata käyttää aikaa.
  3. Sitten ovat taas ne jo varttuneemmat miehet, joita kyllä tarjolla kenties olisi, mutta jotka eivät usein halua lapsia. Heillä saattaa olla sellaisia jo itsellään tai ovat tehneet päätöksen, etteivät sellaisia haluakaan. Ylipäänsä he, joilla on jo lapsia, eivät enää koe samalla tavalla tarvetta perhearkeen ja uusien lasten hankintaan. Mitä nuorempi mies puolestaan on, sitä vähemmän hänen vielä tarvitsee huolehtia perheen perustamisesta, sillä sen ehtii myöhemminkin. Mutta naisen biologia ei anna armoa.
  4. Ja sitten tullaan kaikenlaisiin kummallisiin ilmiöihin, jotka kenties ovat nostaneet päätään sosiaalisen median myötä entistäkin enemmän: esimerkkinä niistä ”ghostaaminen”, jossa toinen häipyy ja hiljenee aivan yllättäen. Itselläni ei ole kokemusta kuin kohtaamisista miesten kanssa, enkä suinkaan väitä, että tämä olisi vain miesten toimintamalli, mutta olen kuullut paljon kokemuksia siitä, kuinka pari on tavannut useampiakin kertoja ja on orastavan suhteen alkutaipaleella, mutta sitten yhtäkkiä mies jättää saapumatta sovituille treffeille ja/tai lopettaa yhteydenpidon kokonaan tuosta vaan selityksiä antamatta. Se on julma kokemus, sillä jos on jo antanut toiselle palan sydäntään ja tämä häviääkin jälkiä jättämättä, tulee aika lohduton olo. Lupauksia on jo ollut, mutta sitten onkin taas puilla paljailla. Oliko tämä viimeinen mahdollisuuteni ja ainoa oljenkorsi, sitä väistämättä ajattelee ja punnitsee onko valmis aloittamaan kaiken taas alusta.
  5. Entä ne kriteerit sitten. Tottahan se on, että itsetuntemus lisääntyy sitä mukaa kun elämää näkee ja tämä tarkoittaa tietysti, että sillä tavoin tietää tarkemmin millaista kumppanuutta toisesta ihmisestä hakee ja mitä itse tarvitsee. Mutta naiselle itsetuntemuksen kasvussa on myös sellainen kummallinen puoli, että mitä tietoisemmaksi itsestään ja enemmän omilla jaloillaan seisovaksi tulee, sitä useampaa tällainen nainen myös ”pelottaa” ja tämä taas työntää häntä markkinoiden marginaaliin.

Muun muassa nämä ovat asioita joihin tällä iällä ja lapsettomana törmää jos paria etsii. Unohdinko jotain keskeistä tai tuntuvatko nämä tutuilta? Tässä ne ovat mitenkään arvottamatta tai ottamatta kantaa sen enempää suuntaan tai toiseen, kokemuksina, joita vastaan on tullut. Kirjoitan nyt lapsettoman naisen näkökulmasta, sillä miesten maailmasta tässä asiassa en niin tiedä – mutta kuulisin siitä mielelläni! Olisi hienoa puhua myös siitä millaisia kokemuksia ja ajatuksia miehillä on.

 

”PUOLISON valitseminen on yksi isoimpia valintoja elämässä. Siihen kannattaa satsata…”, Hesarin jutussa sanotaan ja todetaan, että huonot päätökset voidaan välttää jo tutustumisvaiheessa. Tämän me kaikki neljääkymppiä ja isompiakin ikävuosia kolkuttelevat tiedämme varmasti tarkkaan, sillä suurin osa meistä todennäköisimmin juuri sellaisesta syystä on yksin juuri nyt.

Mutta mitkä ovat huonoja päätöksiä ja mitkä taas oikeita juuri tällä iällä ja kaltaisilleni naisille – ja onko meillä todellisuudessa enää edes varaa pohtia mitään tällaista jos haluaa kokea rakkauden ja kenties vielä lapsiakin saada?

Kuinka paljon valinnan varaa todella on?

Vastauksista, en oikeista enkä vääristä, osaa itse sanoa. Jos osaisin, en ehkä olisi nyt yksin. Mutta näissä kysymyksissä yhä useampi nainen ja mies pyörii tälläkin hetkellä, ja tämä on nelikymppisen sinkun todellista elämää. Jotenkin tuli vain mieleen juuri tänään jakaa tämä ajatus, sillä tajusin, ettei tätä tietenkään välttämättä moni tiedä, eikä moni näissä kokemuksissa juuri nyt kulkeva uskalla ääneen sanoa.

/Äm

 

 

Mahdollisuus auttaa on kiitos jo itsessään

Törmäsin katulamppuun kiinnitettyyn ilmoitukseen. Siinä apua koiransa kanssa saanut etsii tuntematonta auttajaansa, jotta voisi kiittää tätä. Hän kertoo, että ilman auttajaa olisi ollut isoissa ongelmissa, eikä ole varma muistiko kiittää tätä laisinkaan tilanteessa. Toivoen viestinsä tavoittavan tuon auttajan, apua saanut henkilö on kiinnittänyt nyt lapun tapahtumapaikan läheiseen venesatamaan.

Muistan itsekin monta tilannetta, jossa apua saadessa, siinä hetkessä hämillään ei tajua kiittää – koska luoja paratkoon usein se, että ylipäänsä joku tarjoaa apuaan on niin uskomaton juttu jo itsessään. Näinhän sen voi myös koettaa tehdä jälkikäteen, yrittämällä etsiä auttajansa.

Mutta uskon, että kiitos näkyy kyllä jo kyseisellä hetkellä, juuri silloin kun apua annetaan, ja että auttajalle kaikista merkityksellisintä on se, että saa auttaa.

Ehkä mahdollisuus antaa apua onkin kiitos jo itsessään? Avun vastaanottaminen ei meille suomalaisille nimittäin ole ihan helppo juttu ja itsestäänselvyys, sillä olemme kasvaneet selviämään kaikesta yksin. Kuinka monta kertaa sitä onkaan sanonut, että ”Ei tarvitse auttaa, selviän kyllä itse”?

Muistan erään hetken, kun maatessani yksin kotonani vammautuneena silloin muutama vuosi sitten eräs ystäväni kävi puolestani kaupassa. Häpeillen heikkouttani kiitin häntä maasta taivaaseen pahoitellen vaivaa, jonka hänelle olin omalla liikuntakyvyttömyydelläni aiheuttanut.

”Oletko ajatellut, että ehkä minä halusinkin auttaa, ettei tämä ole mikään vaiva minulle, vaan tuo minullekin hyvän mielen, kun voin tehdä jotain toiselle?”, hän kysyi.

Niin, enpä ollut, sillä olin vain aina ajatellut, ettei minusta saa olla vaivaa kellekään ja että kaikesta täytyy selvitä yksin.

Ehkä meidän pitäisi antaa toistemme tarjota apuaan? Ehkä meidän pitäisi pyytää apua useammin? Ehkä silloin kokisimme molemminpuolisen kiitollisuuden?

Paradiso Garden – merkitys täyttää kuuluvuuden tarpeen

Tämä katu kuin mistä tahansa espanjalaisesta aurinkorantakaupungista, mutta silti aivan omanlaisensa. Seuraan sen elämää ja asukkaiden menoa joka ilta asuntoni terassilta. Turvallisesti etäältä katsoen koen aivan tavalliseen elämän täällä turistien kansoittamien rantojen ulkopuolella.

On kalpea Partamies – värittömyydessään poikkeuksellinen näkymä näillä auringonpaahtamilla teillä – joka kävelee ostoksista puolityhjä kauppakassi käsissään kadun toisella puolella sijaitsevan talon raput ylös, vetää oven kiinni perässään ja avaa sen uudelleen vasta seuraavana aamuna lähteäkseen. Joka päivä tämä toistuu samaan malliin vailla mitään muutosta. Mitä löytäisin hänen kauppakassistaan jos nyt kurkistaisin, kummastelen.

On Kitaramies, joka iltaisin riisuu paidan ja istuutuu työpöytänsä ääreen, kuuntelee hetken heviä ja tapailee samalla musiikin tahtiin omalla sähkökitarallaan. Sitten avaa kannettavansa, ja avoimesta parvekkeen ovesta kuulen iloisen naurun sekä hiljentyneet hetket: koko yhteisen pitkän illan, jonka Kitaramies viettää ruudun toisella puolella elävän naisen kanssa. Missä tuo nainen nyt on ja miksi mies ei soita heviä hänelle, mietin.

On Koiramies ja vähän filippiiniläiseltä näyttävä vaimo, jotka auringonlaskussa lähtevät ulkoiluttamaan isoa koiraansa ja pian palaavat takaisin terassilleen. Sen kaiteella istuu muovinen varis kertoen, että linnut eivät ole tänne tervetulleita – mutta koirat kyllä. Ja linnuttomalla terassillaan he istuvat koko illan kovaan ääneen saksankielellä puhuen, Uno-kortteja pelaten. Kuinkahan kauan vaimolla on kestänyt oppia saksankieli, ihmettelen.

