Vain erityisherkkä itse voi murtaa herkkyyden negatiivisen leiman – tule rohkeasti esiin piirteesi kanssa!

Pam.

Ei.

Räisk!

Ei.

Jyrrrrrrr!

Ei.

PUMMMMM!

Ei.

En kykene kirjaimin tavaamaan sitä ääntä, joka kotini yllä kuuluu. Se on kova ja vaikuttava. Pysäyttävä.

On tämän kesän kovin ukkonen. Se ilmaantui aivan yllättäen, juuri kun suunnittelin tekeväni jotain itselleni poikkeuksellista: Olin aikeissa lähteä rantakahvilaan juomaan lasin viiniä ja lukemaan kirjaa lauantai-iltapäivän vietteeksi.

En ikinä lähde ravintolaan juomaan viiniä yksin. En voi ymmärtää, miksi lähtisin, kun voin olla kotonakin, ja, mikäli viiniä mieleni tekee, juoda sen kotona paljon huokeammin hinnoin. Kuuma kesäiltapäivä tarkoittaa humalaisia, puheensorinaa ja pelkoa siitä, että joku hyppää iskutarkoituksissaan yksinäisen naisen kimppuun.

Mutta juuri tänä iltapäivänä minä olen päättänyt kokeilla. Että lähtisin vain, kirja turvanani, sillä olen lopenkyllästynyt olemaan yksin kotona. Ehkä mitään pahaa ei tapahdukaan. Ehkä ihminen, yksinäinen nainenkin, voi juoda lasin viiniä ilman, että hänet tuomitaan. Tai että hän tuomitsee itse itsensä, en oikein tiedä kummasta on kyse.

Mutta sitten iskee koko kesän, ja omien muistojeni mukaan kaikkien aikojen kovin ukkonen.


PAM. RÄISK. Jyrrrrrrr! PUMMMMM! Salama iskee ja heti sen perään järjetön pamahdus.

Kyllä.

Kykenen kyllä kirjaimin kertomaan sen muiston, jonka tämä äkiillinen ukkosmyrsky ihan yllättäen mieleeni herättää.

Ajatukseni palaavat lapsuuteen. Hetkeen, jossa olen ystäväni luona kylässä. Hänen isoveljensä on jätetty hetkeksi vahtimaan meitä, liekö äiti ollut lähikaupassa käymässä.

Yllä jylisee ukkonen, ja isoveli keksii alkaa pelotella meitä pallosalamasta. Hän kertoo totuudenmukaisesti, kunka pallosalama voisi tulla sisään pistorasiasta ja pomppia ympäriinsä pitkin poikin taloa, eikä sitä pääsisi pakoon sen holtittomuudessa. Ja kun se löytäisi ihmisen, lävistäisi se tämän ja ihminen kuolisi.

Minä itken pelkoa. En ole koskaan kuullut mitään niin kamalaa. Paitsi että lapsena minua pelotti ihan kaikki. Olin hyvin arka lapsi (uskoisitko, jos tiedät, millainen olen nyt). Takerruin äitiini turvana ja pelkäsin, että menettäisin hänet.

Ja voit kuvitella, millaisen jäljen tuo pelottelu pallosalamasta jätti. Niin syvän, että se puistatta minua nytkin, kun pam, räisk, jyrrrrrrr, PUMMMMM!


VIIME AIKOINA olen myös pelännyt. Tällä kertaa sitä, että putoan kokonaan kelkasta, että en enää saa elämässäni mitään aikaiseksi. Mistään ei tunnu tulevan mitään.

Kesä on ollut minulle tietynlaista vetäytymisen aikaa. Pakostakin, sillä pariviikkoinen kesälomani muuttui yli kuukauden töissäpoissaoloksi keuhkoputkentulehduksen takia. Yhden viikon ehdin nauttia lomamatkasta terveenä, mutta sitten onkin sairastettu. Kaikki mehut ovat pois.

Jos en nyt kykene kirjaimin kasaamaan yhteen ukkosmyrskyn ääntä, jonka ylläni koen, enpä ole kyennyt kirjoittamaan juuri muutakaan. En edes pientä ajatusta tai vilhdusta jostain oivalluksesta, mikä normaalisti on elinehtoni. Sinäkin olet tottunut siihen, että minä olen varsinainen ajattelija, joka pukee sanoiksi monta tunnetta ja tapahtumaan. Siinä olen parhaimmillani, luovuudessa.

Kohina kyllä on kovaa, mutta siltikään en kykene kirjoittamaan mitään konkreettista. Ideoita ja ajatuksia pulppuaa päähän, mutta aina kun istun niistä kirjoittamaan, tuntuu – siis ihan fyysisesti – kuin  joku painaisi kaksin käsin pään päältä pinnan alle ja kehottaisi vielä muhittamaan niitä.

Tuottamisen sijaan olen maannut sängyssä neljän seinän sisällä ja lukenut kirjoja. Olen katsonut sarjoja, elokuvia ja dokumentteja. Tuntuu riittämättömältä.

Viime viikolla kävin jo parina päivänä töissä, mutta valitettavasti sairaus pakotti vielä loppuviikoksi sairauslomalle. Työssäni toimittajana erityisestä herkkyydestäni on pääsääntöisesti vain etua.

 

NYT OLO alkaa olla parempi. Mietin aperol spritziä jonka olen ollut aikeissa tilata kirjahetkeni kruunuksi. Rakastan istua kahviloissa katsomassa ihmisiä, ja miettimässä millaista heidän elämänsä ovat – rakentamassa heistä pohjautuen havaintoihin, joita heistä teen ja tunteisiin, joita heitä seuraamalla aistin.

Kun astun johonkin tilaan, tiedän saman tien mitä muut siellä olevat tuntevat ja ajattelevat. Aistin vivahteet ja tunteet herkästi ja olen emotionaalisesti erityisen kyvykäs. Siksi joissain tilanteissa kahvilassa istuminen saattaakin muuttua minulle tuhoisaksi; kun tunteita ja melua on liikaa. Tai, kun näen ihmisen, jolla on huono olla! Tunteet siirtyvät minuun suoraan ja alan kokea hänen tuskaansa. Tai toisin päin: Saan valtavan ilon itselleni, kun näen vaikkapa innokkaita leikkiviä lapsia. Se on oikeastaan ihan arpapeliä. Mutta varmaa on se, että vaikka kuinka haluankin, jossain vaiheessa raja tulee vastaan ja on vetäydyttävä yksin kotiin.

Siltikin minä usein haluan uskottella itselleni, että keskelle kaikkea jytkettä minun on mentävä. Jotta tuntisin olevani elossa, enkä rajoitettuna yksinäisten seinien sisään.

