Miksi alastomuus hävettää tai panettaa? Tässä kuvassa minä olen alasti – ja toivon, että katsoisit paljasta kehoa neutraalisti

“NO, milloin ne sun Playboy-kuvat julkaistaan”, kyseli eräs tuttavani, joka tiesi, että olin käynyt juuri alastonkuvauksessa.

Aloin ensin nauraa hänen hyvähenkiselle heitolleen ja veistellä siihen jotain nasevaa takaisin, mutta hetkeä myöhemmin pysähdyin. Tajusin, että nyt ollaan asian ytimessä – juuri tästä syystä minun piti lähteä kuvaamaan itseni alasti, julkaista kuvani kaikkien edessä ja pohtia ajatuksia, joita tämä prosessi synnyttää.

Miksi katsomme alastonta kehoa niin latautuneesti? Miksi alamme automaattisesti joko hävetä tai vitsailla? Onko aina tarve virittää keskustelu alastomasta kehosta seksuaaliseksi tai kehopositiivisuuden julistukseksi? Miksi on niin vaikeaa katsoa alastonta neutraalisti ja objektiivisesti? 

Ei, en mennyt ottamaan Playboy-kuvaa. Tuloksena syntyi henkilökuva, jossa nyt vaan satun olemaan alasti. Syntyi kuvia, jotka haluan jakaa kaikille meille katsottavaksi, jotta kukin voisimme pohtia omaa suhdettamme alastomuuteen.


ALASTONKUVAUS on ollut mielessäni jo pidemmän aikaa, ja odottanut vain oikeaa hetkeä toteutumiselleen. Ehkä kävi sitten niin, että piti täyttää 38 vuotta (tämä kuvaus tehtiin kaksi päivää syntymäpäiväni jäkeen lokakun alussa), että uskalsin heittäytyä.

Minulla on aina ollut aika etäinen suhde omaan kehooni. Urheilun ja liikunnan myötä se on kyllä vahva työväline, mutta koska elän suurimmaksi osaksi pääni sisällä tehden luovaa työtä, keho unohtuu usein kokonaan, eikä siihen ole liikuntahetkien ulkopuolella välttämättä edes kunnollista tuntumaa.

Alastomuus puolestaan on ollut elämässäni piilotettu ja salainen asia. Olen kasvanut siihen, ettei alastomuutta ole näytetty. On vaikeaa riisua itsensä paljaaksi toisten edessä, jopa ihan lähimpien, enkä oikeastaan edes tiedä miksi näin on. Alastomuus on vain jotenkin epäluonnollista ja pelottavaa. Oma keho hävettää, samoin toisen näkeminen alasti ujostuttaa. Erityisesti intiimi kohtaaminen alasti toisen ihmisen kanssa on ollut minulle haasteellista ja pelottavaakin.

Tähän projektiin minut ajoi se oivallus, etten oikeastaan edes tiennyt miksi häpeän alastomuutta ja miksi asia on niin vaikea.

Tuo oli iso oivallus, jonka tein pohtiessani kuvattavaksi lähtemistä: jokin pelottaa, hävettää ja herättää sekalaisen joukon isoja tunteita, mutten todella tiennyt (enkä tiedä vieläkään) mistä tämä johtuu. En ole pysähtynyt pohtimaan asiaa aiemmin, ja silti se on monesti painanut mieltäni. Siksi halusin nyt kohdata omat rajani, pelkoni ja epävarmuuteni kokeillen miltä tuntuu tulla alastonkuvatuksi ja nähdä oma alaston kehonsa kuvassa. Tämä ei ole millään tasolla helppo projekti, sillä tämän myötä saatan joutua pilkatuksi tai lähestytyksi epätoivottavalla tavalla.

Vaikka suomalaisten sanotaan olevan saunakansaa ja muka alasti aina kun mahdollista, olen varma, ettei moni meistäkään osaa suhtautua alastomuuteen luonnollisena asiana tai neutraalisti. Siksi halusin herättää itseni lisäksi muutkin pohtimaan sitä, ehkä itseni lailla ensimmäistä kertaa kunnolla ikinä, miksi alastomuus on vaikea asia ja tabu.

Miksi itsensä tai toisen näkeminen alastomana on kiusallista? 


TOIVON, että virittyneen keskustelun sijaan pohtisimme voisiko alastomuutta lähestyä objektiivisesti. Voisiko keskustelu olla neutraalia, jotta se helpottaisi myös yksilötasolla meitä kohtaamaan helpommin oman alastomuutemme sekä toisen kehon?

Alastomuuteen liittyvän häpeän ja seksuaalisen katseen lisäksi nimittäin myös niin kutsuttu kehopositiivisuus mietityttää minua. En ole itse mikään erityinen tuon näinä aikoina trendikkäänkin kehopositiivisuuden sanoman julistaja, enkä ylipäänsäkään halua huutaa mitään suuria sanomia. Oma tapani on enemmänkin olla tekemättä asiasta isoa numeroa ja hulabaloota – sillä eikö juuri sen voisi olettaa olevan tapa, jolla normalisoimme keskustelua alastomuuteen ja erilaisiin kehoihin liittyen?

Kehopositiivisuuden sanoma on tärkeä, mutta valitettavan usein se kärjistyy äärilaitojen keskusteluksi. Mutta vaikken itse haluakaan nyt suunnata huomiota kehopositiivisuuteen, tämä ei tarkoita, ettenkö antaisi muiden ajaa tätä asiaa jos se heille on merkityksellistä ja tarpeellista. On vain mielenkiintoista pohtia miksi tässä ajassa kehosta on tullut niin iso numero ja asiaan liittyviä kampanjoita kehitellään jatkuvasti? Miksi emme voisi vain antaa oman ja muiden kehon olla sellaisia kuin ne ovat ja lähestyä asiaa myös ilman suuria julistuksia?

Omassa kehosuhteessani on paljonkin asioita ja kokemuksia, joita olen yksityisesti pohtinut, enkä suinkaan ole minäkään mitenkään erityisen sinut. Tämän projektin yhtenä seurauksina syntyy myös juttu Kauneus ja terveys -lehteen, ja tuossa myöhemmin julkaistavassa jutussa pohdin kehosuhteeseen liittyviä juttuja sitten tuoden niitä varmasti myös blogiini. Jää siis odottelemaan tuotakin juttua mielenkiinnolla!


TÄMÄN projektin lopputulos on kuva minusta ilman vaatteita. Kuva on ollut minulle aina tärkeä työkalu saada perspektiiviä itseeni. Kun oman kehonsa ja päänsä sisällä elää päivästä toiseen, kyky hahmottaa kokonaisuus ja suhteuttaa itsensä osaksi sitä häviää helposti. Kuvan avulla kykenen ulkoistamaan itseni itsestäni; siis erottamaan tunteeni ja ajatukseni todellisuudesta.

Olen esimerkiksi lapsena ollut paljon ikätovereitani pidempi ja kookkaampi ja tästä mieleen on kaivautunut myös myöhemmällä iällä se outo ajatus, että olisin jotenkin iso tai muita suurempi. Ja kun näen itseni kuvassa toisten seurassa, on paljon helpompi hahmottaa itseni suhteessa muihin; se on yksi kuvan parhaista puolista.