On toinen talo tällä kadunpuolen, jossa myös asuu saksalaisia, he todella ovat täällä kaikkialla. Kerran herään keskellä yötä kovaan huutoon. ”Nein, du hasst mich”, ne huutavat. No, eivät kyllä huuda, mutta koska en itse osaa enää mitään muuta lausetta saksaksi, enkä syvästä unestani juuri herättyäni saa sanoista selvää, kuvittelen jälkikäteen puuttuvan paikalle tuon lauseen, tuon ainoan, jonka osaan. Eikä sekään tarkoita, että ”sinä vihaat minua”, vaan jotain muuta, jota en sitäkään enää muista. Nukahdan kesken kaiken, kesken tuon lauseen, jolla maanitellaan takaisin yön pimeydessä karkuun lähtenyttä koiraa, enkä tiedä, löytyykö se koskaan. Onkohan kaikilla saksalaisilla täällä kaverinaan koira, pohdiskelen. Entä jos ei ole, kenen nimeä ne sitten öisin huutavat?

Ovat nuorinainen ja nuorimies, jotka asuttavat naapurin hulppeaa villaa. He kulkevat korkeista porteista eestaas ja häviävät aina talonsa turvaan. Kerran he suutelevat toisiaan pitkään ja himoiten ja huomatessaan minun häveliäisyyttään poispäin vetäytyvän katseen terassiltani, he sulkevat pian taas takanaan oven. Ja aina illan tullessa he lähtevät liikkeelle kauniisiin vaatteisiin pukeutuneena kantaen mukanaan kummallisia pussukoita, joissa on paljon papereita. Miehellä on monta erilaista autoa, joilla he eri päivinä kurvaavat matkoihinsa. Minne he ovat menossa, mietin.

 

PARADISO GARDEN, nimeän katumme sen lähellä siintävän hotellin nimeä mukaillen. Paradiso Garden, täydellisten tarinoiden tie, joka kirvoittaa mielikuvitukseni huimiin sfääreihin ja valtaviin kysymyksiin puuttuvista palasista. Terassillani istuen ja tätä maailmaa seuraten voin nähdä kaiken, kirjoittaa nuo ihmiset tarinoiksi.

Senkin, että eräänä iltana kaikki menee sekaisin, kun kalpea Partamies kävelee täysi kauppakassi kädessään Koiramiehen ja vähän filippiiniläiseltä näyttävän vaimon koiran kanssa heidän ovestaan sisään. Mitä nyt tapahtuu, miksi muuttumattomimmatikin kaavat aina kumoutuvat, kummastelen käännettä.

Paradiso Gardenin päästä alkaa aurinkoranta, jonka janoiset turistit täyttävät päivittäin. Kuuma kesähuuma, virtaava viini ja humala valtaavat ilman, kun kävelee vain pienen matkan kohti tämän paratiisisaaren rantaa.

On pelipaidat: Sellaisiin tiimiä tunnustaviin t-paitoihin turistit tällä ovat pukeutuneet. Niissä lukee heidän joukkueensa nimi: ”Kaljankittaajat”, ”Saksan kovimmat runkkarit”, ”Äitisi ei tiedä missä juuri nyt olet – eikä haluakaan tietää”. Du hasst mich -saksallani nämä kaikki käännökset tiimien nimistä ovat toki arvailuja, mutta paitojensa pitäjän käyttäytymistä katsomalla kykenen kääntämään kielen kovin tarkasti.

Paitoihin on leimattu keskeisin informaatio heidän minuudestaan: se, mihin joukkoon he kuuluvat, se, keitä he ihmisinä ovat. Paidat antavat heille yhteyden, ja jokainen tietää tarkalleen mitä he yksilöinä edustavat.

Turistien tiimi matkalla jonnekin.

 

KUMMA TUNNE: täällä paratiisisaarella en ole yksinäinen. Minulla on Paradiso Garden ja se riittää. En kaipaa näiden turistien mukaan, en kaipaa kaljankittaajien tiimipaitaa päälleni merkiksi siitä, että olen tässä.

Olen tullut tänne vetäytyäkseni yksin ja tarkoituksella. Parin viikon päästä palaan taas omaan arkeeni, ja tiedän, että tämä yksinolo on turvallista, sillä olen sen itse valinnut. Olen tullut kuuntelemaan, katsomaan ja kirjoittamaan. Minulla on täällä tehtävä, joka täyttää minut ja joka antaa merkityksen. Minulla on sellainen ihan oma paradiso garden.

Mietin merkitystä: miten tärkeää on se, että ihminen kokee itsellään olevan jotain merkityksellistä, jotain jonka vuoksi elää, jonkin joka määrittää hänen kuuluvuutensa tarpeen. Olkoonpa se sitten ihminen, tiimi tai jokin tehtävä. Tärkeintä on saada täyte tarpeelleen merkityksestä, sellaisesta kokonaisuudesta, joka antaa tunteen tarpeellisuudesta. Jotain, jonka pariin voi aina palata ja tietää, että tässä on minun suuntani.

Tämän kaiken Paradiso Garden minulle opettaa.

Haluatko päästä elämässä helpolla? Älä sitten ainakaan lue minun kirjoituksiani – Ymmärtääkseen yksinäisyyttä on mentävä matkalle minuuteen

Yleisön pyynnöstä kirjoittamiseni Hidasta elämää -sivustolle saa tulevaisuudessa jatkoa, kun jaan siellä havaintoja ajatuksistani ”Ihmisten keskellä”. Myös MaiLifeen tulen nostamaan nämä tekstini sellaisenaan, mutta – ainakin silloin tällöin – kirjoitan niihin liittyen myös pienen ”kommenttiraidan”, jatkoajatuksen kustakin tekstistäni ja sen taustoista.

Tänään haluan kirjoittaa helpoista vastauksista.

Ajatus tuohon tuoreeseen tekstiini ”Ymmärtääkseen yksinäisyyttä on mentävä matkalle minuuteen” Hidasta elämää -sivustolla syntyi palautteesta, jonka sain ensimmäisistä vieraskynä kirjoituksistani. Lukija koki, että jakaessani ”vain” vertaistarinaa siitä miten olen yksinäisyyden kokenut, kukaan toinen yksinäinen ei voisi saada mitään apua. Hän halusi minun kirjoittavan keinoista ja tarjoavan mallia siihen, millaisin askelein yksinäisyydestä voisi päästä eroon. Hän kyseenalaisti mahtaisinko itsekään tietää mitään ratkaisuista, vai kirjoittaisinko vain”minä-minä”-tarinaa paremman puutteessa.

VASTAREAKTIO, sellaisen olen kokenut itsekin kymmeniä kertoja. Olen lukenut valtavan määrän elämäntaito-oppaita ja imenyt itseeni niistä ajatuksia ihmisyydestä, milloin mistäkin näkökulmasta. On ihana seurata sellaisia selkeitä steppejä, jotka vapauttavat huolista, ohjaavat mahdolliseen muutokseen ja tarjoavat voimaantumisen hurmion. Mutta silloin, kun kohtaan jotain liian vaikeaa, minulta ajattelua tai toimintaa vaativaa tai törmään peiliin itsestäni ja omista vaikeimmista virheistäni, syntyy vastareaktio. En pidä kuulemastani, vaan haluan painaa kirjan kiinni.

Miten meistä on tullut sellaisia, että vaadimme vain helppoja vastauksia?

NOPEAT fiksaukset ja self help -kaavat tappavat toiminnan, ne tappavat ihmisen oman älyn ja toimintakyvyn. Ne tekevät tietoisuudesta naiivia ja elämästä itsestäänselvää. Kaiken ytimessä tulisi olla kyky tarkastella itseään kriittisesti, ei itsestäänselvyytenä tai helppoina ylhäältäpäin jonkun viisaamman kiteyttäminä yleistyksinä.

Oma elämä on helppo ulkoistaa erilaisiin oppaisiin, uskoa, että on kevyt tie, sellainen, joka viidellä askeleella voimaannuttaa ja vie vapauteen. Mutta voimaantuminen ei itsessään riitä muutoksen aikaansaamiseksi, se ei vapauta, vaan päinvastoin voi jopa tehdä entistä onnettomaksi, kun lukija saa mallin, että kaiken pitäisi olla niin helppoa, vaikkei sitten käytännössä elämässä kuitenkaan mikään muutu. Helppojen vastausten maailmaan ei voi jäädä loputtomiksi ajoiksi, jos haluaa jotain tapahtuvan.

Oman voiman täytyy antaa virrata toiminnassa. Tarvitaan toimintaa ja se puolestaan tarkoittaa pitkiäkin aikoja ja painiskelua turhauttavissa tunteissa, mutta juuri nuo todelliset tunteet on kohdattava.

Ah tätä kaunista maisemaa, jota nyt illasta toiseen auringonlaskun aikaan saan katsoa. Sen myötä toivotan sinulle levollista juhannusta!

 

JOKAISELLE elämänalueelle nykyisin ulottuvan self help -maailman suurin ongelma on se, että se kasaa meidät yhteen tuohon valtavaan voimaantumiseen toistamaan joukkohypnoosia muistuttavassa tilassa toinen toistaan itsestäänselvempiä mantroja siitä, kuinka muutos tapahtuu tai elämä muuttuu. Tuo hypnoositila poistaa kaiken itsekriittisyyden, virtaviivaistaa elämän jonkinlaiseksi kummalliseksi kauneudeksi, jota todellisuus ei ole ikinä tavannut.

Self help -maailman mahdollisuus puolestaan on siinä, että se sysää ihmisen liikkeelle ja hän itse tajuaa, että tämä kaikki vaatii valtavasti työtä asettuakseen arkeen. Se sysää halun kohdata todellisuus ja toimia itsenäisenä, aktiivisena yksilönä, joka ei hypnoosin haalentuessa anna tahdon toimia haihtua helposti.