Jännä ristiriita; toisaalta tarvitsen ihmisiä ja heidän tuottamaansa energiaa, mutta toissalta on varmistettava, että osaa irtaantua vauhdista riittävän aikaisin. Lataudun ihmisistä, mutta vetäydyn yksin. Vetäytymällä nollaan itseni kierroksilta, joihin liika tekeminen ja meneminen minut jossain vaiheessa vie.


PAM, PAM, pam!

Ja vielä kerran pam, pam, pam.

Yläkerran naapurin avoin ikkuna paukkuu tuulessa. Ukkostaa ja sade piiskaa kerrostalomme seinää.

Aperol spriz karkaa kauaksi mielestäni.

Pam, pam, pam!

Ja vielä kerran pam, pam, pam.

Olen menettää hermoni, sillä minulle tuo pauke tuntuu siltä, kuin joku hakkaisi ikkunaa korvani vieressä. Kuulen kaiken ja tunnen tuon perkeleellisen paukkeen kehossani. Naapurit kai ovat poissa kotoa ja jättäneet ikkunan auki.

Elämä tässä naapurini alapuolella on ollut yhtä pauketta viime syksystä lähtien, kun uusi asukas muutti yläkertaan. Jatkuva jalkojen hakkaaminen ja tavaroiden pauke, joka kantautuu kattoni kautta asuntooni on sietämätöntä (se on oikeasti kovaa!). Ja kun siihen oikein suggeroituu, sen kuulee koko ajan ja kaikkialla ja ahdistuu.

Tämä on tuttua minulle jo lapsuudesta. Kaikki kova kolina kauhistuttaa. Peloistani pääsin tietyiltä osin jossain vaiheessa yli ja elämä vei aivan toiseen äärilaitaan. Aikuisiällä olen tehnyt ja kokenut jos jonkinlaista, heittäytynyt hyvin impulsiivisesti (esimerkiksi tälläiseen, tällaiseen ja tällaiseen) seikkailuun. Ne ovat olleet minun tapani hahmottaa ja tulkita maailmaa, pukea syviä oivalluksiani sinunkin luettavaksesi.


YLIVIRITTYNYT.

Se on sana, joka on saanut minut pysähtymään tänä kesänä. Aivan uusi sana, jonka kuulin katsoessani dokumentin Yle Areenasta (katso sinäkin täältä!). Se kertoo erityisherkistä ihmisistä, jotka liiaksi altistuttuaan erilaisille ärsykkeille ja maailman tarkastelulle (jota tekevät hyvin syvällisesti ja koko ajan), ylivirittyvät ja lamaantuvat.

Minulle, kiireisen ja työntäyteisen kevään jälkeen taisi käydä juuri näin. Ajatukset ovat edelleen jumissa ja sitten vielä tämä sairaus. Keho reagoi liikaan viritykseen. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni aloin pohtia, että ehkä voisinkin osata toimia jotenkin toisin säästääkseni itseäni.

Olen aina jollain tavoin tiennyt olevani herkkä ihminen. Onhan se nyt selvääkin, sillä tavoin kun koen tunteita ja kerron niistä sinullekin.

Erityisherkkien katsotaan usein olevan hieman hiljaisempia ja syrjäänvetäytyvämpiä. Ihmisiä, jotka harkitseva tarkkaan ennen kuin toimivat. Mutta minä olen tältä kantilta aika toisenlainen. Olen ekstrovertti, impulsiivinen, heittäytyvä, avoin, reipas ja hyvin rehellinen, tutkimusten mukaan 30% erityisherkistä on kaltaisiani. Erityisen herkkien lailla käsittelen tunteita, itseäni ja ympäröivää mailmaa hyvin tarkasti, analyyttisesti ja syvällisesti.

Ja juuri sillä voimalla on syntynyt tämä blogi.

Dokumentin katsottua, ostin itselleni vielä tämän kirjan, jota suosittelen myös sinulle halutessasi perehtyä aiheeseen tarkemmin.

 

EN OLE kuitenkaan sellainen, joka saarnaa ja paasaa jonkin yhden aatteen tai uskonnon puoleen. Olen kertonut olevani muottiin mahtumaton, joka ei toivo itselleen tai muille liikoja määritelmiä. Siksi en ole halunnut nostaa itseäni mihinkään erityisen herkkien kategoriaankaan.

Sen sijaan olen kertonut, kuinka minua on yritetty pistää muotteihin. Miten vialliseksi ja loukatuksi olenkaan itseni kokenut, kun kerta toisensa jälkeen minulle on ehdotettu:

”Oletko ajatellut, että sinulla olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö, sen verran epävakaa olet ja herkkä avautumaan vaihtuvista tunteistasi.”

Tiedän, ettei tämä ole osaltani totta, mutten siltikään ole voinut olla ajattelemasta: Entä, jos sittenkin olen mielenvikainen? Se ainakin on varmaa, että yhteiskunnalla on tarve vetää poikkeavuuksia erilaisiin selitetävin ja hahmotettaviin kategorioihin, siksi minuakin kai yritetään tunkea mielenvikaisuuden muottiin. Ja siitä syystä minä en halua liikaa tunkea itseäni mihinkään tai elää jonkin yksittäisen uskomuksen varassa. Sellainen kaventaa näköalaa.


”MAIJA ON sellainen satuolento: Aina välillä se ilmaantuu jostain, hurmaa kaikki, ja häviää taas sitten”, totesi eräs vanha tuttavani, jonka näin pitkästä aikaa tänä keväänä. Hänen äänenstä oli täynnä ihailua ja kunnioitusta, Ja niin minäkin tuon kommentin kohtasin: Onpa upea ajatus, että olisikin juuri tällaisenaan satuolento!

Kokevatkohan satuolennot ulkopuolisuuden tunnetta? Koska jos kokevat, sitten minä olen varmasti sellainen, sillä ulkopuolinen koen itse olevani; jotenkin jossain äärilaidalla, jossa minun katsotaan olevan erikoinen ja erilainen. Tiedän sen johtuvan erityisen tarkasta havainnointikyvystäni, avoimuudestani kertoa vaikeita asioita ääneen sekä kyvystä heittäytyä ja poikkeuksellisesta luovuudestani. Se pelottaa monia pois luotani, ja olen myös saanut nimityksen ”Hullu-Maija” (sekin tosin rakkaudella). Minut on lytätty niin monta kertaa tunteitteni takia, siksi, että näytän niitä niin vahvasti.

Mutta Hullu-Maija ja Satuolento ovat osuvat kuvaus siitä miten kaltaisiini suhtaudutaan. Toisaalta näitä piirteitä, erilaisuutta, rakastetaan, mutta sitten samalla ne ovat asia, joka pelottaa, eikä sitä sallita. Herkkyyteni on piirre, joka tekee minusta haluttavan, ja samalla syy miksi minut torjutaan. Herkkyyttä, ”hulluutta” ja syvästi tuntevaa ihmistä kun yhteiskunnassa ei hyväksytä. Kaikkien kuuluisi olla kovia, voimakkaita ja vahvoja. Herkkyys on saanut kovin negatiivisen leiman.