Itsensä peilistä katsominen on sitten taas aivan eri asia. Silloin on liian lähellä ja kiinnittää huomionsa helposti turhiin yksityiskohtiin. Kuvassa sen sijaan voi tarkastella itseään enemmän ulkopuolisena. Minut alastomana kuvannut valokuvaaja Heidi Strengell sanoi, että vaikkeivät kaikki voikaan tulla ammattimaiseen alastonkuvaukseen – eikä se ole tarpeellistakaan – olisi usein hyvä pyrkiä enemmän pois peilin edestä, ja hakea ennemmin perspektiiviä kuvasta. Kenties itse voisi ottaa kuvan omasta alastomasta kehostaan tai pyytää vaikka puolisoaan tekemään niin?

Kuvassa on sellaista voimaa, jota todella suosittelen pohtimaan ja kokeilemaan myös muissakin asioissa. Itselleni esimerkiksi tämä projekti on paljon helpompi siksi, että olen tottunut näkemään itseni kuvasta jo aiemmin, ja se ei tunnu niin intiimiltä, sillä voin myös ottaa etäisyyttä kuvaan. Esimerkiksi nyt katsoessani alastonkuvaani minua helpottaa se, että vaikka siinä todella olenkin minä, tavallaan tuntuu, että se on joku muu – se on kuvaus minusta tuolla kyseisellä hetkellä.


SITÄ tekee usein hirveän ison asian itselleen jostain vaikeasta jutusta. Ja kun pelkää, ajautuu asiasta vain koko ajan kauemmaksi, peittelee ja pakenee – ja samalla asian vaikeus kasvaa ja sen kohtaamisesta tulee koko ajan hankalampaa. Mutta kun tarttuu toimeen ja menee kohti pelkoaan, uteliaana tutkien, huomaa sen, miten mieli rakentaa aivan turhan ison kuorrutuksen asian päälle. Kohdatessaan pelkonsa tai häpeänsä reippaasti, saattaakin hyvin nopeasti huomata, miten paljon helpompaa se on, ja miten pienempi häpeä siihen lopulta liittyy.

Avain on siinä, ettei odota mitään. Heittäytyy vaan uskaliaasti tunnustelemaan ja tutkimaan eikä odota erityisiä vapautumisia tai järistyksiä, ei onnistumisia tai epäonnistumisia.

Näin kävi, JÄLLEEN KERRAN, tässäkin kokeilussani ylittää omat rajani. Kun riisuin nyt itseni alasti kameran edessä, huomasin, että ei se ihan niin hirveän massiivinen asia ollutkaan, eikä herättänyt itsessäni sellaista valtavaa tunnemyrskyä, johon olin etukäteen varautunut.

Koko jutun suurin asia itselleni olikin se, miten lempeästi ja tyytyväisenä nyt katson omaa alastonkuvaani. En suinkaan kiinnitä huomiota kehoni virheisiin tai häpeillen pelkää mitä nyt seuraa kun sinäkin näet minut nyt tuossa alasti. En koe kuvaani lainkaan vaivaannuttavana tai nolona, vaan kauniina henkilökuvana – kehokuvana, kuten Heidi Strengell alastonkuvaa kutsuu.

Huomioni kiinnittyy kuvan kauneuteen, sen tunnelmaan sekä persoonaani, jotka loistavat siitä läpi. Kuva antaa itselleni vahvistusta niistä parhaimmista puolistani, joita olen, ja joita toivottavasti voin olemuksellani ja persoonana sinullekin välittää – vaatteet päällä tai ilman. Olen kuvassa ihan oma itseni! Ihaninta on katsoa kokonaisuutta ja ymmärtää, että onpa päällä vaatteet tai ei, olen silti sama minä; sama ihana minä, jolla on valloittava hymy ja jonka heittäytyminen ja elämänilo pursuavat tästäkin kuvasta.

Yksi asia on kuitenkin edelleen hankalaa, ja se on suurin syy miksi jännitän kuvan julkaisua: nänni. Muuten alastomuuteni tässä tuntuu luonnolliselta, mutta silti on jännä, miten paljon jännitystä ja häpeää herättää se, että valmiissa kuvassani näkyy nänni. On mielenkiintoista, miksi naisen nänni on niin häpeällinen asia.

Olisi valtavan tärkeä, että tänä päivänä esillä olisi tarjolla perspektiiviksi mahdollisimman suuri kirjo erilaisten alastomien vartaloitten kuvia (siis niitä, jotka eivät ole sitä nykyistä somen vihjailevaan peruskuvastoa, jolla kerätään valtavia määriä tykkäyksiä). Mutta sellaisia ei pääse esiin, kun niiden näkymistä rajoitetaan. On hurjaa, että isot mediayhtiöt sensuroivat neutraalia kuvastoa siten, että sometilit estetään kokonaan, jos siellä alastomuutta näkyy. Ymmärrän tämän toki monen arveluttavan kuvan osalta, mutta esimerkiksi nämä minun kuvani: Onko niissä jotain sellaista, jota ei saisi näyttää, vai voisivatko ne turmelemisen sijaan tuottaakin jotain hyvää? En tiedä, pohdin vaan. Toivon kuitenkin, että tässä blogissa kuvani saan kuitenkin julkaista, ja ollakseni rehellinen juuri tällä julkaisun hetkellä jännitän eniten sitä, että tämän tekstin ja kuvan saan julkaista, sillä tämän sanoma on tärkeä, enkä tarkoita sillä mitään pahaa tai perverssiä.


TÄSSÄ yhden naisen kokeilussa sain sen, mitä kenties tavoittelinkin: yhden, siis oman, katseen itseeni, joka tuntuu neutraalilta, arvostelemattomalta ja sen suurempaa numeroa tekemättömältä. Ja se on suuri juttu.

Meidän pitäisi tuoda esiin enemmän tällaista neutraalia alastonkuvitusta ja erilaisia kehoja sekä virittää oma katseemme kohtaamaan alastomuus vailla sen turhaa mystifioimista.

Tässä on nyt ainakin yksi kuva, ja nänni (tai kaksi), tuohon kuvastoon! Suurta vapautumista ei tapahtunut tämän kuvauksen myötä, enkä tule jatkossa sen enempää alastomana heilumaan kuin nytkään – tai ehkä seuraava haasteeni on lähteä nudistirannalle, kuka tietää!

Olen edelleen sitä mieltä, että ihmisen kehon tulisikin olla intiimi ja yksityinen asia. Mutta sen rajoja on hyvä tutkia, ja tiedän tämän olevan itselleni jonkin prosessin alku, joka auttaa minua kenties olemaan enemmän sinut alastomuuden kanssa tulevaisuudessa. Tai sitten ei – ja sekin on ihan ok. Tärkein tässä kokeilussa oli laittaa itsensä alttiiksi.

Kuvani on nyt myös teidän edessänne, ja kuten sanottu, se ei ole ihan helpoin askel. Toivon, että näiden julkaiseminen herättää oikeanlaista keskustelua edellä asettamistani kysymyksistä, ja että se voisi auttaa jotain toistakin kohtaamaan omaa häpeäänsä sekä meitä jokaista pysähtymään tämän asian äärellä.

Pyydän teiltä, että kuvani julkaisemien ei johda puoleltanne asiattomuuksiin. Asiallista ja tätä aihetta eteenpäin vievän keskustelun sen sijaan toivotan tervetulleeksi!

Millainen sinun suhteesi alastomuuteen on? Onko minun kuvaani vaivaannuttava katsoa, vai millaisia ajatuksia sinussa herää kun katsot toista ihmistä alasti? Kerro!