Siksi tarvitaan kirjoittajia, jotka sanovat sen mitä lukija ei osaa odottaa, tai halua kuulla päästäkseen itse helpolla; kirjoittajia, jotka kertovat vain oman totuutensa. Tuo totuus on se, joka lopulta tarjoaa vastauksia, herättää kysymyksiä edelleen ja sysää lukijansa liikkeeseen.

Jos vain pakenemme alituisesti, vetäydymme turvallisten ja valmiiksipureskeltujen ideoiden äärelle, mikään ei muutu. Me emme muutu.

En halua tarjota helppoa, vaan oivallukseni elämästä tekevät myös kovasti kipeää, ja minun lailla lukijani joutuu kohtaamaan myös itsensä. Juuri siihen minä työlläni pyrin ja siksi en tarjoa aina vain valmiita vastauksia. Enhän minä muuten tarinaani näin avoimesti jakaisi, juuri tällä tavoin, jollen tietäisi sen liikuttavan toisia ja olevan tarpeellista myös muille.

Mikä muu merkitys on kirjoittamisella ja tarinoiden jakamisella, jos niiden tarkoitus ei ole palvella toisten hyvää? Kirjoitukseni eivät ole mitään, jos ne eivät sysää sinua jollain tavoin liikkeelle, ajatteluasi uusille ja, kyllä, itseäsi haastaville ja ravisteleville radoille.

 

Tämä mielessä pitäen, tässä sinulle luettavaksesi uusi kirjoitukseni, joka on nyt julkaistu Hidasta elämää -sivustolla:

 

Ymmärtääkseen yksinäisyyttä on mentävä matkalle minuuteen

Kirjoitin keväällä Hidasta elämää -vieraskynässä kolme kertomusta yksinäisyydestäni. Tekstien ilmestyttyä sain viestin eräältä lukijalta.

”Pelkästään vertaiskokemukset eivät auta ketään kohti parempaa, pitäisi olla jotain käytännön keinoja, edes jotain pientä, joilla voisi yrittää vaikuttaa omaan mieleen. Tuskin Maijakaan selvisi yksinäisyyden kokemuksesta pelkästään ajattelemalla ”tämä on tunne mutta ei todellisuus”, lukija kirjoitti.

Kiitollisena tästä tärkeästä ajatuksesta jäin pitkäksi toviksi pohtimaan pieniä keinoja, joilla voittaa yksinäisyys. Kuinka sellaiset olisivat kiteytettävissä ja toisen ihmisen kopioitavissa käytäntöön?

Kunpa voisin kertoa yhdellä kertaa kaiken mitä olen oppinut, mietin tuskissani. Siihen en kuitenkaan kykene, sillä yksinäisyys ei ole ratkaistavissa yhdessä blogitekstissä, ei kenties kymmenessäkään. Haluan kuitenkin yrittää syventää ymmärrystä yksinäisyydestä, sen olemuksesta ja ratkaisuista, ja siksi kirjoitan jatkossa aiheesta vielä jatkossa lisää tässä blogissa.

”Yksinäisyys on minuuteen elämän varrella nakertuva käsitys itsestä yksilönä ja suhteessa muihin – se on minuuden määritelmä ihmisten keskellä”, olen kiteyttänyt viime aikoina yksinäisyyden olemuksen.

Ensin on tehtävä selväksi kaksi tärkeä asiaa: Yksinäisyyttä ei voi koskaan kokonaan poistaa tai ratkaista, mutta tunnetta voi vähentää. Minä en ole ”selvinnyt yksinäisyydestä”, se ei ole mahdollistakaan. Yksinäisyys tulee aina olemaan osa elämääni, mutta nyt, ymmärtäessäni sitä paremmin, osaan hallita sitä – vain irrottamalla haitalliset ajatukset kokemuksistaan voi yksinäisyyden haitallista voimaa ja otetta omasta elämästä pienentää.

Ja toiseksi: Mikään ulkoa annettu ohje ei tuo täydellistä muutosta. Ainoa keino käsittää yksinäisyys on ensin pysähtyä, kohdata itsensä ja oma tarinansa sekä tunnistaa ja tunnustaa tunteensa itselleen. Yksinäisyys on kunkin ihmisen henkilökohtainen prosessi, oma yksityinen polku.

Elämäntaito-oppaiden aikakaudella olemme tottuneet, että tunteiden käsittelemiseen, selviytymiseen tai itsensä voittamiseen pitäisi olla tarjolla helppoja, muutaman askeleen malleja. Mitä enemmän yksinäisyyteen perehtyy, sitä tarkemmin hahmottaa, kuinka monimutkaisesta kudelmasta kokemuksia yksinäisyys syntyy ja miten syvälle omaan minäkäsitykseen tuo tunne kietoutuu.

Jotta voi ymmärtää yksinäisyyttä, on hyväksyttävä, ettei helppoja malleja ole, ja aivan aluksi on lähdettävä matkalle minuuteen.

Minun matkani alkoi kahdeksan vuotta sitten elämänmuutoksen yhteydessä. Etsin itseäni monissa eri paikoissa asettuen kussakin vaiheessa hyvin erilaisiin rooleihin. Ajattelin, että kyseessä on uuden suunnan ja ammatin löytäminen, mutta pian huomasin, että pohjalla olikin isompi kysymys: Minuuteeni tiukasti kietoutunut kokemus yksinäisyydestä, joka oli seurannut elämäni kaikissa vaiheissa. Oivalsin, että voidakseni löytää paikkani uudelleen, minun olisikin selvitettävä yksinäisyyteeni.

On vaatinut vuosia ja ääretöntä rohkeutta astua itseni eteen vastustamatta. On täytynyt löytää sille aika ja sitoutua tekemään töitä sekä hyväksyä, että tällä matkalla koko käsitys itsestä muuttuu. Se on pelottavaa, mutta juuri siksi, että se asettaa pelkojen äärelle, tuo matka minuuteen vapauttaa vähitellen.

Tulet teksteissäni tapaamaan jatkossa muiden muassa Samppanjapissiksen, Urheiluvaimon, Kalastajanapulaisen ja sen ehkä kaikista käänteentekevimmän, Nimettömän linnun, jolle yksinäisyyden vyyhti alkoi vähitellen purkautua. Kaikki nuo hahmot olen minä, minuuteni ilmentymiä elämäni eri vaiheissa, joihin tutustuminen – niin toivon – antaa myös sinulle avaimia ymmärtää sekä käsitellä yksinäisyyttä. Kirjoitan omista kokemuksistani ja yksilötasolta, mutta myös havainnoistani ihmisten keskellä, sillä ratkaisut yksinäisyyteen ovat yksilön lisäksi myös yhteiskunnan käsissä.

Toivon, että hyväksyt ajatukseni, että vain tällä tavoin, päästämällä sinut lähelleni voin auttaa ja olet sen avulla myös valmis ottamaan turvallisen riskin pysähtyä oman elämäsi äärelle.

Aiemmat vieraskynä-kirjoitukseni voit lukea täältä, täältä ja täältä.

Epäluottamus eristää ihmiset toisistaan – tarina komeasta argentiinalaisesta

Kävelen pitkin mallorcalaista rantakatua omiin ajatuksiini syventyneenä. Naputan samalla kiivaasti kännykän muistioon mieleeni juuri pälkähtänyttä ajatusta, olenhan vetäytynyt reissuun kirjoittamaan isoa urakkaa valmiimmaksi, ja tekstinpalaset tunkevat tajuntaani nyt kaikkialla. Kirjoitustyö on matkani päätarkoitus, ja päivissäni on jo selkeä rytmi: herättyäni suuntaan aamulenkille ja sitten palaan takaisin vuokraamalleni yksityisasunnolle kirjoittamaan koko päiväksi. Tänä aamuna olen päättänyt kuitenkin tehdä toisin ja lähteä rantaan ottamaan aurinkoa hetkeksi ennen päivän töitä.

Luoja paratkoon sitä saksankielistä juhlatunnelmaa, joka jo aamukymmeneltä kohoaa silmieni eteen kipittäessäni kovaa vauhtia ohi saksalaisturistien kansoittaman aurinkorannan. Aamuisilla lenkeilläni olen löytänyt pienen paikallisten suosiman, rauhallisen yksityisrannan pienen kävelymatkan päästä, mutta sinne pitää kulkea ohi kaiken tämän hulluuden. 

Päänsisäinen luova kaaokseni sekä aamuauringon ja viinan marinoimat turistit; kaikki tässä yhdessä hetkessä kokemani maailmat sekoittuvat kummallisella tavalla päässäni ja tuntuu lähinnä, että olisin saksalaisten kanssa jalkapallo-ottelussa. Tiedätkö sen kummallisen mölinän, joka syntyy joukkuettaan kannattavista mieskatsojista jalkapallopelissä? Se kaikuu kovaa korvissani nyt.

Siksi suorastaan hätkähdän, kun joku suhauttaa polkupyörällään vierelleni.

”Huh, minun piti oikein ottaa rivakampi tahti tuolla turistien ja autojen lomassa, kun yritin saada sinut kiinni”, tuntematon mies sanoo espanjaa särähtelevällä englannillaan.

”Niin, taidan olla aika nopea kävelijä”, tuumaan hänelle ihmetellen tuota täyttä katkosta maailmaan, jossa juuri olen kulkenut saksalaisten jalkapallokenttien kautta. Kuka ihme tämä mies on ja kuinka pitkään hän on kävelyäni jo seurannut?

Hän pyytää lupaa saada pyöräillä vierelläni, kysyy minne olen matkalla. Nyökkään hänelle hyväksyvästi, ja kerron yksitysrannasta, jolle olen menossa. Samaan hengenvetoon tajuan pahoitella omaa poissaolevuuttani ja kerron, että menen nyt muissa maailmoissa, sillä olen tarkoituksella vetäytynyt yksinoloon.