Minäkin olen yrittänyt mukautua ja sopeutua siihen, minkä tunnen olevan ympäristön halu ja vaade. Olen kasvanut kameleontiksi, sopeudun aina kaikkeen. Mutta vähitellen on alkanut kasvaa sisäinen ymmärrys omista vahvuuksista ja siitä, millainen oikeasti parhaimmillani olen; luovuudessani lahjakas, herkkä ja hurmaava taiteilija. Ja pitkään olen paininut tämän ulkoisen ja sisäisen maailman ristitulessa: kumpaa uskoisin. Kumpaa USKALLAN uskoa? Voisinko olla tällainen, eikä aina tarvitsisi muuntua ympäristön mukaan?


EN SIIS usko tiukkoihin määritelmiin saati siihen, että johonkin erityisryhmään itsensä profiloituaan voisi alkaa käyttää sitä perusteluna jollekin tietynlaiselle käyttäytymiselle tai muut selityksenä suhtautumiseensa kyseiseen ihmiseen ja siksi hänen alas polkemiseensa.

Siksi, vaikka olen pohtinut herkkyyttä itsessäni, en ole senkään suhteen halunnut kategorisoida itseäni erityisen sellaiseksi. En halua tehdä turhaa melua siitä. Tällainen on luonteeni. Olen aina ollut ja tulen olemaan, kaikkinen piirteeni hienouksineen ja haittoineen. Piirteeni vaikuttaa toimintaani jollain tavoin, mutta ei ole peruste huonolle tai erityiskohtelua vaativalle käytökselle.

Olen pitänyt omaa herkkyyttäni ihan tavallisena piirteenä ja siksi yllätyin kuullessani, että kyseessä onkin vain 20 prosenttia ihmisistä ja että asiasta puhutaan vielä todella vähän, onhan erityisherkkyyden määritelmä tunnettukin vasta 20 vuoden ajan. Omaan huomiooni asia on tarttunut usein ja kevällä viimeksi haastattelin työssäni erästä erityisherkkää ihmistä, mutten ole perehtunyt aiheeseen omalta osaltani tarkemmin.

Mutta dokumentin nähtyäni hätkähdin, sillä niin moni asia kolahti. Tuntui, kuin olisin löytänyt itseni ja vastaukset niin moneen asian, joita olen pelännyt, harmitellut, rakastanut ja arvostanut: ehkä olen itsekin olettamaani herkempi ihminen ja ehkä tästä piirteestä onkin puhuttava julkisesti selkeämmin sanoin. Herkkyys ei ole synonyymi heikkoudelle!


ERITYISHERKKYYS ON yksinkertaisesti sitä, että yksilö havaitsee yksityiskohtia perinpohjaisesti ja osaa käyttää tätä tietoa paremmin*. Se on ominaisuus, piirre, ei sairaus. Ei asia, josta pitäisi pyrkiä eroon, tai josta voisi pästä eroon, mutta puoli ihmisestä, joka on tärkeä tunnistaa, jotta osaa myös asettaa itselleen rajoja. Jotta osaa toimia, ja valjastaa omat parhaat puolensa parhaalla tavalla käyttöön.

Tavallaan ihan älytöntä, mutta koko herkkyyden teema kolahti minuun ihan uudella tavalla, ja kovaa, kun kuulin dokumentissa, sen tekijän Elaine Aronin ajatuksen:

”Erityisherkkien on arvostettava itseään ja tultava esiin piirteensä kanssa. Erityisherkät näkevät vihjeitä tulevasta ja ajattelevat asioita syvemmin kuin muut. Maailma käy läpi isoja muutoksia. Jotkut niistä ovat pelottavia, eikä kaikkia ymmärretä täysin. Nyt tarvitaan herkkiä mieliä ja sydämiä tutkimaan ja pohtimaan maailman tilaa.”

Sain tästä itselleni voimaa, mutta myös oivalluksen siitä, miten minun on toimittava:

Kukaan ei voi ymmärtää meitä, jollemme itse kerro ymmärrettävin sanoin ja näytä pala kerrallaan millainen voimavara herkkyys on sekä millaisiin haasteisiin kova ja kuluttava yhteiskunta meidät saattaa asettaa. Toivon että itse kykenen myös herättämään vuoropuhelua herkkien ja vähemmän herkkien (kyllä kaikkissa herkkä puoli on!) välille.

Ja erityisesti meidän herkkyydessään ulospäinsuuntautuneiden, jotka haluamme olla esillä ja tuoda tarinoitamme esiin, on kuljettava näiden ”herkkyysjoukkojen” etunenässä esimerkillisesti. Kykymme saattaa auttaa monia muita.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Siinä se todistettavasti on: Aperol spriz -drinkkini, rohkeasti yksin nautittuna 😀

 

TSIRPTSIRPTSIRPTSIRP.

Lintujen iloinen sirkutus.

Kuuntele!

Ei pam pam pam ja vielä kerran pam. Hiljentynyt ikkuna yläkerrassa.

Myrsky lakkaa.

Vaikka on jo tyyntä, äskeinen salamojen räjähtely paukkuu vielä päässäni.

Nappaan laukkuuni tietokoneen, ja päätän suunnata rantaan. Tilaan aperol sprizin ja päätän kirjoittaa tämän blogitekstini. Siitä tulee pitkä, syvällinen ja analyyttinen, mutta niin sen nyt kuuluukin olla, sillä se, joka sen pysähtyy lukemaan jaksaa lukea kaiken. Haluan, että saan sinut pysähtymään; tuntemaan itse jotain tuttuutta, tai huomaamaan, että saatat lähipiirissäsi tuntea samankaltaisen ihmisen. Ehkä nämä oivallukset auttavat sinuakin ymmärtämään jotain?

/Äm, joka nyt, tässä valossa, tarkastelee kyllä tämänkin blogin tarinoita hieman uusin silmin, sillä niin moni oudolta tuntunut tehty ja kirjoitettu juttu tuntuu saaneen uudenlaisen merkityksen – ehkä vieläkin tärkeämmän, kuin niiden kirjoitushetkellä olen itse ymmärtänyt.