 

Kiitos kuvaaja Heidi Strengell unohtumattomasta kokemuksesta ja upeasta työstä! Heidin ja Katarina Meskasen tuoreessa Rakas keho -kirjassa on lisää näitä kehokuvia ja -tarinoita!

 

Kuva copyright: Heidi Strengell

Oli myös tehtävä kuvasta peitetty versio, sillä sosiaalisessa mediassa ei saa näkyä kuvissa naisen nännejä. Kuva copyright: Heidi Strengell

 

Tässä video, jonka teimme kuvauksesta

 

Ja tässä vielä linkki Yle Areenasta löytyvään juttuun, jossa pääsee kuulemaan Heidi Strengellin ajatuksia aiheesta http://link.yle.fi/DoB

 

Paritanssin aloittaminen nollasta ja tuntemattoman kanssa oli paras idea pitkään aikaan!

Jos valitsisin aina suoraan ja automaattisesti todellisesta tunteestani käsin, viettäisin suurimman osan ajasta sohvalla makoillen. Vaikka välillä ulospäin saattaakin näyttää, että minulla on aina jotain meneillään, en todellakaan ole mikään ekstraenerginen yli-ihminen, vaan oikeasti todella laiska ja mukavuudenhaluinen. Sohva vetää puolensa, sillä se on todella turvallinen paikka, jossa ei tarvitse asettaa itseään alttiiksi.

Mutta sitten on yksi ominaisuuteni, joka haastaa peruslaiskaa olemustani: uteliaisuus. Mitä tapahtuisi jos kokeilisi? Mitä voisi saada ja kokea jos valitsisikin sohvan sijaan sen hieman haastavamman vaihtoehdon? Mitä löytyykään nurkan takaa, kun sinne itsensä saa hilattua kurkistamaan?

 

On toinenkin ominaisuus, joka pistää mukavuudenhaluisen luonteeni koetukselle: innostus. Kun innostun, aivot kääntyvät automaattisesti off-asentoon enkä mieti mitään. Jokin vimma saa minut vain toimimaan, enkä voi pysäyttää itseäni, sillä minkään sorttista järjen ääntä ei tuolla hetkellä kuulu. Sohvan vetovoima unohtuu.

Sitten toimitaan, ja uteliaassa innostuksessa saattaa käydä näinkin: Keksin aloittaa paritanssiharrastuksen, vaikken ikinä eläissäni ole tanssinut, ja koska tuo ei ole tuntunut riittävän suurelta haasteelta, päätän etsiä itselleni tanssiparin julkisesti antaen mahdollisuuden kenelle tahansa liittyä seuraani tanssikurssille.

 

Ja tanssikaveri todella löytyi: hän on Timo! Hän laittoi minulle viestin ja kertoi, että on muutaman kerran paritanssikokeilun jälkeen innostuneensa lajista ja haluavansa kokeilla millainen harrastus tanssi olisi.

Päätin etukäteen, että jos joku mies todella uskaltautuu ilmoittautumaan parikseni, on minulla suorastaan velvollisuus täyttää lupaukseni ja ottaa hänet mukaani. Mutta sitten tuli se hetki – joka siis aina tulee, kun jotain itselleen hullua tekee ja aloittaa – kun kaikki konkretisoitui ja naisesta alettiin ottaa mittaa; se hetki ennen liikkeellelähtöä, jolloin pitäisi muistaa  järjen äänen jättäminen ja toimeen tarttuminen – viitsiminen ja vaivautuminen.

Päivää ennen ensimmäistä tanssituntia ja Timon kohtaamista olinkin valmis vetäytymään kaikesta. Miksi minun pitää aina keksiä kaikenlaisia aivoituksia ja hässäköitä? Olisi vaan niin paljon helpompi jättää asiat tekemättä ja vetäytyä viime hetkellä, sanoa, että en pääsekään. 

Tanssi ei haasta minua vain taidollisesti, vaan kaikki tuossa maailmassa on minulle uutta. Eikä tilannetta nyt auttanut se, että ihmisenä, joka pelkää toisen lähelle päästämistä ja jännittää liian intiimiä kosketusta, olen antamassa mahdollisuuden jollekin tuntemattomalle tehdä niin. Oliko tässä nyt mitään järkeä, mietin, kun oli aika alkaa lunastaa lupaustaan ja haastetta.

 


Eihän tätä blogiani ei tarvitsisi todellisuudessa kirjoittaa enää lainkaan. Olen niin monet kerrat heittänyt itseni edessäsi kaikenlaisiin tempauksiin, kokeillut erilaisia lajeja ja omia rajojani, haastanut itseäni eri tavoin ja kirjoittanut oivalluksistani sitten sinulle. Ja joka kerta kirjoitan aivan samat asiat.

Mutta kai siinä jotain keskeistä on, sillä kerta toisensa jälkeen joudun törmäämään samaan asiaan, samaan oivallukseen: Elämässä saa vain sohvanpohjaa, jos ei ole valmis vaivautumaan. Siksi on uskallettava antaa uteliaisuudelle ja innostukselle valta, vaikka tottumus ja tapa vetäisivätkin turvalliselle sohvalle.

Sohvanpohjassa ei sinälllään ole mitään väärää, aion sinne itsekin kaivautua takaisin heti kun saan tämän blogitekstin kirjoitettua, mutta jos maailma rajoittuu vain sohvaan, siis siihen, mikä on tuttua ja turvallista, mukavaa ja miellyttävää, kuinka pieneksi ihminen käpertyykään? Ja taas: eihän tässä ole yhtään mitään uutta näin kirjoitettuna, mutta tekeminen onkin sitten ihan toinen juttu.


 

Oikeastaan oli onneni, että juuri ennen tanssituntia minulla oli aikamoisen stressaava päivä töissä ja mietittävää paljon. En nimittäin lopulta ehtinyt keskittyä h-hetkeen juurikaan ja enkä uhraamaan enää yhtään hämmentävää ajatusta, että tapaisin kohta tuntemattoman tyypin, jonka kanssa vietän syksyn tanssien. Kun avasin Tanssiklubi Masterin oven, olinkin yllättävän lungi, eikä parinkaan kohtaaminen oikeastaan tuntunut yhtään kummalliselta.

Olihan tuo toki meille molemmille kovin outo tilanne, mutta jotenkin tajusin heti, että niinhän sen kuuluukin olla ja että me sekä koko tämä vasta tanssiharrastuksen aloittanut alkeiskurssillinen ihmisiä olemme ihan samassa veneessä. Kaikkien mielessä pyöri varmasti monta kysymystä, mutta me olemme tässä, emme sohvan pohjalla!

Vaikka ensimmäinen kädenpuristus ja tanssiote saattoivatkin olla haparoivia ja jännittyneitä, toisessa hetkessä se on tunttui jo aivan luonnolliselta. Ensimmäisen kynnyksen ylittäminen on kaikista keskeisintä – sen olen kokenut ja siitä kirjoittanut niin monesti aiemminkin – ja sille ensimmäiselle kynnykselle joutuu usein itsensä työntämään. Palkinto on sitten automaattisesti se, että nopeasti huomaa päänsisäisen etukäteiskaaoksen olleen aivan turhaa.

En voi ymmärtää, miten helpolta kaikki lopulta tuntuikaan. Siinä me menimme, tanssiotteessa ja kaikki tuntui aivan normaalilta, luonnolliseltakin.