”Aah, Suomi! Minä olen Argentiinasta kotoisin”, mies sanoo huomattavan huojentuneena kun kerron, etten ole saksalainen.

”Miksi haluat olla yksin?” hän kysyy.

 

TOISEN yksityisyyteen ei tungeta, kaikuu suomalainen mantra päässäni. Mutta täällä espanjalaisella rannalla, argentiinalaisen pyöräillessä vieressä, tuota yksityisyyttä ei tunneta.

Kerron olevani toimittaja ja kirjoitushommissa tällä matkalla. Sitä en kuitenkaan argentiinalaiselle tunnusta, että toivoisin hänen jättävän minut rauhaan. Mitä ihmettä hän haluaa? Ja miksi kaikesta tästä ihmisvirrasta hän on päättänyt lähteä juuri minun perääni?

Juttelen niitä näitä osoittamatta isompaa kiinnostusta häneen, sellainen on ennenkin pelastanut kuumottavista tilanteista.

Huojennukseni on tienristeys. Saavumme kujalle, josta erkanee tie rannalle. Hänen pyöräilymatkansa päätepiste jatkuu toiseen suuntaan risteyksestä, ja hyvästelemme.

”Oli hauska tavata, nähdään taas”, huikkaan hänelle kevyesti ja olen valmiina sujahtamaan taas kirjailijamaailmaani, mieleni suojiin turvallisen rauhalliseen paikkaan, jossa saan olla poissa kenenkään katseilta.

Nyt tuon rauhan kuitenkin rikkoo sinne pilkahtava kummallinen ajatus: Olisipa ehkä ollutkin hauskaa vielä jatkaa matkaa argentiinalaisen kanssa, miksi halusin hänestä nopeasti eroon? Ehkä eristäytyneisyyteni olisi vielä hetken pidempään kestänyt keskustelua hänen kanssaan.

 

KULJEN muutaman metrin, kun takaani kuuluu pyrönjarrujen kitinä.

”Sallisitko, jos kävelisin kanssasi vielä hetken”, argentiinalainen kysyy kauniisti. Hän on kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt perääni uudelleen.

Itsehän jatkoa tilasin, hymähdän mielessäni, ja annan hänelle taas luvan. Hän hyppää pois pyörän selästä ja alkaa taluttaa kulkupeliään.

Hän kysyy mistä kirjoitan kirjaa, ja kerron, että se on tarina, joka pohjaa omiin kokemuksiini elämässä.

”Olet noin nuori, kuinka sinulla voi olla niin paljon jo nyt elettyä elämää, että siitä saa ihan kirjan?”, hän ihmettelee.

Kerron olevani jo 37-vuotias, mutta kai tähänkin ikääni nähden ehtinyt aika paljon kokea, jotta kirjoittaa kannattaa.

”Mutta uskon kyllä, että meillä kaikilla on tarina, jossa riittää aineksia muille jaettavaksi”, jatkan ja katsahdan häntä.

Hän pysähtyy, selvästi pohtien asiaa, ja alkaa kertoa omaa tarinaansa siitä, kuinka Argentiinasta lähdettyään on reissannut ympäri maailmaa asettuen nyt Mallorcalle. Se on kiehtova tarina, ja hän… no, onhan hän nyt ihan syötävän komea.

 

OLEMME saapuneet rannalle, ja ehtineet jo jutella hyvän tovin, mutta argentiinalainen tuntuu toivovan keskustelullemme vielä jatkoa. Hän katsahtaa minua, ja sanoo taas kysyvän näköisenä:

”Taidat nyt haluta takaisin omaan rauhaasi?”

 

Mallorcan Arenalissa näyttää tältä.

 

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin pyytää häntä jäämään vielä seuraani tai kauniisti kehottaa tässä vaiheessa poistumaan.

Vaikka mihin suuntaan aivoni ajattelurattaat haluaisinkaan kääntää, en voi välttyä miettimästä, mitä tuo mies haluaa. Hän on maailman kohtelian, kiinnostavin ja rauhallisin, mutta silti minä pelkään mitä hän saattaisikaan minulle tehdä tai minulta haluta, jos sallisin hänelle vielä seuraani.

”Kyllä, jos et pahastu, niin jatkaisin päivää nyt yksin, sillä tämä kirjoitusprosessi tunkee läpi kaikkialta, vastaan hänelle totuudemukaisesti, ja jatkan:

”Ehkä näemme vielä uudelleen”.

Näin hyvästelemme jo toistamiseen. Alan kävellä kohti rannan toista laitaa, suojaan ja mahdollisimman kauas hänestä. Näen miten argentiinalainen raahaa polkupyöräänsä pitkiä betonirappusia ylös mäenrinnettä, ja minua hymyilyttää, sillä onhan tuo näkymä suhteellisen suloinen. Huomaan miten hän pysähtyy rappusten yläpäähän ja jää pitkäksi aikaa sinne tuijottamaan rantaa. Tunnen poraavan katseen myös selässäni, ja hyvin hitaasti, jotain kammottavaa käännettä peläten, alan riisua vaatteitani niiden alle pukemieni bikinien päältä.

Asetan pyyhkeen maahan ja tartun kirjaan, jonka olen rantalukemisekseni ottanut mukaan. Kirja tarjoaa minulle turvallisen keinon päästä pois tilanteesta omaan rauhaani. Syvennyn siihen hetkeksi, ja kun nostan pääni seuraavan kerran, huomaan, että argentiinalainen on laskeutunut takaisin alas rappusia ja istuu nyt rantalaiturilla.

Työnnän pääni takaisin kirjaan ja vannotan itseni pysymään täällä niin pitkään, että mies lähtee pois. Ehkä hän odottaisi ikuisuuden vain päästäkseen takaisin seuraani? Pääni hakkaa kaikenlaisia kauhukertomuksia siitä, miten yksin matkustava nainen on vuosien jälkeen ajautunut luurankona rantaan kaiken kokemansa kauhun jäljiltä.

Seuraavan kerran, kun nostan pääni kirjasta, argentiinalaista ei enää näy.

Tässä minun salainen, ihana rantani.

 

TOISEN yksityisyyteen ei tungeta. Tämä mantra tarkoittaa, että muille on annettava oma tila, niin minun muille kuin muiden minulle, eikä sinne saa mennä omilla muka tärkeillä asioillaan sorkkimaan. Eikä, luoja paratkoon, ainakaan keskeyttää ihmistä silloin, kun hän näyttää vetäytyneen omaan rauhaansa.

Tätä mantraa olen miettinyt läpikotaisin nyt tavattuani argentiinalaisen. Olen pohtinut pääni puhki pelkoa; sitä itselleni tuttua asetelmaa, jossa aina tällaisessa tilanteessa valitsen paeta. Vain varmuuden vuoksiko valitsen epäillä toisesta pahinta ja työntää hänet syrjään, jotta säästyisin?

Miltä haluan säästyä? Mistä pelkoni kumpuaa?

Olen miettinyt luottamusta toisiin ihmisiin. Miksi aina ajattelen ensimmäisenä, että he haluavat minulle jotain pahaa? Pohdin luottamusta itseeni: uskallanko todella avautua toiselle ja antaa palan itsestäni?

Miksi nyt suljin mahdollisuuden pois, monta kertaa? Vetosin kirjailijan kiireisiini; perustelin päätöstäni vetäytyä tarpeeseellani olla yksin ja ajatella. Ne ovat täysin totta, ja kirjoittaminen tärkein prioriteetti reissullani, mutta olisinko kuitenkin vielä pienen hetken vielä voinut toimia toisin ja päästää argentiinalaisen hetkeksi pidempään elämääni, jotta voisin kuulla hänen tarinaansa vielä syvempään. Ehkä hän ei olisikaan nylkenyt minua luurangoksi Välimeren vietäväksi.

Kannattaako aina ajatella pahinta toisesta?

 

YKSINÄISYYTTÄ koskevissa tutkimuksissa on tultu yhteen erityiseen tulokseen: Yksinäiseksi itsensä kokevat tuntevat suurempaa luottamuspuolaa toisia ihmisiä kohtaan. Muut ihmiset näyttäytyvät yksinäiselle uhakana, ja tämä estää toisten lähelle päästämisen ja heihin tutustumisen.

Olen itse aina ollut tällainen: lähtökohtaisesti pelkään toisten ihmisten tarkoitusperiä, sitä, mitä muut minusta haluavat.

On jännä, että esimerkiksi olen itse ylipäänsä onnistunut olemaan kahdessa pidemmässä parisuhteessa, sillä minun on luottamuksen takia hyvin vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Tämähän on suorastaan ristiriitaista: toisaalta olen maailman helposti lähestyttävin ihminen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa – kirjoitankin syvimmistä tuntemuksistani muille hyvin avoimesti.

Mutta siellä, kaiken keskellä, kulkee tarkka raja, sellainen, joka eristää tiukimman yksityisyyden ja syvimmät tunteet ulkopuolisilta, estää sellaisen läheisen, ihminen ihmiselle -tutustumisen. Sen rajan rakentaa pelko siitä, että toinen satuttaa ja haluaa vain hyötyä sekä saatuaan haluamansa hylkää.

Tuo pelon raja eristää minut muista, tukahduttaa aidon yhteyden mahdollisuuden ja syvempien suhteiden syntymisen.