 

*Lähde: Elaine Aron: Erityisherkkä ihminen

Mainokset

Matkalaukku ja kuollut kärpänen

Ongelmakohtani ovat matkalaukku ja kuollut kärpänen.
Palasin lomareissulta kotiin viikko sitten.
Ensimmäisenä huomasin lattialla kuolleen kärpäsen. Kuin mitään piittaamaton ihmishirviö paiskasin matkalaukun tuon kerran niin elossa olleen sielun viimeiselle leposijalle, siihen mihin asti sen viimeiset voimat olivat kantaneet.
Siinä ne nyt ovat. Matkalaukku ja kuollut kärpänen, olohuoneen kynnyksellä poikittain. Viikon verran olen marssinut eteisestä olohuoneeseen loikaten niiden yli joka kerta. Makaavat pirulaiset keskellä oviaukkoa!
Ällöä, voisi joku sanoa: Kuolleen kärpäsen ruumis makaa lattialla, enkä saa sitä siirrettyä. Matkalaukusta pursuavat tavarat hujan hajan lattialla.
Syytän kamalaa keuhkoputkentulehdusta, joka on vienyt voimani, mutta epäilen, etten olisi terveenäkään saanut tätä tehtävää suoritettua. Ehkä haluan mielessäni pitää vielä kiinni lomamuistoistani.
Ehkä olen SAAMATON! Miten vaikeaa voikaan olla siirtää tavarat laukusta kaappiin ja kiikuttaa kärpänen… Niin minne?
Tänään katsoin kärpästä lattiallla miettien siirtäisinkö sen vessanpönttöön ja vetäisin alas. Mutta sitten tajusin: muistan kuulleeni, että hyönteiset voivat nousta ylös vessanpöntöstä, vaikka ne vetäisikin alas putkistoon. Voisiko tässä käydä nyt niin?
No. Jos kärpänen on maannut lattialla kuolleena todistettavasti ainakin jo viikon, se tuskin nousee kuolleista vessanpöntöstä.
Tuijotin kärpästä tämän ajatteluprosessin ajan roikuttaen päätäni alaspäin ja nostaessani pääni ylös tuli niin huono olo, että oli pakko jättää asia sikseen. Siirtää seuraavaan kertaan, ja käpertyä sohvalle Netflixin äärelle.
Ja siinä se edelleen makaa. Kuollut kärpänen.
Matkalaukkukin saa vielä jäädä.
Hyvää viikonloppua, ystävät – olkoon se teille hieman tuottavaisempi!
/Äm, joka kävi äsken pienellä kävelyllä ja totesi sen uskomattomaksi virheeksi; vettä sataa vaakasuoraan ja keuhkot meinasivat irtaantua ruumistaa, nyt yskittää. Ääntä ei vieläkään tule kunnolla eikä puhumisesta selviä ilman kuolettavaa yskäkohtausta.

Siinä ne ovat, pirulaiset!

Unelma

Minulla on unelma: Kirjoitettuani MaiLife-blogiani nyt viisi vuotta ja ennen sitä pari vuotta Hidasta elämää -sivustolle, toivoisin, että nämä tarinat tavoittaisivat ihmiset vieläkin laajemmin. Ehkä, seurattuasi tätä tarinaa ymmärrät miksi näin ja mistä tässä kaikessa on kyse.

Se oli sellainen viaton ja utelias kokeilu alkaa rehellisesti ja avoimesti kertoa omaa tarinaa vaiheessa, jossa jätin entisen ja hyppäsin tuntemattomaan tyhjän päälle. Matkasta alkoi syntyä tarina, joka kertoo ihmiselämän peruskysymyksistä, menestyksistä ja menetyksistä, hurjimmista seikkailuista, joihin kuka tahansa voi päästä mukaan, kun vain lähtee!

Nämä seitsemän vuotta ovat muuttaneet tämän yhden ihmisen elämän (ja monta kertaa…), mutta kuulemani mukaan myös monen muun. Itselleni on vähitellen alkanut kolahtaa tajuntaan se, miten upeita ja ensisijaisesti (näin toivon) muille ajatuksia tuovia kertomuksia olen osannut kiteyttää – tästä on pirskattivie tullut elämäntehtäväni, ja olen kehittynyt niin ihmisenä kuin kirjailijana valtavasti! Ja nyt uskallan sen jo sanoa ääneen, vaikka edelleenkin joka toinen kerta tekstejäni julkaistessa pelottaa ja joka toinen kerta hävettää; ja ovatpa jotkut uskoani kovasti koettaneet horjuttaa. Mutta näinkin saa tehdä, ehkä jopa pitää!

Haaste tällaisessa kirjoittamisessa on se, että vaikka lukijoita riittää paljon, moni ei teksteistäni somessa julkisesti tykkää, sillä ne saattavat kolahtaa niin kovaa, että lukukokemus halutaan pitää henkilökohtaisena. Ja niin se saa ollakin! Saan valtavan määrän henkilökohtaista palautetta, ja se yllättää aina; näinkö moni tarinaani seuraa!? KIITOS SIITÄ! En teekään tätä tykkäyksien takia, mutta saamani palaute huomioiden ja ne monet sadat tunnit sekä eletty elämä, jonka tähän tekemiseen olen laittanut, tarkoittavat, että nyt on aika viedä tätä hommaa uudelle tasolle.

KUN tykkäät, niin tykkää rohkeasti! Ja tykkää blogini Facebook-sivusta, suosittele sitä kenties ystävillesi.

Ja sitten se toinen unelma: Nyt on aika kirjata tämä matka ja MaiLifen tarinat sekä niiden takana olevat kertomukset kirjan kansiin. Otan vastaan yhteydenottoja kustantajilta, erityisen suuri tarve käsikirjoitusvaiheessa olisi kustannustoimittajalle! Että tykkää tästä erityisesti KUN haluat kuulla koko tarinan kirjana 😀

(Niin ja se kolmas unelma; että saisin laulaa enemmän! Tämä video siksi, että tämä on tasan kaksi vuotta sitten ystävieni häissä esitetty, ja vaikka vähän rosoinen ääneltään, just nyt ja tähän kohtaan, enemmän kuin täydellinen.)

Arkistojen aarre: ”Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”

Tämän päivän sanoja ovat bronkiitti ja perspektiivi. Kesäflunssa muuttui keuhkoputkentulehdukseksi, siis bronkiitiksi, ja nyt hevoskuurilla antibiootteja koetetaan saada tauti kuriin ja välttää keuhkokuume.

Ja se perspektiivi: Vaikka edellinen sairaslomani ja sängyssä makaaminen kesti yli puoli vuotta, silti mieli meinaa mustua jo nyt, vaikka sängyssä on maattu vasta puolitoista viikkoa. Mutta niinhän sen pitääkin olla; ei yksi kärsimys ole toista vähempiarvoinen, vaikka joskus, tai jollain toisella ihmisellä, on ollut huonomminkin. Perspektiivi mielessä pitäen ajatus palasi tänään tähän kirjoitukseeni. Sen kirjoitin vasta tuon matkan alussa, onneksi en silloin tiennyt, mitä edessä olisi…


 

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
(Julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Jos eilen, kellon lyödessä 22.13 olisit kysynyt minulta millainen on nyt yksi päivä elämääni, jonka äkkillinen onnettomuus yhtäkkiä käänsi hetkeksi ylösalaisin, olisin kirjoittanut sinulle nämä sanat…

* * *

Kello 7.02

Kolmannella päätän nousta ylös. Ensimmäinen on tapahtunut klo 2.17, toinen klo 5.05.  Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita; kipu polvessa kyllä hoitaa sen homman.