 

Nyt meillä on tanssi. Se on seikkailumme, ja vaikka kaikki parin kerran jälkeen tyssäisikin toimimattomana tai en oppisikaan ikinä tanssimaan (mitkä on kai lopulta ne kaikista suurimmat tämän jutun riskit), mitä sitten!

Paitsi, että en kyllä usko, että tämä heti loppuu. Huomaan parissani valtavan muutoksen jo yhden tanssitunnin aikana. Alkujännitys suli nopeasti innostukseksi, janoksi oppia lisää ja havainnoiksi siitä, että kyllähän me jotain jo osaammekin. Tunti alkoi vähän vaativammilla latinalaistansseilla, mutta valssi tunnin lopussa saa meidät sulamaan ja askeleetkin jo natsaamaan.

Muutos alkuun oli huomattava, ja tunnin lopussa oli jo aivan selvää, että tästä saattaa tulla hauska juttu. Erityisen iloinen olen siitä, että uskalsin etsiä parin juuri tällä tavoin, sillä vaikka tanssiharratuksen voikin aloittaa ilman paria, on kyllä myönnettävä, että on aika kiva kun on oma vakiopari, jonka kanssa voi yhdessä kehittyä eteenpäin.

 

Jo ensimmäisen tunnin jälkeen tiedän, että tanssi on täydellinen valinta uudeksi harrastukseksi. Hetkeäkään tuon tanssitunnin aikana en ehdi miettiä stressiäni ja työkaaostani. Täydellinen tanssitunnin mittainen irtiotto, jossa keskitytään vain hetkeen. 

Suurimman kunnioituksen saa kuitenkin nyt tanssiparini. Tanssitunnin jälkeen kirjoitan sosiaaliseen mediaan:

”Kaikista eniten maailmassa arvostan ja ihailen ihmisiä, jotka heittäytyvät uteliaasti epävarmuuksista huolimatta, puhumisen sijaan tarttuvat toimeen ja peloista viis uskaltavat haastaa itsensä. Sellainen toivoisin itsekin voivani olla, ja tämä tyyppi on siihen upea uusi esikuvani: Hän uskalsi ottaa vastaan taannoisen haasteeni ja tämä syksy soljahtaa nyt yhdessä tanssien.”

Tanssiessani uuden ja tuntemattoman tanssiparini kanssa ymmärrän, etten todellakaan ole yksin, vaan että jokainen meistä on jatkuvasti tällaisten valinnan paikkojen äärellä. Ja sitten niitä päätöksiä tehdään: tartutaanko tanssiin vai jäädäänkö sohvan pohjalle, ollaanko uteliaita ja annetaanko innostuksen olla kaiken ajava voima?

Yhteinen tanssitaival on siis nyt saatu alkuun ja nämä tanssitarinat jatkuvat myös tämän syksyn mittaan blogissani. Katsotaan kuinka kovasti innostun uudesta harrastuksestani!

Ethän vaienna toisen iloa

Koko elämäni minua on moitittu liian iloiseksi, nauravaksi ja kovaääniseksi. Kohtaan koko ajan hyssyttelyä ja torumista, käskemistä olla hiljaa.

Se, että omaa persoonaa yritetään vaientaa on todella arka paikka – sillä onhan minullakin käytöstavat, enkä naurullani tarkoita kenellekään pahaa. En usko, että maassa, jossa esimerkiksi masennuslääkkeitä käyttää lähes puoli miljoonaa ihmistä kenelläkään on varaa vaientaa toisen iloa.

Tämä tuli mieleeni kun taas kohtasin tällaisen tilanteen ja se sattui syvemmälle kuin ehkä palautteen antaja osasi ajatella. Ennen aina häpeillen hiljensin hymyni kun minun käskettiin olla hiljaa ja lopettaa nauraminen, mutta nyt olen ymmärtänyt, että iloani tarvitaan ja aion hymyillä vieläkin kovempaa.

Toivottavasti sinäkin!

Elä ja hengitä tahtoasi, niin menestys seuraa

Periksiantamattomuus on ulostuloja itsestä matkalla maaliin – menestys tapahtuu niinä tunteina, erilaisina kokeiluina ja päätöksissä, joita kukaan muu ei näe tai kuule. Kyse on siitä, että elää ja hengittää tahtoaan joka hetki ja on valmis tekemään töitä joskus silloinkin kun toiset nukkuvat. Minäkin pystyn kertomaan vain murto-osan siitä millaista työtä kulissien takana täytyy tehdä, kun jotain todella haluaa, mutta haluan yrittää jakaa tarinaani, jotta kokemuksestani voisi olla hyötyä myös muille.

On kulunut seitsemän vuotta siitä kun aloitin ensimmäisen blogini, ja kuusi MaiLifen starttaamisesta. Se on ollut matka täydelliseen muutoksen niin ihmisenä kuin ammatillisesti.

Oletko oivaltanut jotain itsellesi merkityksellistä seuratessasi matkaani? Jos haluat jakaa tuon oivalluksen minulle palautteena, olisin kovin kiitollinen! Toivoisin että jatkossakin osaisin tarjota teille tarvitsemaanne ajateltavaa ja inspiraatiota! Sähköpostini maija@ilmoniemi.com palvelee aina palautteessanne!

Ps. ainoa kaunis pyyntöni on, että jos lainaat ja hyödynnät omiin käyttötarkoituksiisi suoraan ajatuksiani, mainitset lähteen kuten kunnollisesti kuuluukin; käytän paljon aikaa näihin juttuihin eikä ole kiva (saati oikein) törmätä omiin teksteihinsä suoraan plagioituna.

Kuva: Mirkku Merimaa

 

Hullu ja vainoharhainen (ja hyvin väsynyt!) mummo

Rakas päiväkirja,

Huhhuh, mikä päivä. Töissä oli aikamoista hässäkkää, ei sinällään mitään erityistä mutta kaikenlaista säätöä ja oma fiilis ei ollut ihan paras. Paljon palloja ilmassa, eikä oikein tiedä mihin pitäisi tarttua ja miten.

Ja kun takana on eilinen aamuvuoro, mikä aina tarkoittaa, että se aamuvuoroa seuraava päivä on kaikista sekavin ja väsyttävin (tosi outoa, mutta näin on, että silloin jotenkin maksetaan niitä poikkeuksellisen rytmin veroja), niin on ollut aika takkuista.

Eikä ole paljon mitään sanottavaakaan. Paitsi että olen taas ihan hajalla tuohon yläkerran pentuun. Se HYPPII SÄNGYLTÄ ALAS (tiedän, sillä olen käynyt siitä aiemmin huomauttaumassa niille) ja tuntuu että katto tippuu alas. Mä en vaan kestä tuollaista. Sain Kuopiossa asuessani siihen ihan hirveän kammon, kun yläkerrassa asui jotain opiskelijoita jotka hakkasi ihan hulluna kantapäillään lattiaa, ja koko mun kämppä tärisi. Se oli oikeasti ihan kamalaa! Ja nyt aina kun toi yläkerran pentu tuolla kolistaa, meinaan hajota ja räjähtää. Jännä, miten tuollaiset jotenkin nakertuu itseen. Muistan, miten Kuopiossa en kunnolla voinut oikein koskaan rentoutua kotona tai illalla nukahtaa, kun aina pelkäsin että se kantapäitten hakkaaminen alkaa.