ON tunnustettava kaksi asiaa. Ensinnäkin, juuri nyt, palatessani mielessäni eiliseen kohtaamiseen, harmittaa vietävästi, etten kutsunut argentiinalaista sittenkin seuraani pidemmäksi aikaa. Se olisi voinut avata minulle aivan uuden maailman, tätäkin tekstiä isompia ajatuksia, mutta jotka nyt päätin sulkea pois, sillä toisen yksityisyyteen ei tungeta. Ja se, että suljin itseni häneltä, tarkoitti nyt, että  minun epäluottamukseni eristi meidät ihmisinä toisistamme.

Toiseksi, tämän tekstin kirjoittaminen nolottaa, sillä kuva minustahan on sellainen, että heittäydyn aina kaikkeen ja annan palaa. Sitä kuvaahan minun tulisi ylläpitää ja kertoa seikkailuista, joihin komean argentiinalaisen kanssa sysäydyin, eikö niin?

Mutta ei. Nyt minä kirjoitan tätä sinulle, ja totean: Ihmisellä voi olla isoja ajatusten lukkoja suhteessa luottamukseen. Näihin omiin rajoihini on perehdyttävä, mietittävä mistä ne syntyvät ja mitkä on niiden syyt. Ja erityisesti: voisiko asialle tehdä jotain, jotta saisi takaisin luottamuksen? Sillä enhän minäkään toivo, että lopun elämääni annan pelkojeni rakentamien rajojen eristää minut toisista ihmisistä.

Mutta vaikka tuo eilinen vain pieni hetki se lopulta oli, ajatella, minkälaisen ajatuksen tuo kohtaaminen argentiinalaisen kanssa saattoikaan synnyttää!

 

Tämä leveä hymy siitä syystä, komealle argentiinalaiselle. Ja ehkä vähän siitäkin, etten ainakaan tällä kertaa päätynyt luurangoksi Välimereen. Ja ihan ehdottomasti siksi, että jo viikon oltuani, ja voimaannuttuani itse tästä tekstistäni, olen nyt menossa ensimmäistä kertaa ulos illalliselle tällä reissualla. Ja ehkä hymy vähän siitäkin, että huomisen aamuni ajattelin aloittaa taas omalla yksityisellä rannallani… Katsotaan, kuinka sitten käy!

/Äm

Valtavan varmuuden aallot – olen nyt kirjailija, ja haluan, että tämä tarinani saa sinutkin uskomaan unelmaasi!

ISTUN villasukat jalassa mallorcalaisen talon terassilla ja siemailen kylmää cavaa. Juoman joukossa kelluu mansikka, jonka pinta poreilee pirteästi cavan kuplien kiinnittyessä siihen. Tuuli puhaltaa kauniisti viilentäen iltapäivän auringon paahteessa koko ajan kuumenevaa sijaani terassin sinisellä sohvalla. Tuijotan talven puristuksessa valkoisen kalpeaksi muuttuneita sääriäni. Katse kiinnittyy villasukkiini: Kummallista, miten villasukat eivät suinkaan hiosta kehoa lisää, vaan viilentävät jalkojani.

Olo on raukea ja kiireisten päivien jälkeen kulman takaa kaiken pysäyttänyt loman alku väsyttää. Koko kulkenut kevät tuntuu kohinana kehossa, rytminä, joka vihdoin on vaihtumassa hetkeksi kiivaasta rummutuksesta kevyen leppoisaan. Vaikka olisi paljon tehtävää ja nähtävää, juuri nyt tämä yhden naisen kokonaisuus haluaa vain olla juuri tässä näin; vailla mitään pakkoa tai kiirettä mennä mihinkään.

Käsillä on se hetki, kun on siirtymävaiheessa: menossa myllerryksestä uuteen moodiin. Käsillä on se hetki, kun maistelee jotain uutta asetelmaa niin ruumiissaan kuin sielussaan.

Käsillä on valtavan varmuuden hetki, jos kaiken ihan atomeiksi juuri nyt kiteytän.


MENNYT kevät on ollut hurja, täynnä tapahtumia ja liikettä. Niin paljon kaikkea, että en ole itse oikein meinannut perässä pysyä, enkä sinuakaan siellä pitää.

Nyt on jo aamupäivä, ja tulin hetki sitten aamulenkiltä. Upea, turkoosi meri ja sen takana siintävät vuoret saavat sieluni lepäämään, rauhoittumaan.

Olen tullut pariksi viikoksi Mallorcalle lomalle ja kirjoittamaan. Kevät, kaikessa kohinassaan, on nimittäin tuonut minulle jotain aivan uutta, uuden osan identiteettiini, jota nyt vähitellen mielessäni maistelen.

Kirjailija. Ihan virallinen ja oikea, sellainen minusta on tullut.

Allekirjoitin kustannussopimuksen Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa, ja kirjani, josta kerron myöhemmin enemmän, julkaistaan syksyllä 2020.

Jännää, miten luonnolliselta kaikki tuntuu. Kun sain tiedon, että kirjani halutaan julkaista, en suinkaan hyppinyt tasajalkaa onnestaa, vaan nyökkäsin kevyesti ja totesin mielessäni:

”Näinhän tämän kaiken piti mennä.”


TIEDÄTKÖ tuon tunteen? Sen, kun iso työ on tehty ja vahva usko itseen on vienyt minua eteenpäin, ja sitten kaiken konkretisoituessa vain tietää, että kaikki on näin oikein – juuri tähän olen tähdännyt ja näin, juuri nyt ja tässä hetkessä kaikki sitten vain saa loppuhuipennuksen.

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa kirjan, tiennyt, että se on luonteva ja tarvittava askel elämässäni, mutta olen joutunut odottamaan oikeaa hetkeä sen toteutumiselle – on täytynyt löytää oikea näkökulma, kerätä riittävästi omaa näkemystä ja kokemusta ja käydä läpi tämä kirjaimellisesti kova helvetti, jonka aalloissa olen viime vuodet joutunut pyörimään. Olen tiennyt sisimmässäni, ettei ennen tätä kevättä ole ollut oikea aika.

Mutta sitten, jossain kohtaa kaikki vaan asettuu oikealla tavalla paikoilleen. Sitä tapaa oikeat ihmiset, saa tarvittavan peilin ajatuksilleen, ja mikä tärkeintä: Löytää ne, jotka todella uskovat ja haluavat tukea näissä tavoitteissa ja unelmissa.

Ja sitten tulee se hetki, aalto, joka syöksyy valtavan varmuuden siitä, että juuri näin kaiken on pitänyt mennä ja että ”mitäpä ihmeellistä tässäkään nyt sitten on” – siis se fiilis, miten oikealta kaikki voikaan tuntua!

Sinulle haluan vain tänään toivoa uskoa siihen, että oikeat asiat tapahtuvat kyllä, kun niiden aika on. Kaikki unelmat eivät suinkaan toteudu, mutta mistään ei kannata mustasukkaisesti pitää kiinni. Kyllä sitä syvimmällä sisällään tietää sen, minkä unelman on tarkoitus kantaa; ne ovat niitä asioita, joihin antaa ihan kaikkensa ja joiden eteen on valmis näkemään valtavasti vaivaa.

Ehkä se valtava varmuus liittyykin tiettyihin tärkeimpiin unelmiin koko ajan. Ehkä, jos varmuutta ei koe lainkaan, sellaiset asiat eivät ole tärkeitä unelmia edes alkujaan? Näitä unelmia testataan matkan varrella koko ajan, mutta jokin niissä oikeissa ja kaikista tärkeimmissä asioissa pitää koko ajan kiinni siten, ettei ole valmis luovuttamaan. Erilaisia polkuja unelman toteutumiselle varmasti täytyy tutkia, sillä polku ei ole millään tavoin suora.

Mutta ne oikeat asiat tapahtuvat, ja kun ne tapahtuvat sitä vain nyökkää hiljaa itsekseen ja hymyilee: Tuntee valtavan varmuuden; se, niin uskon, on kaiken kovan työn paras palkinto.


VALTAVAAN varmuuteen ei suinkaan voi jäädä kellumaan, mutta se ohjaa minua koko ajan eteenpäin. Paljon on työtä vielä tehtävänä. Nyt minä siis sitten kirjoitan Mallorcalla kuin mikäkin kunnon kirjailija konsanaan. Sain täältä lainakseni asunnon tuttaviltani, jotka lähtivät Mallorcan kodistaan lomalle Suomeen.

Koko matkani päätarkoitus on kirjoittaa kirjaa, mutta toivon, että pääsen myös vähän katselemaan maisemia kävelyetäisyyden takaakin. Parille päivälle suunnittelen jotain reissua, mutta oikeastaan tämäkin jo riittää. Toivon todella, että saan nyt suhteellisen paljon kirjoitettua, ja kirjan hyvin liikkeelle. Olen sitä toki jo paljon kirjoittanut, ja blogini ystävänä ilahdut varmasti siitä tiedosta, että täältäkin tuttuja asioita se tulee käsittelemään. Mutta tästä kaikesta lisää myöhemmin.

Oi ihanuutta, oi autuutta! Lämpimiä tuulia ja valtavan varmuuden aaltoja sinulle ystäväni!

❤ Äm

Odotukset sulkevat oven suurilta löydöiltä – ensikertalaisten purjehdusretki oli yllätyksiä täynnä

Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Tiedät, miltä tuntuu, kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.

* * *

 

MUSSUTAN työpaikkaravintolan aamiaisella järjetöntä kasaa pekonia. Vatsassa kiertää, mutta sitä uhmaten on tungettava ruokaa sisään viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen lähtöä, jotta selviytyisi ja jaksaisi, sillä edessä on huima, fyysistä taipuvuutta tarvitseva ja voimia nakertava purjehdus.