Tökin itseäni hereille. Ylös ei kannata nousta ennen kuin on täysin kontrollissa. Muutoin saattaa unenpöpperössä kaatua. Niinkin on käynyt.

Au.

Köpötän vessaan. Harjaan hampaat ja vilkaisen suihkua. Tänään pitäisi pestä hiukset, mutta… Ei. Operaatio on niin suuri. Jalkaani nyt muutoin kellon ympäri tukeva ortoosi pitäisi ottaa pois. Täytyy varjella polvea, sillä se ei saa heilahtaa sivusuunnassa. Suihkut ovat sekunnin mittaisia, sillä kaatumisen ja virheliikkeiden pelko ei houkuttele jäämään suihkuun laulamaan.

Ei.

Menen suihkuun illalla.

 

Kello 7.10

Aamuissa on jo suloinen rutiini kohta kuuden viikon kokemuksella. Keitän kahvin, paistan kanamunan, voitelen leivän ja asettelen sille kasan vihanneksia. Aamuvitamiinijauhe lasiin ja marjoja pakkasesta sulamaan. Asettelen astiat jakkaralle, jota siirrän kepilläni lattiaa pitkin eteenpäin. Askel. Keppi. Jakkara siirtyy. Askel. Keppi…

Tällai tavarat asetellaan ja sitten niitä siirretään. Kätevää!

 

Kello 8.07

”Unelmien työ valumassa viemäristä alas.” 

Jos nyt kysyt, mikä kuvasarja vilahti ensimmäisenä mielessäni, kun onnettomuuteni tapahtui, näin minä sinulle vastasin.

 

Koko kevään ja kesän olen työstänyt elämäni ehkä tärkeintä projektia. Se suuntaa tulevaisuuteen ja toteutuminen on vielä epävarmaa. Tästä huolimatta olen antanut sille kaikkeni, ilman palkkaa, sillä uskon itseeni. Mutta elämä on pyörähtänyt nyt päälaelleen unelmistani tai tavoitteistani viis. Kaiken on sopeuduttava tähän tilanteeseen.

Avaan läppärini kannen ja suhaan Power Pointiin muutaman ajatuksen. On skarpattava, sillä nyt saattaa olla päivän kirkkain hetki. On jaksettava uskoa itseensä ja tähän mahdollisuuteen.

 

Kello 8.27

Naputan Power Pointia. Epätietoisuutta kestää vielä pari viikkoa. Sitten on seuraava lääkäri, jossa määritellään hoitoni jatko. Nyt kuntoutetaan pienimpiä vammoja leikkauksen tieltä. Se tulee, mutta milloin, en tiedä. Pitkä kuukausien kakku tämä kuitenkin on. Koko tulevaisuus on nyt kiinni polvessa. Yksinyrittäjänä en voi suunnitella tulevaa. En voi luvata kenellekään nyt mitään.

Se on jännä tunne se.

Jännää on myös ajatus siitä, että leikkauksen jälkeen tilanne menee hetkeksi vielä nykyistä heikompaan ja kuntoutus alkaa nollapisteestä uudelleen.

 

”Mielen lujuutta. Sitä, ettei hämäänny eikä herpaannu.”

Jos nyt kysyisit, mitä tämä kaikki vaatii, näin minä vastaisin.

 

Kello 8.40

Koetan keksiä kirjoitettavaa blogiini. En tiedä mitä sanoisin. En halua valittaa tai tehdä itsestäni säälittävää kärsijää, mutten halua esittää selviytyjääkään. Testaan monta ideaa. Ei toimi.

Postaisinko uudelleen vanhan kirjoitukseni, johon sattumalta tänään törmäsin?

Aloitan johdannon: ”Voi pojat, olen kyseenalaistanut elämääni ja tekemiäni valintoja viime pävinä – pelännyt ja itkenyt tulevaa, kysynyt MIKSI. Sitten törmäsin tähän tekstiini. ”Kumpi on hullumpi, se joka hypää, vai se joka jää?”, jossa sanon näin: ”Ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu. Vaikka en tiedä, luotan.” Ja minä jäin pohtimaan, että…”

Ei. Ei toimi. Minä olen ammattikirjoittaja ja itseni ilmaisu on vahvin lajini. En pysty siihen nyt.

 

”En tiedä uskonko itsekään tuohon kirjoittamaani.” 

Niin minä vastaisin, jos sinä nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä ajattelen.

 

Tällainen kuva löytyi tuosta vuosi sitten kirjoittamastani blogitekstistä. Sen löydät täältä.

 

Kello 9.01

Ajatukset katkeavat. Olen jo myöhässä. Virkailijan tunnin mittainen soittoaika alkoi! On soitettava Helsingin kaupungin sosiaalivirastoon. Kyllä. Sossuun. Talous on tiukassa. Olen saanut päätöksen, jonka mukaan yrittäjänä en saa tukea. Jippii. On selvitettävä asiaa. Jos rahaa ei saa, sitten sitä ei saa. Tietyillä mittareilla olen elämäntilaneessani ehkä montaa kuntoutuspotilasta hankalammassa elämäntilanteessa. Yksinelävä yksinyrittäjäsinkku.

 

”Minkään yksittäisen asian ei voi antaa musertaa itseään. Jos joku ovi sulkeutuu, jostain on vain etsittävä uusi.”

Jos nyt kysyisit, millaisen elämänfilosofisen opetuksen olen viime viikkoina saanut tuta ytimiä myöten, näin minä vastaisin.

 

Kello 9.20

Soitan äidilleni ja kerron keskustelusta virkailijan kanssa. Äiti on tärkeä. Hän on läheisin; kuuntelee ja auttaa, vaikka menettää yöunensa takiani. On pakko säännöstellä hänen kuormittamistaan. Siksi pidän monta asiaa itselläni. En jaa niitä kenellekään. En halua, sillä en halua vaikuttaa säälittävältä. Johtaisiko se mihinkään?

 

Kello 9.50

Onnekseni olen saanut yhden ihmisen lisää tukiverkostooni tällä viikolla. Fysiterapeuttini. Olen vihdoin päässyt ensimmäiselle hoitokerralle. Se on valanut minuun paljon uskoa. Nyt rinnallani on ammattilainen, johon voin tukeutua kysymyksissäni. Pienetkin muutokset polvessa pelottavat. Ja kun niitä yksin päässään pyörittää, pelko saattaa kasvaa tarpeettomiin muotoihin.

 

”Elintärkeä.” 

Niin minä sinulle kuvailisin, jos nyt kysyisit mikä toisten ihmisten merkitys on kuntoutujalle.

Teen aamujumpan. Fysipterapeutti on lisännyt aiempaan jumppaohjelmaani liikkeitä. Ne saavat itkun kihoamaan silmilleni. Ajassa 9.50 eka itku. Näitä on viime viikkoina riittänyt.