Mä olen tosi herkkä tällaisille asioille, ja se on tosi vaikeaa. Kun mun huomio on muutenkin niin helposti aina täysillä ulkopuolisissa impulsseissa, ihmisissä, äänissä ja kaikenlaisissa tapahtumissa, kaikki tällainen esim just kerrostalon hälinä on ihan kamalaa. Olen tänä iltana ainakin neljä kertaa näyttänyt keskisormea mun kattoon (eli sille pennulle, mutta eihän sitä saa sanoa ääneen) ja meinannut hakea lattiamopin, että voisin sen harjalla hakata kattoon. Sen saatan vielä tehdä ihan oikeasti, vaikka se kertoisi, että oon hullu ja vainoharhainen mummo.

Mutta siis silloin kun kävin sanomassa tästä, lapsen isä oli tosi ymmärtäväinen ja kiva. Mutta ovat kai vaan taas unohtaneet asian, eiväthän ne tuolla talon ylimmässä kerroksessa tajua millaista kolinaa saattavat alapuolelleen tehdä, kun heillä ei ole ketään yläpuolella.

Nyt se juoksee siellä!!! Eihän tässä niin mitään jos mun työvuorot ei olisi tällaisia, mutta kun huomennakin, lauantaina, täytyy herätä klo 6 töihin ja jos toi jatkuu pitkään, en pääse nukkumaan. Mutta luojan kiitos se on lapsi, eli menee perjantai-iltanakin suht ajoissa nukkumaan.

Ja mä haluaisin vaan nukkumaan, koska olen ihan poikki. Aika mälsä päivä, vaikka ONNEKSI taustalla on eilinen ilo, edelleen.

Ei mulla muuta.

/Äm

(Just kun kirjoitin ton ”ei mulla muuta”, se pentu hyppäsi sängyltä alas taas. TASAJALKAA!!!

Tätä lisää, elämä!

Rakas päiväkirja,

tiedän jo nyt, etten pysty kuvaamaan tätä päivää tai tämänhetkisiä ajatuksiani nyt kunnolla sanoiksi, sen verran inspiroitunut, innostunut ja ihan hemmetin herkillä olen (itkettää ihan oikeasti, mutta enemmänkin onnesta ja kiitollisuudesta (hemmetin ällöä ja klisheistä, mutta niin nyt vaan perhana on!)) ja kykenemätön kiteyttämään kaikkea. Mutta kirjoitan nyt tajunnanvirralla vaan kaiken mitä mieleen juolahtaa, ehkä sekin auttaa purkamaan kaikkea mitä halusisin sanoa. (Muistiin itselle: tästä aiheesta täytyy kirjoittaa blogiteksti myöhemmin kun ajatukset ovat kiteytyneet!)

Tämän päivän kulku:

Herätys klo 2.30, töihin vähän jälkeen klo 3, radiolähetys klo 4-6, kotiin klo 8, nukkumaan klo 8.30, eka herääminen klo 10 (miksi aina aamuvuorojen jälkeen käy niin, että asetan kellon soimaan klo 11, mutta AINA herään joskus 10 aikaan ensimmäisen kerran, mikä ihmeen juttu siinä on, etten saa nukuttua niitä kahta ja puolta tuntia putkeen!), ja sitten ylös vähän ennen kellon soittoa vähän vaille 11, sitten lounasta, sitten muutama työmeili, hah ja Big Brotherin eilinen reality netistä (kyllä, en edes häpeile, sillä BB on parasta, ja edelleen myös elämäni paras ja hulluin kokemus oli paastä aikoinaan viettämään pari päivää BB-talossa ihan oikeasti! Ja tämä on muuten oikeasti aika hyvä kausi, kun ei ole mitään kännäämisia, vaan oikeasti mielenkiintoisia keskusteluja käyvät talossa), sitten tunnin juoksulenkki (hitto, miten hyvin juoksu kulki, tuli ihan sairaan energinen fiilis!), suihkuun ja meikki ja hiukset ja taas vähän ruokaa ja sitten Rakas keho -kirjan julkkareihin työhommia varten.

Kaiken kaikkiaan sulava ja ihana alkupäivä mutta kaiken kruunu olivat nuo julkkarit. Tai siis, ollakseni rehellinen, menin vähän vaan katselemaan keissiä tulevaa juttuani varten, mutta sitten kolme tuntia ja pari skumppalasia myöhemmin havahdun siihen, etten oikeastaan haluaisi lähteä kotiin ollenkaan.

Syy olivat Kaarina ja Aili. Rakas keho -kirja koostuu erilaisten naisten alastonkuvista ja tarinoista ja Kaarina 73 ja Aili ovat sen vanhimmat (siis upeimmat!) mallit. Kaarina asuu Oulussa, tutustuin häneen Norjan reissuni yhteydessä, sillä Kaarina on ollut myös Støssä, eri aikaan vaan kun minä. Mutta kun tulin silloin kalarekalla takaisin Suomeen, vaihdoin Oulussa junaan ja vietin muutaman tunnin Kaarinan luona junaa odottaessa. Hän laittoi ruokaa ja tuo hetki on jäänyt ihanana mieleeni. No nyt Kaarina oli lähtenyt Oulusta Helsinkiin, ajanut ensin Oulusta Kontiolahdelle Pohjois-Karjalaan hakemaan mukaansa Ailin, 93 vuotta! Sitten he puksuttivat junalla Helsinkiin kirjan julkkareihin.

Ja nyt tullaan siihen osuuteen, jota en osaa mitenkään nyt kuvailla tai analysoida. Mutta koin jonkun sellaisen elämän merkityksellisyys-hetken, kun juttelimme näiden naisten kanssa monta tuntia. Siis sellaisen, että tässä se koko elämän tarkoitus on: päästä kokemaan tällaisia hetkiä, juttelemaan erilaisten ja eri ikäisten ihmisten kanssa ja oppia heiltä. En voi ymmärtää miten upeita naisia Kaarina ja Aili ovat. Aili, tuon ikäisenä, on ihan järjettömän skarppi (voiko olla ”järjettömän” ja ”skarppi” yhtäaikaa?), aivan valloittavan upea. Miten ikinä kukaan tuon ikäisenä voi asua itsekseen ja lähteä monen tunnin matkan takaa Helsinkiin ja istua tuollaisessa tilaisuudessa monta tuntia juoden skumppaa!?!

Aili kertoi, että hänellä on samppanjakerho kotiseudullaan ystäviensä kanssa! Siis mikä inspiraatio! Onneks tää on päiväkirja, eikä kukaan ehkä tätä lue, koska just nyt tunnen niin suurta kyvyttömyyttä, kun haluaisin kertoa, mitä heiltä tänään sain (ja toivottavasti myös pystyin antamaan heille!). Ystävyys ei katso ikää! Pitäisi enemmän kurottautua ulos muihin ja ihan erilaisiin kupliin kuin missä itse elää. Ja päästä käymään tällaisia eri sukupolven ihmisten välisiä keskusteluja, meillä oli aivan ihana ilta.

Olen suunnitellut reissua Kuopioon tänä syksynä ja tänään totesin että nyt sen järjestän ja samalla menen käymään Kontiolahdella Ailin luona. Hän sanoi, että olisi todella onnellinen jos saisi sinne vieraita ja monta kertaa toisti minulle erotessamme, että ”tulethan, oikeasti!”. Nyt on minun näytön paikkani, että todella sen teen. Tämä viikko pyörii selvästi kaiken kaikkiaan sellaisen viitsimisen ja vaivautumisen ympärillä (case paritanssikurssi, jolle en sitten lopulta päässytkään vielä tällä viikolla itsestäni johtumattomista syistä).