Pari viikkoa aikaisemmin seikkailupurjehtija Kari ”Ruffe” Nurmi, siis Kippari-Ruffe, on haastanut minut kokeilemaan purjehdusta merelle: Kuinka pitkälle ummikko maakrapu voisi purjeveneellä päästä yhden päivän aikana, ensimmäisellä purjehdusreissullaan.

Olen haastanut blogini lukijoita ja radiolähetykseni kuuntelijoita mukaani seikkailuun, ja vain hetken kuluttua tapaisin satamassa kolme minulle tuntematonta tyyppiä, jokainen purjehtijoina ensikertalaista, valmiina hyppäämään pieneen paattiin kanssani.

Maha möyryää. Aamiainen ei uppoa. Alkaa jännittää: entäpä jos hurjassa merenkäynnissä vatsani pyörähtää ympäri ja alan voida pahoin.

”Otat sit heti kyllä kameran esiin jos mä oksennan!”, ohjeistan mukaani keikalle lähtevää kuvaajaa.

Hitto, mitä mahtavaa matskua saisimmekaan, jos toimittajaa puklaa yli laidan, kun ei kestä hurjaa merenkäyntiä. Niinku seikkailua parhaimmillaan!

 

AUTOMME kaartaa sataman parkkipaikalle. Siellä minua odottavat Ruut, Hannu ja Kalle. He ovat valikoituneet mukaan tälle purjehdukselle valtavasta määrästä hakijoita. Tunnen painetta harteillani, sillä nyt olisi tarjottava heille unohtumaton ja villi seikkailu, jossa ihmishenkiä ei säästetä.

Katson Kippari-Ruffea, joka tulee meitä vastaan iloisesti hymyillen. Mitähän hän juuri nyt ajattelee? Siis tuo mies, joka on, vain muutamia mainitakseni, nuorin Atlantin molempiin suuntiin ylittänyt suomalainen kippari, ensimmäinen ihminen, joka on matkannut muoviveneellä Huippuvuorten ympäri (ja joutunut tuolla reissulla myös jääkarhun hyökkäyksen kohteeksi!) sekä seilannut laiturilla Suomenlahden yli.

Tässä meitä on hänen edessään nyt neljä ihmistä, jotka eivät ole ikinä purjehtineet.

Kuinkahan suuri seikkailu tämä on Ruffen mittakaavassa? Meille muille matkaan lähtijöille tämä on hyppy tuntemattomaan kaikilla tasoilla.

Kalle (vas), Ruut ja Hannu odottivat minua sataman parkkipaikalla. Olemme valmiina seikkailuun! Kuva: Kari Nurmi

Kippari-Ruffe tuli vastaanottamaan meidät kameroiden kera.

Kippari-Ruffe ja Kalle.

Ruut lähdön tunnelmissa.

Pelastusliivit päälle ja menoksi. Ei muuten ollut ihan noin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa. Jo pelastusliivien kiinnittäminen aiheutti maakravulle päänvaivaa… Kuva: Kari Nurmi

 

ASTUMME veneeseen. Moottori käynnistyy ja Ruffe ohjeista Kallen ja Ruutin irroittamaan köydet. Pelottaa, että jo tässä kohtaa joku tippuisi mereen. Mutta ei, nämä kaksi tanssitaustaista ihmistä hoitavat homman kuin gasellit konsanaan, ja olen itse salaa tyytyväinen, sillä minä kaikessa kankeudessani olisin se, joka merestä tällä hetkellä täytyisi noukkia.

Hannun tehtävä on tarttua ruoriin ja alkaa ohjata venettä laiturista aallonmurtajien välistä merelle. Muuten niin jäyhän seitsemänkymppisen Stadin kundin suupielessä hyppii pieni hymy.

Ajamme hetken moottorilla avarammille vesille, kunnes Ruffen käsky käy jälleen. Nyt Ruut saa tehtäväkseen avata purjeet. Minä olen jo vähän kateellinen, kun en pääse tekemään itse mitään.

Ruffe aloittaa purjeiden noston.

Hannu ruorissa.

Purjeet nousevat yhteistyössä.

 

PÄÄSEN vihdoin hommiin, ja tartun ruoriin Hannun jälkeen. Toinen purjevene seilaa kovaa vauhtia ohitsemme. Vituttaa. Kilpailuviettini herää ja haluaisin vaikka työntää oman laivani tuon toisen kipparin edelle.

Mutta ei. Minä, suuri seikkailija, kellun täällä pienessä purkissa, joka ei juuri liiku mihinkään. Paatti menee kyllä eteenpäin, mutta jos nyt kävelisin vetten päällä, kulkisin sitä nopeammin. Olen odottanut tuulta ja tyrskyä, valmistautunut myrskyävään mereen ja vauhdikkaaseen liitoon kyljellään allokkoa halkovassa veneessä, mutta sellaista ei tyyrpuurissa nyt siinnä. 

Sen sijaan vene lipuu rauhassa tyynessä meressä, aurinko paistaa ja kaikki on ihan hemmetin hyvin ja upeasti. 

”Onhan tämä nyt ihan älyttömän tylsää”, sanon suoran ajatukseni minua kuvaavalle kameralle. 

Olen huolissani muista purjehtijoista. Saavatkohan he tästä mitään irti vai katuvatko parhaillaan lähtöään? Näinkö vähän minä pystyin heille tarjoamaan?

Keskittynyttä menoa ruorissa. Hannu ihailee maisemia taustalla. Kuva: Kari Nurmi

 

Ja samaan aikaan toisaalla… Kalle uhmaa fysiikan lakeja tekemällä ”titanicit”. I’m the king of the world! Kuva: Kari Nurmi

 

OHJAAMINEN on kyllä hauskaa hommaa. Siitä saa tehtyä lähes leikkiä ja pelin, kun ottaa kiintopisteekseen kaukana siintävän merimerkin ja koettaa koko ajan pysyä täydellisesti linjassa kulkien sitä kohti. Siitä minä saan yllättävän isot kiksit ja hihkun innoissani. Ohjaaminen ei olekaan niin helppoa ja vene kääntyy herkästi väärään suuntaan. Aika alkaa unohtua ja keskittyminen suuntaa vain eteenpäin kulkemiseen.

Hyvin hitaaseen eteenpäin kulkemiseen.

Kun pari tuntia on sujahtanut, päätämme alkaa kääntyä takaisin kohti satamaa. Ruut tarttuu ruoriin ja minä saan mennä kääntämään purjeen. Kauheasti asioita tapahtuu ja toimin kuin tikka Kippari-Ruffen ohjeiden mukaan ymmärtämättä yhtään mitä teen tai havaitsematta, että vene todella kääntyy ympäri.

Siinä on tämän seikkailun vauhdikkain ja hurjin hetki, ja minä olen niin keskittynyt köysiin ja niiden vetämiseen, että kaikki muu menee ohi silmien. En tajua, että olemme vaihtaneet suuntaa.

 

KIPPARI-RUFFE alkaa jakaa eväsleipiä. Minäkin tartun leipään hanakasti, sillä vatsan möyrintä on tasoittunut, eikä tässä nyt kyllä kaikista toiveistani huolimatta edes oksennusta taida olla tulossa.

Purjehtijat ottavat leivät vastaan ja alkavat syödä niitä rauhassa ja nauttien. Sää on upea, meri kimmeltää. Juttelemme niitä näitä, kuulemme toistemme tarinoita ja loikoilemme veneessä.

Jotenkin ihan liian ihanaa ja kaunista.

WRUUUUUUUUUUUMMMMMMMMMM!!!! Kova moottorin pärinä alkaa kuulua jostain kaukaa. Hurja kilpavene surisee satojen metrien päässä, mutta ääni on jo nyt korviahuumaava. Yhtäkkiä vene suhahtaa ohitsemme. Kauhea mekkala täyttää ilman.

Otan kännykän esiin ja kuvaan siitä videon:

”Siinä on teille vauhtia, voi kun oltaisiin tuolla liikenteessä”, tokaisen someen seuraajilleni.

Katson nopeasti näköpiiristä häviävää venettä ja käännän pääni kohti meidän pikkupurkkia. Katson uudelleen purjehtijakavereitani, jotka nakertavat leipiään suurella hartaudella ja ilolla.

Jokin liikahtaa sisälläni.

Yhden eväsleivän äärellä tapahtuu tämän reissun käännekohta niin kirjaimellisesti, fyysisesti, konkreettisesti kuin vain voi olla. 

Tuollainen pikavene suhahti ohi.

 

Suht mairea matkalainen. Kuva: Kari Nurmi

 

Kuvaajani Tero kuvasi porukan menoa. Ja minä kuvasin taustalta sitä menoa.

 

ENNAKKO-ODOTUS; se on jännä juttu se. Että sitä maalaa jonkin kuvan, piirtää prikulleen ääriviivoineen eteensä ja sitten suuntaa määrätietoisesti tuota ajatusta kohti. Pettyy, tylsistyy, harmistuu, kun se ei toteudukaan, sillä niin niiden kanssa aina käy. 

Niin paljon kuin olenkin ottanut erilaisia haasteita vastaan ja sitten näiden seikkailujen seurauksista kirjoittanut, olen taas pudonnut samaan ansaan. Odotuksia, oletuksia, toiveita sitä tulee vaan kerta toisensa jälkeen rakennettua itselleen, kun johonkin juttuun lähtee. Ja sitten lopulta, ihan joka kerta tajuaa sen, että jos vain lähtisikin, heittäytyisikin, eikä odottaisi erityistä, saattaisikin tehdä löydön, saada jotain sellaista, joka sysää kaiken uudelle raiteelle, aivan erilaiselle seikkailulle kuin mieli voi ikinä osata ennakoida. 