 

Tämä kuva on Snapchatistani, joka sekin on nyt kovin vähän viime aikoina päivittynyt. Maanantaina kerroin päiväni kohokohdasta: uudesta, mutta kovin rankasta jumppaohjelmasta ja loistavasta hoidosta, jonka sain fysioterapeutiltani.

 

Kello 11.04

”Hirveän hidasta”, vastaisin puolestaan jos nyt kysyisit millaista polvivammaisen tahti on. Turhille asioille ei jää sijaa. Se on aika hienoa! Kaikki epäolennainen täytyy karsia pois. Saa nauttia ruokailusta hitaasti, tuijottaa ikkunasta talven tuloa ja tehdä havaintoja. Asiat on pakko priorisoida tiukkaan järjestykseen.

Minä olen oppinut, että aina kun on pystyasennossa, kannattaa käydä vessassa. Pissattaa, mutta makaan sängyssä. Ei jaksa säätää taas.

 

Kello 11.48

Havahdun kostuviin kainaloihin. Hemmetti. En vielä vaihtanut yöpaitaani, enkä muistanut laittaa deodoranttia. Keho muistuttaa olennaisesta monin muodoin. On noustava ja vaihdettava paita. Housut pysyköön! Pukeudun useimmiten sairaalasta päälleni jääneisiin sairaalahousuihin. Ne ovat hirveän kätevät. Ja pinkit! Naiseuteni on huipussaan.

Pyykkikori pursuaa ja käyttövaatteet ovat loppu. Pesukone on pyykituvassa kolme kerrosta allani. Ei hissiä. Eikä nyt rahaakaan siihen, sillä maksoin minua kyydinneen työkaverin parkkimaksun viimeisistä pyykinpesurahoistani. Pitäisi päästä nostamaan ja rikkomaan rahaa tätä toimenpidettä varten.

 

”Hyvin hankalaa”, vastaisin, jos kysyisit millaista arkeni nyt on.

Kohtuuttoman paljon minulla on viime aikoina ollut kuvia tästä kulmasta. Koetin tallentaa sinulle sairaalahousujeni hienouden.

Yritin myös toista kuvakulmaa, muttei siitä tullut oikein mitään. Mutta housujen hienous on siinä, että lahkeen voi rullata vammautuneesta jalasta ylös asti, jotta saa puettua päälleen myös ortoosia paremmin paikallaan pitävän säärystimen sen alle. Arjen käytännölliset helpotukset saavat minut nyt hymyilemään.

 

Kello 12.13

Ovikello soi. Ei! Olen juuri asettunut takaisin sänkyyn ja ottanut ortoosin pois jalasta. Paikallaan ja hereillä ollessani saan höllentää sen puristusta. Olen avannut Yle areenan. Sorjonen! Kolme päivää aiemmin on alkanut uusi tv-sarja, ja olen katsonut siitä jo yhdeksän jaksoa kymmenestä.

”Heeeeeetkinen, mulla on jalka irti, täytyy laittaa se paikoilleen!”, huudan. Monta minuuttia myöhemmin olen ovella, jonka takana seisoo kaksi huoltomiestä jalkojani kummissaan toljottaen. Kohta pattereiden ilmauspumppu suhisee keittiössä, enkä minä jaksa vaivautua selittämään heille mitään.

En minä jaksa Sorjostakaan enää katsoa. Keskittyminen herpaantuu hyvin helposti. Kaikki katsomaan aloittamani leffat jäävät kesken. Kaikki kirjoittamani tekstit jäävät kesken.

 

”Koko elämäni on nyt jäänyt kesken loukkaantumiseni takia.” 

Niin minä juuri nyt vastaisin huolimatta siitä mitä sinä edes nyt kysyisit.

 

Kello 12.39

Patterimiehet lähtevät ja heilutan heille keppejäni sängystä. Kutsun käsiäni nykyään kepeiksi, se on hirveän hauskaa. Ja kepit tosi kätevät asioiden kurkottelemiseen. Lasken läppärini käsistäni ja katsahadan ikkunalle. Talitintti lehahtaa lepuuttamaan lentoaan lämpömittarini päälle. Tuijotamme toisiamme pitkään.

Talitinttiä tuijotellessa tulee nälkä. Sossään pannulla sekaisin riisiä ja kanaa.

Se on kamalaa.

Kello 13.27

Muu maailma viipottaa kiireissään ja minä olen hyödytön. ”Nythän sä voit tehdä kirjoitushommiasi sieltä sängystä!”, he sanovat. Näin minäkin ajattelin, muttei tämä näytäkään menevän niin. Missä voimani ovat? Miksi koko ajan väsyttää? Pelkään, että ihmiset ajattelevat minun olevan laiska paska, kun en jaksakaan tehdä mitään. Hävettää.

Voisiko mieleni vain tehdä tepposiaan, onko laiskuuteni vain ottanut tilanteesta hyödyn ja uskottelee minulle etten jaksa?

 

Kello 13.28

Jos nyt kysyisit mitä ihminen käy läpi kohta kuusi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen, kertoisiin itse rakentamastani loukkaantumisen shokkivaiheen kaaresta, jonka jakaisin näin kolmeen vaiheeseen:

1. Myöntäminen itselle että näin on nyt vaan käynyt.

2. Sopeutuminen arjen muuttuneisiin rutiineihin.

3. Omien vähäisten voimien tunnistaminen ja tunnustaminen itselle.

 

”Ottaen askeleen kerrallaan”, vastaisin, jos nyt kysyisit, miten ihminen tällaisen tilanteen voi käsitellä.

 

Kello 13.29

Ihmisen heikkous on paljastunut minulle onnettomuuteni kautta aivan uudella tavalla. Fysioterapeuttini rauhoitteli minua kertoen, että juuri näin kehoni ja mieleni nyt ragoivat. Vaikka vain polvi on rikkoutunut, koko kehoni on väärässä asennossa ja tämä vie fyysisiä voimia moninkertaisesti. Henkinen paineeni on hurja ja sen vaikutus valtava.

 

”Et ole heikko. Olet vain ihan tavallinen ihminen.” 

Näin fysioterapeuttini minulle vastasi, vaikken edes kysynyt häneltä mitään.

Niin. Nyt kun kuitenkin kysyt, että menenkö minä uloskin sairaalahousut jalassa, ni vastaan että en yleensä. Kerran oon menny. Se oli hauskaa. Mutta useimmiten on parempi tässä kohtaa puristaa itsestään irti vaatteenvaihtohalukkuus.

 

Kello 14.34

Kuinka kiitollinen olenkaan syyssäästä! Ihana kirpeä ilma ja auringonpaiste. Olen vapaa! Kepit kädessä köpötän läheiseen puistoon. Jalkaa vihloo, mutta se ei minua estä menemästä ulos.