Ja sitten toinen viitsimisen aihe, joka pyörii päässäni lähes päivittäin kun astun kotiovestani sisään tai ulos on naapurini vanharouva. Hänen kanssaan on ollut puhetta että menisin joskus käymään hänen luonaan, sillä hän on varmaan aika yksinäinen. Nyt se on tehtävä. Yksinkertaisesti. Tämän illan kokemus osoitti, että juuri näissä asioissa on se kaikki mikä elämässä on tärkeintä ja merkityksellisintä.

Nyt jos tää olis blogi, niin kirjoittaisin loppuun vielä kysymyksen lukijoille:

Tiedätkö, mistä puhun?

Voi hitto, olen kiitollinen tästä päivästä. Tämän takia on kannattanut viime aikoina viettää aika monta yksinäistä tuntia tässä sohvalla (jossa muuten just nyt katson tämän päivän BB-realitya…), tämän illan kokemus pyyhki just kaikki vähän ikävämmät muistot pois mielestä ja auttoi keskittymään olennaiseen. Tätä lisää, kiitos! Jos elämältä jotain voin pyytää, niin juuri tällaisia kohtaamisia, keskusteluja ja hetkiä, jotka muistuttavat, mikä elämässä on tärkeintä.

/Äm

Minä, Aili ja Kaarina.

 

* * *

Kirjoitatko sinä päiväkirjaa? Ottaisitko haasteen vastaan ja tallentaisit ensi viikkosi päiväkirjan kansiin muistoksi itsellesi?

Minä kirjoitan tämän viikon ajan noloimmatkin ajatukseni päivittäin päiväkirjaan, jonka teen (tietty!) julkisesti tänne blogiini. Kokeilen kirjoittaa arjen tapahtumista ja suodattamattomista ajatuksistani päiväkirjalle, mitä en ole tehnyt vuosikausiin – bloginikin kun on viime vuosina keskittynyt enemmän niihin hieman tarkemmin harkittuihin teksteihin ja näkökulmiin elämästä sekä kokemuksistani.

Tämä siksi(kin), että sitten lauantaina radiolähetyksessäni järjestetään Päiväkirjaklubi ja puhutaan päiväkirjan kirjoittamisesta jakaen tietysti kaikki kamalimmatkin päiväkirjasalaisuudet.

Jumalan keskisormi

Rakas päiväkirja,

ja HAHHAH! Tää oli nyt tällainen varsinainen jumalan keskisormi -keissi. Olin eilen ihan hajalla ja ahdistunut tanssikurssin alkamisesta ja siitä en yhtään yhtäkkiä uskaltaisi ja haluaisi lähteä, mutta sitten kun kirjoitin päiväkirjaan tuntojani, sainkin jotenkin kaiken purettua, ja yhtäkkiä koko homma taas alkoi tuntua ihan hyvältä.

Tänään aamulla olin jo melkein innoissani siitä, että kurssi alkaa ja saisin jotain uutta juttua elämään, mutta sitten! Sainkin kuulla, että mulle oli annettu vähän virheellistä tietoa, eikä tänään olekaan sitä tutustumiskertaa!

Ni siinä se keskisormi: JUST kun olin saanut itseni suggeroitua lähtemään ja karistettua pelkojani ja oikein odottamaan tätä iltaa ja kurssille menemistä! No en sitten mennyt ja nyt istun kotona sohvalla ja just katoin Big Brotherin eilisilla reality-jakson netistä. Jep.

No mutta yksi hyvä puoli oli kuitenkin se, että uskaltauduin myös eilisen purkauksen jälkeen päättää siitä tanssiparistani ja laitoin hänelle eilen viestin, että tervetuloa mukaani. Ja hän tulee ja oon ihan lungi nyt sen ajatuksen kanssa, että aloitan kohta intiimin tanssiharrastuksen jonkun TUNTEMATTOMAN kanssa (voi jeesus!). Nyt tämä homma vaan siirtyy yhdellä viikolla, ensi maanantaina menen tutustumaan kurssille ja sitten parin kanssa aloitetaan seuraavalla viikolla. Mä vaan toivon nyt, etten sitten uudelleen ala jänistää ja saa tuollaista kaaoskohtausta kuin eilen… OMG.

Mutta hienoa siis on se, että tää päiväkirjan kirjoittaminen ehkä toimii aika hyvin! Jos EN olisi kirjoittanut eilen ja vaan pyörittänyt ajatusta omassa päässäni tässä sohvalla, en ehkä olisikaan saanut fiilistäni paremmaksi.

Töissä oli kyllä tänään aika vauhdikas ja väsyttävä päivä. Ja huomenna on aikainen aamuvuoro, joka alkaa klo 3.00, taas on mentävä aikaisin nukkumaan että jaksaa herätä puoli kolmen aikaan. Tavallaan siis hyvä, ettei tutustumiskertaa ollutkaan tänään, koska olisin ollut sen jälkeen varmaan ihan kierroksilla. Mutta silti harmittaa. Älytöntä, miten pää voi tällä tavalla pyörähtää ajatuksesta toiseen ja tunteesta aivan päinvastaiseen yhdessä yössä.

Naiset!

Vai onkohan muillakin tällaisia kokemuksia? Että ahistaa, sit saa käännettyä  ajatuksensa ja sit ahistaa taas kun se mikä ensin ahisti ei tapahtunutkaan.

Lopetan nyt, koska ei ole muuta sanottavaa.

Ja onneks tää on päiväkirja, voin olla liittämättä tähän mitään kuvaa, koska ei mulla ole nyt oikein mitään sopivaa. Blogissa on se puoli, kun aina pitäisi olla jotain kuviakin, mut nyt ei ole väliä.

/Äm

Miks mun pitää aina keksiä näitä hässäköitä, kun joka kerta tulee tämä päivää ennen paniikki?

Rakas päiväkirja,

Tänään päällimmäisenä mielessä on huominen. Ahdistaa. Miksi mun pitää aina keksiä kaikenlaisia aivoituksia ja hässäköitä? Aina näitä repäisyjä ja haasteita keksiessä on ihan innoissaan ja kaikki tuntuu tosi hauskalta ja järkevältä, mutta sitten kun tulee se liikkeelle lähtemisen aika, se kun niitä hässäköitä täytyy oikeasti alkaa toteuttaa, iskee tämä kamala ahdistus, päivää ennen paniikki. Olisi vaan niin paljon helpompi jättää asiat tekemättä ja vetäytyä viime hetkellä.

Huomenna alkaa tanssikurssini. Sain idean että haluan uuden harrastuksen ja sitten päädyin paritanssiin ja helvetti vielä kuuluttamaan ääneen julkisesti, että haastan jonkun miehen tanssiparikseni. Voi vittu. Miksi? Miksi pitää tehdä tällaista? Mitä järkeä!?

No, tiedän kyllä vastauksen jo ihan heti, mutta miksi tämä tunne tulee aina ja joka kerta ennen näitä haasteita? Tiedän, että tästä tulee ihan sairaan hauskaa ja hyvä proggis, mutta jännittää ihan kamalasti. Jostain syystä aina ennen kuin pitää oikeasti lähteä liikkeelle, tuleekin se, ettei mitenkään viitsisi vaivautua. Vaikka tiedän niin paljon kaikkia heittäytymisiä tehneenä, että nämä kannattaa, ja itsensä haastaminen ja uuden oppiminen on parasta mitä voi olla, mutta siltikin olisi vaan kivempi nyt sanoa, että en pääsekään.