Ennakko-odotukset tappavat mahdollisuudet. Ne sulkevat ovia suurilta löydöiltä ja estävät tilaisuuden keskittyä hetken hurmaan.

Ei seikkailuun lähdetä odottaen tiettyä tulosta. Seikkailuihin sysäydytään uteliaisuudella ja vastaanottavaisuudella; valppaudella tarttua siihen, mikä syntyy. Sillä jos jotain tiettyä odottaa, se ei koskaan tapahdukaan.

Minä odotin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niitä ei nyt ollutkaan tarjolla. Ja eväsleipiään mussuttavia purjehduskavereita katsoessani tajuan, että en minä enää kaipaakaan, tämähän on paljon upeampaa! Miksi en tarttuisi tähän ja nauttisi näistä olosuhteista täysillä?

 

EN osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, jonka näen purjehduskavereissani. He ovat ottaneet vastaan seikkailun siten kuin se pitäisikin: tarttuneet mahdollisuuteen, vaivautuneet ja viitsineet ottaa minuun yhteyttä, ennakkoluuloitta ja -odotuksitta hypänneet mukaan – ja avoimina kaikelle antaneet jollekin jännälle ja suunnittelemattomalle tilaisuuden tapahtua.

Monen muun mahdollisuus seikkailuun on saattanut kuolla jo siinä vaiheessa, kun ovat ajatelleet etteivät selviytyisi tällaisesta ensikertalaisten purjehduksesta tuntemattomassa seurassa. Ajatella, mistä nuo ihmiset nyt ovat jääneet paitsi.

Purjehduskavereistani paistaa läpi kiitollisuus ja ilo, eikä sen syntymiseen ole tarvittu mitään hurjia olosuhteita tai oksennusta yli laidan. Ei heitä harmita. Päin vastoin tämä tilaisuus on antanut mahdollisuuden olennaiselle onnistua: Me viisi tuntematonta olemme tulleet yhteen ja kokeneet tämän ainutlaatuisen tilaisuuden.

Meillä on ollut valtavan hauska päivä, unohtumaton kohtaaminen ja keskustelut, jotka eivät olisi olleet mahdollisia jos meri olisi pauhannut ja olisimme joutuneet keskittämään kaiken huomion veneeseen. Nyt saimme suunnata huomion toisiimme ja tutustua toisiin tuntemattomiin. Saimme tuntuman purjehdukseenkin, ja aina voimme palata takaisin oppimaan siitä lisää. 

Tämä on se seikkailu, jonka tulimme – ennakko-odotuksilla tai ilman – tänne löytämään.

 

* * *

Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.

* * *

 

LOPPUMATKA sujuu rennossa tunnelmassa. Mihinkään ei ole enää kiire. Ei tarvita äksöniä, vaan tärkein löytyy nyt tästä porukasta. Aivan viime metreillä, näköetäisyyden päässä satamasta kuin tilauksesta tuuli lakkaa kokonaan ja vene pysähtyy. Päätämme olla paikoillaan vielä hetken ennen satamaan suuntaamista.

Meidän matkamme oikeastaan olisi vasta alussa, eikä kukaan oikein haluaisi vielä palata satamaan. Tahtoisimme nähdä mitä voisikaan syntyä jos saisimme vielä viettää muutaman tunnin yhdessä. Tämä on aivan ainutlaatuinen tilanne, joka ei kenellekään toiselle, missään muussa olosuhteessa tule toteutumaan, eikä niitä asioita, joista veneessä juttelemme tässäkään tarinassa vuodeta eteenpäin. Nämä ihmiset, tämä sää, tämä mahdollisuus tekevät sen, meidän yhteisen kokemuksemme.

Olen ylpeä kaikista purjehtijoista, jotka sain mukaani. Hymy loistaa heidän kasvoillaan, kun eroamme satamassa. Tämä hetki on meidän, ikuisesti – ja juuri tämä riittää! Mitä se voikaan kunkin elämään nyt tuottaa?

 

* * *

Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.

Se on seikkailujen suola.

* * *

 

Tämän videon katsomalla pääset mukaan purjehdustunnelmaan:

Kuva: Kari Nurmi

Upea porukka, upea reissu, joka jää mieleen! Kuva: Tero Ylioja

Kieli keskellä suuta kun venettä ohjataan! Kuva: Kari Nurmi

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin: Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Shoot!

/Meri-Ämmänne!

Kaipaatko kannustusta tai haluatko auttaa toista? Tartu tähän kutsuun, ja tehdään mentoroinnista mahdollisuus monelle!

Muutama viikko sitten kerroin blogissani omasta muutostarinastani sekä urapolustani ja jaoin haastattelun, jossa uratarinani kuvattiin mielestäni hienolla ja inspiroivalla tavalla.

Tuon jutun löydät tämän linkin takaa:

”Itsensä likoon laittaminen avasi Maija Ilmoniemelle uuden uran media-alalla”,

Kirjoitin myös blogipostauksen ”Etsitkö mentoria muutostilanteeseen – voisinko olla avuksesi?” ja etsin yhtä ihmistä mentoroitavakseni. Sain tähän tarjoukseeni todella monta viestiä, joista jokaisesta kiitän. Valinnasta muodostuikin tästä syystä valtavan vaikea. Ei ollut mitään erityistä perustetta miksi juuri valitsin mentoroitavaan, johon nyt olen päätynyt, mutta valinta on vihdoin tehty ja odotan innostuneella jännityksellä, että pääsen pian tapaamaan tämän henkilön.

Oli mielenkiintoista huomata, että heitä, jotka mentorointia kaipasivat yhdisti moni asia, ja tarve tuelle oli aika samankaltainen. Muutostilanteet elämässä ja uralla yhdistivät jokaista. Haluttiin ajattelun tukea, mahdollisuutta saada uutta näkökulmaa, etsittiin inspiroitumista ja vahvistusta rohkeudelle toimia. Toivottiin kannustajaa ja kirittäjää! Moni kaipasi rinnalleen ihmistä, joka kuuntelisi ja kysyisi kysymyksiä, joita he eivät ehkä osanneet itse automaattisesti ajatella.


NÄIDEN viestien joukossa oli myös yksi eräältä seuraajaltani, joka ei itse mentoria nyt tarvinnut, mutta esitti minulle erään ajatuksen ja antoi samalla yhden arvokkaimmista lahjoista.

”Olisiko tuossa mentoroinnissa mahdollisuus lumipallolle?”, hän kysyi.

Ja saman tien tajusin: tietysti on!

En olisi tätä osannut ajatella ilman tuota viestiä ja ihmistä, ja häntä kiitän lumipallon vyöryttämisestä – tai ehkä ennemminkin se oli lumipallon heittämistä ystävällisesti suoraan minua päin, jotta oivaltaisin, että mehän voimme saman tien laajentaa tätä ajatusta, kun niin moni apua tuntuu kaipaavan.

 

Nyt heitän ilmaan tämän ehdotuksen:

Olen varannut maanantaina 3.6. klo 18–20.00 ryhmätyötilan Helsingistä Oodista ja kutsun nyt paikalle ihmisiä, jotka haluaisivat vastavuoroisesti niin kannustusta kuin kannustaa. Tämä tarkoittaa siis, että kutsu on tarkoitettu niin heille, jotka etsivät mentoria kuin heille, jotka toivoisivat voivansa toimia jonkun apuna.

Tämä on täysin epävirallinen ja epämuodollinen maksuton kohtaaminen, jonka yksityishenkilönä järjestän. Lupaan itse kertoa tilaisuudessa oman tarinani ja ajatuksiani urasta sekä muutoksesta, mutta loput on kiinni paikalle tulijoista. Lupaan herätellä keskustelua ja auttaa sen ohjautumisessa eteenpäin tuossa tilaisuudessa, ja sitten paikallaolijat itse voivat katsoa löytyisikö tilaisuudesta joku, jonka kanssa voisi jutella enemmän myöhemminkin – siis matchautua mentorointimielessä keskenään.

Minun motiivini on vain tarjota mahdollisuus tällaiselle kohtaamiselle ja ehkäpä jonkun ihmisen elämän muutokselle. Kaikkia en voi itse auttaa, mutta uskon, että voisimme saada näin muitakin matchautumaan ja ainakin voimme viettää hetken yhdessä keskustellen työuriin liittyvistä kysymyksistä. Ja huom, en ole itsekään mikään ”virallinen” ja koulutettu mentori, vaan kyse on tavallisten ihmisten kokemusten ja ajatusten jakamisesta ja sparraamisesta, joten keneltäkään ei odoteta erityistaitoja. Tämä tarkoittaa myös sitä, että jokainen mahdollinen tässä yhteydessä syntynyt keskustelupari toimivat aivan vapaaehtoisesti ja omalla mallillaan sekä vastuullaan. Virallisia mentoreita ja mentorointisuhteita toivovien kannattaa kääntyä tällaisia palveluja tarjoavien tahojen puoleen.

Nyt siis kutsun paikalle ketä tahansa, kaiken ikäisiä ja sukupuolisia ihmisiä; kuka tahansa on tervetullut, vain aitoa halua osallistua odotann. Mikäli saamme teknisesti asian järjestettyä, on tähän hetkeen mahdollisuus liittyä myös netin välityksellä, tätä selvittelemme sitten, jos joku toivoo mahdollisuutta etäosallistumiseen.