Normaali elämäni on varsin aktiivista ja toimiva keho tärkeä työssäni. Eniten liikkumiskykyni heikkenemisessä minua harmittaa sen vaikutus päähäni. Luovan työn vaativat ideat syntyvät liikkeessä.

Nytkin vain vähän matkaa köpötettyäni keksin: Kirjoittan blogin päivästäni. Ilman tunnelatauksia suuntaan tai toiseen. Kuvailen vain mitä päivässäni tapahtuu ja millaisia asioita tapahtumat pistävät minut ajattelemaan. Ehkä se voisi avata jollekin toiselle maailmaa, jossa yllättävän fyysisen muutoksen kokenut ihminen elää.

 

Kello 14.35

Ihmisiä on hauska seurata. Heidän reaktionsa saavat minut nauramaan. Minä katson kaikkia vastaantulevia silmiin ja hymyilen. Hassua miten harva uskaltaa katsoa minuun takaisin. Ja niiltä, jotka minut huomioivat, saan osakseni aina myötätuntoisen säälivän katseen. Jos kyseessä on komea mies, HALLELUJA mikä pokausmahdollisuus, mutta oikeastaan toivoisin vain, että olisin kaikkien silmissä ihan normaali.


”Aito kohtaaminen, sitä yksin asunnossaan vankina oleva ihminen kaipaa”

Nyt kun selvästi olit aikeissa siitä kysyä.

 

Kello 14.36

Vastaan kävelee pukuun pukeutunut mies. Tuikkaan hänelle hymyn. Hän kääntää päänsä pois antamatta minulle muuta vastinetta.

 

”Katsoisivatkohan nuo ihmiset silmiini, jos olisin ihan normaali, onko heidän vain vaikea kohdata minua kun olen näin heikko?”

Tuollaisen kysyksen minä itselltäni nyt kysyn. Kysyn minä itseltänikin nyt aika paljon muitakin kysymyksiä. Niille on nyt aikaa.

 

Kello 14.37

Hitaus on hassua. Muutaman sadan metrin kävely vie puoli tuntia. Päätän, että kun saan taas vuoden päästä juosta, kokeilen missä ajassa nopeimmillaan tuon matkan voin kiertää.

 

”Tavoite. Pieni pilkahdus tulevaisuudesta!” 

Tällaisia sitä itselleen rakentaa jotta osaisi nähdä kauemmas.

Olisitko osannut tästä minulta kysyä?

 

Kello 14.38

Onhan se suorastaan musertavaa, että elämäni on nyt pisteessä, jossa vanhat mummot suikivat rollaattoreillaan sulavasti ohitseni kuin kilpajuoksijat.

Mutta yksi iäkäs rouva hidastaakin kohdallani. Hän kysyy mitä minulle on käynyt, ja me sysäydymme pitkään keskusteluun. Hän kertoo polvensa korjausleikkauksesta, joka tehtiin kuukausi ennen miehensä äkillistä menehtymistä. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Minun kurkkuani kuristaa.

Ajattelin kävelyni olevan päiväni kohokohta. Ei. Se on tämä kohtaaminen.

 

”Olisinko pysähtynyt puhumaan jos minulla olisi ollut kaksi koipea kunnossa ja kamala kiire?” 

Tämän pamauttaisin sinulle miettimättä, jos nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä mietin.

Kello 15.16

Kiroan. Kaikki lentää käsistä. Ihan helvetti kaikki. Keitän teetä ja teen vähän hedelmäsalaattia.

Säädän. Säädän ihan koko ajan. Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni tietokoneen laturin. Nousen hakemaan sen.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni kännykkäni.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan… fuck it!

Painan playta Sorjoselle.

 

Kello 16.25

Minä olen onnekas, sillä joskus vielä olen kunnossa taas. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta kuntoutus on tehtävä kunnolla. Siksi jumppaan pedantisti ja ohjeiden mukaan kolmesti päivässä. Nyt on aika päivän toisen. Tästä ei jousteta.

”Säntillisyyttä”, vastaisin, jos nyt kysyisit mitä loukkaantumiseni minulle on tähän mennessä opettanut. Kärsivällisyyttä.

 

Kello 17.00

Avaan television. Sinkkuillallinen! Tadaa. Mussutan taas omaa kuivaa kanariisimössöäni ja katson, kun sinkku käy kolmella illallisella. Sokkotreffit.

Olenhan minä sitäkin miettinyt. Olisihan tämä miljoona kertaa helpompaa jos en olisi yksin. Jos rinnalla olisi ihminen joka rakastaisi ja jaksaisi jakaa tämän kaiken kanssani. Vain autokyytien saaminen on järjetön säätö, joudun nyt kaikessa tukeutumaan toisiin. Olen pohtinut paljon ihmisten motivaatiota auttaa minua: miksi kukaan auttaisi, enhän ole kenenkään prioriteettilistalla kovin korkealla?

Ja yhtäkkiä mieleeni nousee aivan uusi näkökulma parisuhteeseen, rakkauteen – niiden etsimiseen.

Voisinko minä olla joskus jollekin se henkilö, joka välittää hänestä niin paljon, että haluaa kulkea hänen kanssaan, häntä tukien vaikka hän olisi kyvytön normaaliin elämään?

Ja vielä tärkeämpänä: muistaisinko myös arjessani, silloin kuin kaikki on ihan hyvin, että juuri tämä on se syy, että olemme yhdessä?

Pyyteetön rakkaus.

Aini. Mulla on nyt tällainen sänky. Normaalisti nukun sellaisella muutaman askeleen ylös nousevalla parvella, jonne en nyt pääse kapuamaan. Tämä on jotenkin kamala kuva. Kasassa lattialla on lääkkeeni ja jatkojohto. Tuo pötkylä on lakanapakkaus, jota käytän jumpassani aputyynynä. Tuo on aika kamala sänky. Selkään sattuu. Mutta iso pelastus arkeeni.

 

Kello 18.21

Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Tämä tapahtuu joka päivä ja monta kertaa. Jalka turpoaa ja kaikki huomioni on taas siinä. Kaikki huomioni on koko ajan siinä!

Palaan työajatuksiin. Elämäni tärkeimpään projektiin. Sitä varten on käytävä läpi pari videota. Monta kertaa päivässä on vain pakotettava itsensä tarttumaan asioihin, vaikka väsyttäisi. Katson videon tyytyväisenä näkemääni.

Saatana, sanon ääneen. Tätä ette minulta vie.

 

”Joskus on vain pakotettava itsensä uskomaan asioihin”, sanoisin nyt kun… no, kysyit sitä tai et.

 

Kello 20.10

Sytytän kynttilöitä olohuoneen pöydälle. Alan kirjoittaa blogitekstiäni päivän mittaan tekemieni muistiinpanojen mukaisesti. Tällainen on ollut päiväni, jonka rytmin yllättävä onnettomuus on nyt muuttanut pitkäksi aikaa.