Huomenna menen tutustumaan kurssiin yksin, mutta olen jo mielessäni tehnyt päätöksen siitä, kenet otan parikseni. Sellainen nimittäin ilmaantui ja löytyi. Mutta nyt en jotenkin uskalla sanoa hänelle, että no tule mukaan ja katsotaan mitä tästä syntyy. Pelottaa joku asia, en oikein edes tiedä mikä, mutta jotenkin mieli pyrkii näkemään paljon pidemmälle ja pelkää, että tästä seuraa jotain pahaa. Mutta herranjumala mitä ihmeen pahaa tällaisesta voi seurata? Se, että pari jättää kurssin kesken tai että minä päätän, ettei homma toimikaan ja lopetan tanssin, sekö? Onko se sitten niin kamalaa? Miksi sen antaisi estää edes yrittämisen?

Joo-o, tiedän kaiken kokemuksestanikin ihan loogisesti, mutta silti. Ei vaan viitsisi vaivautua. Mitä sitten saa, jos ei kokeilekaan? On ollut niin paljon tylsää ja yksinäistä aikaa ja kaikki vanhat tutut liikuntaharrastukset kyllästyttävät. Tähän samaanko sitten jään ja ahdistun siitä, kun ei ole tekemistä ja iloa elämässä?

Tämä muuten toimii! On tosi helpottavaa kirjoittaa näitä ajatuksia näin auki. Saa perspektiiviä ja tajuaa, että omat ajatukset on aikamoisia ankeuttajia. Huomaa myös, että miten laiska ja pelkuri sitä voisikaan olla jos… jos ei olisi. Onhan se aika kummaa, että vaikka olisi kuinka rohkea ja innokas heittäytyjä, aina tulee se päivä, siis just tämä päivä ennen toimintaa!

Ajatella: kolme vuotta sitten kun menetin koko liikkumiskykyni, en olisi mitään muuta halunnutkaan kuin sen, että mulla olisi kaksi jalkaa joilla voisi tehdä vaikka mitä. Niin jos olisin tuolloin tiennyt ajatukseni tänään, mitä olisin itselleni sanonut?

No voi hyvää päivää sentään! Tietysti mun pitää tunkea itseni tästä sohvalta ja aloittaa se, mistä olen jo saanut itseni innostumaan. On suorastaan loukkaus sitä itseäni kohtaan, joka olin kolme vuotta sitten, että edes punnitsen tällaisia asioita.

Noni. Mä laitan nyt myös sille miehelle viestin. Aion uskaltaa. Ja aion sanoa sille suoraan, että jännittää, kun en tiedä miten tässä käy.

(Tuo oli muuten aika hyvä ja avaava kysymys pohtia, mitä tästä tilanteesta olisi ajatellut vuosia aikaisemmin vaikeassa tilanteessa, täytyy pistää mieleen ja käyttää myöhemminkin!

Jännityksellä, Äm

Ps.

Tänään on muuten mun ja Sairaalahousujen vuosipäivä. Kyllä, tasan kolme vuotta sitten onnettomuuden jälkeen mut lähetettiin kotiin nämä housut jalassa kun mitkään housut mahtuneet ei mahtuneet mun jalkaan – koska polvi. Juhlittiin yhteisiä vuosiamme asianmukaisin menoin: laitoin housut pesukoneeseen ja lähdin kuntosalille. Edelleen nukun lähes joka yö nämä jalassa, ja kyllä esim. kaikki päivät, jolloin en lähde kotoa mihinkään, vietän nää jalassa. Ne on vaan niin mukavat, kun ei purista ja matsku on hengittävää. Kolme vuotta! On muuten meikäläisen viime vuosien ylläpitämistä suhteista tämä pisin. Mitä se sitten kertoo musta?

 

* * *

Kirjoitatko sinä päiväkirjaa? Ottaisitko haasteen vastaan ja tallentaisit ensi viikkosi päiväkirjan kansiin muistoksi itsellesi?

Minä kirjoitan tämän viikon ajan noloimmatkin ajatukseni päivittäin päiväkirjaan, jonka teen (tietty!) julkisesti tänne blogiini. Kokeilen kirjoittaa arjen tapahtumista ja suodattamattomista ajatuksistani päiväkirjalle, mitä en ole tehnyt vuosikausiin – bloginikin kun on viime vuosina keskittynyt enemmän niihin hieman tarkemmin harkittuihin teksteihin ja näkökulmiin elämästä sekä kokemuksistani.

Tämä siksi(kin), että sitten lauantaina radiolähetyksessäni järjestetään Päiväkirjaklubi ja puhutaan päiväkirjan kirjoittamisesta jakaen tietysti kaikki kamalimmatkin päiväkirjasalaisuudet.

Katsotaan nyt sitten miten tämän kanssa oikein käy.

Täydellinen päivä ihan suhteellisen täydellisessä elämässä

Rakas päiväkirja,

Jännä ajatus, että sinä olisit minun päiväkirjani. Onko blogi sellainen, vai mitä blogiin oikeastaan tulisi kirjoittaa? Onko blogi päiväkirja vai jotain ihan muuta? Tätä olen itse asiassa viime aikoina pohtinut paljon, sillä tuntuu, että viime vuosien aikana olen kirjoittanut blogiani monella eri tavalla, ja pitkään aikaan en ole oikein tiennyt miten nykyisin kirjoittaisin. Tämä blogi lähti aikoinaan melko päiväkirjamaisesti kokoamaan pieni ajatuksia ja kokemuksia matkani varrelta, mutta sen jälkeen siitä on tullut vähän ”kovempien” juttujen paikka. Olen kirjoittanut paljon harkitumpia tarinoita, ja vaikka ote onkin henkilökohtainen, olen useimmiten suunnannut tarinani myös muille samaistuttavaksi, koettanut kiteyttää isoimpia oppejani elämästä ja jakaa niitä eteenpäin.

Mutta nyt, ainakin tämän viikon ajan, olet minun päiväkirjani. En tiedä mitä kirjoitan, mutta nyt en suodata mitään – annan vain tulla sen mikä juuri nyt liikuttaa.

Tänään liikuttaa erityisesti nostalgia ja ylpeys itsestäni. En nykyisin enää edes jaksa pyydellä anteeksi sitä, että ihan oikeasti pidän itsestäni ja olen ylpeä tekemisistäni. Suomessa niin usein sellaisen katsotaan olevan itserakasta ja kaikkea negatiivista. Niin monta kertaa olen halunnut sanoa suorat sanat minuakin arvostelleille: mitä jos päivästä toiseen vain vähättelisin itseäni, tai en jakaisi hienoja kokemuksiani ja oppejani, olisiko se jotenkin sallitumpaa kuin se, että arvostan sitä, mitä olen saanut aikaan? Välillä on todella loukkaavaa, millä tavoin toiset lähestyvät ja lyttäävät maahan. ”Mitä sinä tuollaisiakin teet ja kirjoitat”, ne sanovat, ja minun tekisi mieli sanoa, että kokeilepa ensin itse tehdä jotain ja tule sitten arvostelemaan.