Olisiko tässä jotain sinulle?

 

Pyydän ilmoittautumaan minulle sähköpostitse osoitteeseen maija(at)ilmoniemi.com 28.5. mennessä ja ilmoittamaan tässä yhteydessä erikseen jos haluaa osallistua etänä. Kerro lyhyesti kuka olet, mikä tilanteesi on ja etsitkö itse mentoria vai haluatko tarjota apuasi. Pyydän myös kunnioittamaan tilaisuutta siten, että viime hetken peruutuksia ei tule. Tila on rajattu ja toivon, että he, jotka tätä mahdollisuutta todella tarvitsevat pääsevät ja tulevat paikalle sovitusti.

Muuten annamme lumipallon lentää (vaikka tuolloin jo kesä onkin!), ja katsomme mihin asti se yltää!


USKON ja toivon todella, että voimme saada jo yhdessä illassa liikettä aikaan. Nyt on vain sinusta kiinni, tartutko tähän tilaisuuteen. Ainakin minä ja upea uusi mentoroitavani olemme paikalla.

Täällä ollaan, vastaan mielelläni kysymyksiin!

Ilolla, Äm

PS. Tätä tekstiä saa ja kannattaa jakaa!

PPS. Tässä kuvassa muuten on jo vuosia sitten kirjoittamani elämänohjeet; ne haluan jakaa tänään uudelleen tämän kutsuni yhteydessä. Olkoon tämä yksi osa mentorointia, jonka haluan kaikkien kesken jakaa.

Hyväntekeväisyysgaalamme Naisten Pankille: LIB-leidit haluavat jättää jälkiä yhteiskuntaan

Kymmenen vuotta sitten kolme naista istui Hotelli Kämpin aulabaarissa samppanjalasien äärellä.

Oli tullut harjoiteltua tällä naiskolmikolla samppanjanjuontia tuossa paikassa useamman kerran aiemminkin, mutta jostain syystä, juuri tuona iltana, tarkalleen ottaen 23. toukokuuta vuonna 2009 nuo kolme naista tajusivat jotain: että tässä on käsillä jotain erityistä, muutakin kuin pelkästään samppanjalasilliset kavereiden kesken.

Sellainen sisaruus, tekemisen ja vaikuttamisen into, energinen syke, ettei sitä haluttu pitää vain tuon porukan. Syntyi idea, että entä jos kutsuttaisiin isompi joukko naisia yhteen ja alettaisiin ajatella yhdessä; mitä siitä syntyisi? 


KYMMENEN vuotta myöhemmin seison yksin Hotelli Kämpin upeassa Peilisalissa ja tuijotan näkymään mykistyneenä. Kohta ollaan valmiina, ja ovet juhlavieraille avautuvat. Sanoinkuvaamaton onni valtaa mielen.

Minä olen yksi noista Kämpin aulabaarin naisista. Ystävieni Elina Koivumäen ja Heidi Ekholm-Talaksn kanssa tartuimme tuumasta toimeen tuon merkityksellisen, vuosikymmenen taakse ulottuvan illan seurauksena ja perustimme LIB – Ladies in Business -verkoston.

Mutta LIB:ssä ei ole kyse meistä kolmesta, vaan siitä kymmenpäisestä joukosta naisia, joka vuosien varrella verkostoon liittyi, ja erityisesti siitä voimasta, joka me yhdessä voimme muodostaa. Alusta lähtien oli selvää, että meillä on käsillä hyvin ainutlaatuinen porukka naisia työelämän eri kulmista ja tärkeistä tehtävistä. 

Ajatuksia, bisnestä, ystäviä, kehitystä, uusia urapolkuja, jälkiä tähän yhteiskuntaan – niitä on syntynyt näiden vuosien varrella, vain muutamia mainitakseni.


OLI vain yksi vaihtoehto, kun verkostomme kymmenvuotissyntymäpäivät alkoivat lähestyä: halusimme järjestää hyväntekeväisyysgaalan.

Koska LIB haluaa edistää naisten asemaa yhteiskunnassa, halusimme juhlistaa tekemällä hyvää ja suuntaamalla koko tilaisuuden tuotot Naisten Pankille, joka kerää varoja kehitysmaiden naisten toimeentulon parantamiseksi.

Sain kunnian seremoniamestaroida ja juontaa tämän gaalan, jossa puheiden ja musiikin lisäksi nautittiin upeasta illallisesta sekä järjestettiin hyväntekeväisyysarpajaiset.

Olen sanaton. Pieni ele, tarttuminen toimeen vuosikymmen aiemmin on johtanut valtavaan vaikutukseen, joka säteilee jäsentemme ja kuukausittaisissa jäsentapahtumissamme vierailleiden ihmisten kautta monen muunkin ihmisen elämään – koko yhteiskuntaan!

Tässä Antti Nyman Photographyn upea kuvakavalkadi illastamme (trust me, näitä olisi ollut vielä vaikka kuinka paljon enemmän, mutta riittäköön nyt tällä erää). Juhla oli käsittämättömän upea, ja olen edelleen, monta päivää sen jälkeen, hymyssä suin, täynnä iloa ja onnea!

Kuin veistos, vaikka itse sanonkin! Tämä upea, Anne-Mari Pahkalan gaalapuku on saatu lainaan Vaatelainaamo Vaatepuusta. Eikä se ole muuten mikä tahansa puku, vaan tehty viime itsenäisyyspäivän Linnanjuhliin! Puku suunniteltiin Vaatepuun omistajan Soile-Maria Linnemäen linnanjuhlapuvuksi, ja se sopi päälleni TÄYDELLISESTI! Kokonaisuuden täydensivät upeat Viaminnetin korvakorut.

 

Kämpin Peilisali vain hetkeä ennen juhlan alkua. Käsittämättämän upeista valoista ja tekniikasta vastasi hyvän ystävämme Erkki Castrénin Sound Engine.

 

Aivan juhlan aluksi suunnattiin yhteiskuvan ottoon. Tässä paikalla olleet jäsenemme.

 

Ja tässä me perustajajäsenet: Heidi Ekholm-Talas (vas.), Elina Koivumäki ja minä.

 

Ensiluokkainen palvelu ja henkilökunta, kauniit kukat, keskittyneet keskustelut, koko ilta sujahti mallikkaasti!

 

Olen niin kiitollinen, että sain juontaa tämän gaalan. Se oli kunniatehtävä!

Naisten Pankin ohjausryhmän puheenjohtaja Reetta Meriläinen piti koskettavan puheen. Minä sain illallistaa hänen seurassaan, oli upea voida vaihtaa illan aikana ajatuksia myös työstä, sillä Reetta on entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja. Naisten Pankista paikalla oli myös ohjausryhmän entinen puheenjohtaja Ritva Ohmeroluoma. Kerrassaan upeita naisia!

 

Rakas ystäväni Elina Koivumäki on verkostomme kantava voima. Hän piti puheen juhlassa.

 

Ja me kiitimme häntä kaikesta tehdystä työstä lahjalla. Heidi Ekholm-Talas ojentaa sitä tässä Elinalle.

 

Gaalan pääyhteistyökumppani Lyytin toimitusjohtaja Petri Hollmén piti myös puheen – ja tuli siinä samalla tarjoutuneeksi tämän vuoden pikkujoulujemme isännäksi! Joka vuosi yksi mies saa kunnian isännöidä pikkujoulujamme, sellainen sääntö luotiin kymmenen vuotta sitten pilke silmäkulmassa.

 

Yksi juttu, joka meitä LIBejä on aina vähän kutkutellut on noi miehet! Erityisesti juuri sellaiset, joilla on sopivasti pilke silmäkulmassa. Ja sellaista muuten löytyi illan musiikkivierailtamme, Hummeripojilta. Mikä mieletön ja hauskuuttava kvartetti.

 

Sitten käytiin arpajaisiin, joiden tuotot ohjataan Naisten Pankille. Palkintoja lahjoitettiin yli 10 000 euron arvosta. Mikael Jungner valitsee arpoja tarkkaan.

 

Hän on Onnekas, siis miespuolinen Onnetar! Tomi Kaukinen License to failista on viime vuoden pikkujoulujemme isäntä ja siksi sai suuren kunnian tulla mukaan lavalle arpomaan onnekkaat voittajat.

 

Olo oli kuin lottotytöllä, yhteistyö Tomin kanssa sujui saumattomasti! Ja voittajien reaktiot saivat koko juhlayleisön nauramaan.

 

Illan arpajaisten pääpalkinnon lahjoitti upea Olli Lindroos, jonka suunnittelema, OJL Jewelryn Ilo-timanttisormuksen arvo oli 1800 euroa! Yksi onnekas sen voitti. Huh, en ollut minä kuitenkaan… Mutta onnekas olin, sillä myös Olli illallisti seurueessamme pöydässämme. Hänen yrittäjätarinansa on uskomaton!

 

Tässä kuvassa on historian havinaa. Tuo kuvassa näkyvä kuva, jota apumiehemme Henri pitelee, on otettu sinä iltana, kun LIB perustettiin. Aivan tilaisuuden aluksi kerroin tarinan tuosta hetkestä. Sitä en ikinä unohda. Enkä muuten tätä gaalaammekaan! En ikinä!

 

Kaikki kuvat siis Antti Nyman.

 

Tästä illasta syntyi jotain sellaista, etten sanoin osaa kuvailla. Kiitos kaikille, jotka olitte mukana, yhteistyökumppaneille, jotka hyväntekeväisyyden nimissä kannoitte ison korren kekoon! Hyvää syntyy, kun hyvää tehdään!

/Äm