Mutta juuri tänää olen ihan helvetin ylpeä itsestäni ja kaikesta mitä olen kokenut. Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet minulle hyvin rankkoja, aina uusia yllätyksiä on tullut nurkan takaa ja kääntäneet elämäni uudelleen alamäkeen. Mutta olen kaikesta selvinnyt, en suinkaan kokonaan yksin, mutta aika pitkälle, ja siksi tunnen ihan valtavaa ylpeyttä itsestäni. En tarkoita sitä, että kaikesta pitäisi selvitä yksin ja ilman muiden apua, se on kamala ajatus, eikä sellaista tulisi liikaa glorifioida, mutta siitä olen ylpeä, että olen aina uskaltanut mennä eteenpäin, tehdä isojakin ratkaisuja ja uskoa itseeni.

Rehellisyys, se on minulle kaikista tärkein sana. Kun on rehellinen itselleen, on rohkea, tietää mitä tulee tehdä ja tekee sen välittämättä mitä muut ajattelevat tai onko asia mahdollinen. Kaikki ei ole mahdollista, mutta jos ei kokeile, ei voi tietää.

Olin tänään kirjani promokuvauksissa. Ei se kuvaus ja ammattilaisen meikkaukset itsessään niin liikuta, sellaisia on elämässäni niin paljon, mutta ajatus siitä, että ollaan taas yksi askel kohti konkretiaa. Kirjani todella on tulossa, olen siitä unelmoinut niin monta vuotta. Ja vihdoin aika on oikea, jotta koko tarina voi tulla kerrotuksi.

Sain kustannusdiilin ihan heti, kun sitä ehdotin, vaikka toki monta vuotta olen odottanut oikeaa aikaa sille, että minulla on ne asiat kasassa, jotka haluan sanoa. Kuvausten jälkeen tapasin vielä kustannustoimittajaani, ja hänelle totesin sen, mikä on minulle kaikista tärkeintä tässä kaikessa: tuo pieni kirja on tähänastisen elämäni tärkein teko; se on ehkä koko elämäni tärkein asia, jonka haluan tähän maailmaan tuoda, sillä tiedän, että se on pieni väline muuttaa tätä maailmaa.

Jos olisin tiennyt missä juuri tänään olen, kun kolme vuotta sitten vammaannuin onnettomuudessa, ja sysäydyin taas uuteen epätoivoiseen ja ahdistavaan aikakauteen elämässäni, en tiedä mitä olisin ajatellut.

Vuonna 2016, ihan täsmälleen juuri tähän aikaan alkoi elämäni tähän astisista kiirastulista ehkä kovin. Loukkaantumisen myötä menetin kuukausiksi liikkumiskyvyn sekä kaikki duunit freelancerina. Olin yksin, peloissani, rahattomana jouduin maksamaan kalliin leikkauksen kuntoutuksineen omasta pussista ja sitä sorttia, ja monta kuukautta makasin eristettynä kotona kun en kyennyt liikkumaan. Enpä tiedä millaisen voiman ja uskon elämään olisin saanut jos olisin tiennyt että kolmen vuoden päästä täällä otetaan promokuvia vuoden päästä ilmestyvään kirjaani. Mutta elämä on siksi juuri niin hienoa, koska ei voi ikinä tietää mitä tulee, mutta ihan varmasti aina uusi päivä tulee ja mitä tahansa voi tapahtua; välillä pahaa, mutta takuuvarmasti myös lopulta hyvää ja hienoa.

Ja joka helvetin vaikea käänne opettaa jotain, jos vain antaa sen tehdä niin. Tämä elämä on kyllä yksi iso klishee, tuntuu ihan typerältä kirjoittaa itselleen näin, mutta näköjään sitä ei opi kunnes riittävän monta kertaa kolahtaa.

Kaikista ylpein ja tyytyväisin olen siitä, että olen todella kasvanut näiden vuosien aikana ja uskaltanut tehdä aika paljon hyviä tekoja myös toisille. Toivon, että ihan yhtä monta, toivottavasti paljon enemmän, kuin tuolla on niitä arvostelijoita, on myös niitä, jotka ovat jotain teoistani ja sanoistani saaneet. Moni kritisoi, että ”mitä sinäkin siellä yrität itseäsi korostaa”, kun itse en koe asiaa ollenkaan niin: Toimin tällä tavoin juuri siksi, etten voi mitään muuta kuin kertoa omia kokemuksiani. Minusta kamalampaa olisi jos yrittäisin valistaa ja opettaa ja julistaa ihmisille jotain.

Ihan kuten aina kun minulle tulee radioon nimettömänä kaikenlaista kritiikkiä, haluaisin kaikille toisia kritisoiville sanoa: Ei tartte kuunnella, ei tartte lukea, ei tartte seurata. Mieluummin kannattaa keskittyä tekemään hyvää toisille. Ja siinä koen itse onnistuneeni jo ihan ok.

Rakas päiväkirja, tiiäks, mä oon ehkä kaikista ylpein nykyisin, ohi kaikkien saavutusteni, siitä, että olen omasta mielestäni maailman huipuin tyyppi. Sillä tavoin on aika siistiä elää; kun pitää itsestään, on ylpeä itsestään ja arvostaa itseään. Ehkä just sillai sitten voi ajatella samoin myös muista: pitää heistä, olla ylpeä heistä ja arvostaa heitä. Ja jos ei näin tee, niin onpa aika paska elämä.

Mutta mulla ei ole, ainakaan tänään. Muistan joskus haikailleeni ihanan elämän perään (mitä ikinä se onkaan), ja just tänään on ollut sellainen, yksi ihana päivä elämästä. Maanantai, mutta mun lauantai, koska olen aina tlissä viikonloppuisin ja vapaapäiväni ovat maanantaisin ja tiistaisin, eikä ole töitä tänään eikä huomenna, ja sit aloitan viikkoni (koska kuitenkin on maanantai) vittu ammattimeikkaajan meikkaamana ja promokuvauksilla MUN OMAAN KIRJAAN!! Ja sitten pidän palaveria MUN OMAN KUSTANNUSTOIMITTAJAN kanssa. Ja sen jälkeen menen törsäämään rahaa ja ostan hupparin ja kengät (vähän on morkkis, mut ei kuitenkaan hirveesti, koska olen ne ansainnut!) ja nyt juon lasin viiniä (ja kohta otan toisen lasin, koska ostin ihan sikahyvää australialaista luomuchardonnayta) ja kirjoitan päiväkirjaa.

Tällainen on täydellinen päivä, ihan suhteellisen täydellisessä elämässä.

<3v Äm

Vähän maistiaisia tämän päivän kuvauksista. Kuva: Jonne Räsänen/Otava Media

 

Rakas päiväkirja

Kirjoitatko sinä päiväkirjaa? Ottaisitko haasteen vastaan ja tallentaisit ensi viikkosi päiväkirjan kansiin muistoksi itsellesi?

Minä aion kirjoittaa ensi viikon ajan noloimmatkin ajatukseni päivittäin päiväkirjaan, jonka teen (tietty!) julkisesti tänne blogiini. Kokeilen kirjoittaa arjen tapahtumista ja suodattamattomista ajatuksistani päiväkirjalle, mitä en ole tehnyt vuosikausiin – bloginikin kun on viime vuosina keskittynyt enemmän niihin hieman tarkemmin harkittuihin teksteihin ja näkökulmiin elämästä sekä kokemuksistani.

Tämä siksi(kin), että sitten lauantaina radiolähetyksessäni järjestetään Päiväkirjaklubi ja puhutaan päiväkirjan kirjoittamisesta jakaen tietysti kaikki kamalimmatkin päiväkirjasalaisuudet.

Katsotaan nyt sitten miten tämän kanssa oikein käy.