 

Kello 21.14

Kirjoitan ja koetan kiteyttää. Vaikeaa. Pää on todella pehmeä. Väsynyt. Taas itkettää. Lohduton purkaus tulee silloin tällöin. Nyt on sen aika.

Onhan se selvä, että tässä touhussa mieli mustenee. Kuinka paljon onnettomuuksien ja tapaturmien yhteydessä puhutaan masennuksesta? Miten paljon potilaat saavat tukea mielensä hoitamiseen? Mietin, olenko itse ollut aiemmin masentunut, sillä selvhän se: minä olen nyt välillä masentunut, vaikka sen sanominen ääneen hävettää enemmän kuin mikään muu. Päivät vaativat välillä kovaa kestävyyttä ja mielen lujuutta. Joistakin on vain mentävä läpi keinolla millä hyvänsä.

 

Kello 21.15

”Vajoaminen hetkeksi jonkun pitkään ja turvalliseen halaukseen.” 

Jos nyt kysyisit mitä minä elämäni tässä vaiheessa eniten kaipaan, ei minun tarvitse empiä vastaustani hetkeäkään.

 

Kello 22.13

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Kukaan ei ole kysynyt mitään, mutta minä kirjoitan.

Iltajumpalla.

 

Kello 22.23

Sanoinko jo että kärsivällisyys ja pedanttius? Asioiden tärkeysjärjestys? Polvi on ykkösprioriteettini nyt. Päivän kolmas jumppa ja itku takana.

Menen vessaan pesemään hampaat ja katson suihkua. Käännyn pois ja painun sänkyyn.

No, huomenna on uusi päivä.

Onneksi.

 

* * *

Millainen sinun päiväsi on ollut? Oletko koskaan kirjoittanut auki yhtä päivääsi hetki kerrallaan ja pohtinut millaisia ajatuksia ja tuntemuksia arkesi tapahtumien virta sinulle synnyttää? Mitä voisit niistä oppia?

/Äm, joka halusi jakaa tänään jakaa kanssasi nämä tapahtumat.

Arkistojen aarre: ”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti

Toivo. Se on yksinkertainen ja pieni sana, jonka haluan sinulle tänään sanoa; yksinkertainen ja pieni kehotus, johon haluan sinua kannustaa.

Kuulin tänään eräästä minulle tuntemattomasta ihmisestä yhteiseltä tutultamme. Tämä henkilö on epätoivoisessa tilanteessa, vähän samanlaisessa kuin itse olin noin neljä vuotta sitten. Jäin miettimään, voisinko jotenkin auttaa häntä, vaikken häntä tunnekaan. Muistin tämän tekstini parin vuoden takaa, ja väitin sen hänelle yhteisen tuttavamme välityksellä.

Ja sitten kävi mielessäni: Ehkä sinäkin tai tuttavasi tarvitsette tätä juuri nyt – toivoa, jota ei välttämättä juuri nyt näy vaikealla hetkellä. Siksi tarjoilen tänään uudelleen tämän arkistojeni ehdottoman aarteen. Lue erityisesti kirje tekstin lopussa, se on ehkä hienointa, mitä olen ikinä osannut sanoa.


”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti
(Julkaistu MaiLifessa 21.12.2015)

 

21.12.2014. Lunta sataa rankasti. Valkoinen tuhru valuu taivaalta ja peittää alleen kaiken. Tiet, talot, kirkot, vuoret. Vain meri säästyy. Saavuttaessaan meren pinnan, tuhru sekoittuu tumman veden kuohuvaan pauhuntaan ja sulaa aaltojen mukana syvyyksiin.

Niin on käynyt minullekin. Tasan vuosi aiemmin. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Mutta nyt en ole syvyyksissä, vaan saarrettuna pieneen punaiseen pohjois-norjalaiseen mökkiin hiljaisessa kalastajakylässä. Kaikki kalastajat ja heidän apulaisensa ovat poistuneet kylästä joululomilleen. Hiljaisuus ja pimeys peittävät koko kylän.

Tuhruaa lunta ja tuuli puhaltaa huutaen ohuiden seinien läpi. Minä olen yksin. Hiljaisuudessa. Minä olen täällä.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Tältä näytti vuosi sitten Norjan Støssä

 

Ainoan jalkalamppuni valo on palanut ja istun kynttilän valossa. Nettiyhteys on kaatunut jo viikkoja aiemmin. Minulla ei ole televisiota, ei liiemmin kirjoja, joita lukea. Aika ajoin juoksen räsähtämiskuntoiseen, purku-uhan alla olevaan kalastusrakennukseen; siellä saattaa hetken käyttää kalastajan nettiyhteyttä ulkomaailmaan. On aikaa katsoa vain nopeasti kiireisimät viestit ja tervehdykset kaukaa kotoa. Vaikka eihän niitä juuri tulekaan – kaikki tuttavat viettävät joulun aikaa perheittensä kanssa.

Minä olen lähtenyt yksin seikkailulle aivan toiseen maailmaan kokemaan ja näkemään, mutta yhtäkkiä onkin aikaa ajatella. On aikaa tuntea. Tuntea tuska vuoden takaa.

* * *

21.12.2013. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena. 

Istun sairaalan odotushuoneessa. Joulukuun kahdeskymmenes toinen päivä on juuri alkanut, ja viimeisimpiä pikkujoulujuhlia viettäneitä, verta päästä valuvia humalaisia ihmisiä lipuu sisään. Muutama lapsi köhii yskäänsä vanhempiinsa nojaten.

Minä en köhi yskääni, mutta nojaan äitiini. Minä itken. Tärisen.

Olemme istuneet ensiavun odotushuoneessa viisi tuntia odottaen, että nimeäni kutsuttaisiin. Tarvitsen apua.

Ei.

Aina jostain nurkan takaa tulee toinen toistaan väsyneempi ja enemmän verta vuotava sammaltaen örisevä potilas.

Minä itken.

Ei.

Minä en kestä. Joulukuun kahdentenakymmenenentenä ensimmäisenä päivänä, joitakin tunteja aiemmin, minun mieleni on romahtanut.

Norjalainen kalastajakylä myrskyn jälkeen.

 

21.12.2014. Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minulla on aikaa ajatella. Minulla on aikaa tuntea. Norjassa, lumimyrskyn keskellä minä muistan. Muistan sairaalan ja verta valuvat yön juhlijat. Näen äärilaidat, jotka olen vuoden aikana kokenut.

Kirjoitan sinulle niistä, ja julkaisen kirjoituksen (tämän: ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”) tärisevin sormin nappia painaen. Pelkään, sillä olen juuri tunnustamassa heikkouteni. Kipeimmän kohtani, joka on varjostanut elämääni vuoden ja joka kieroutuneessa, kiiltävää pintaa rakastavassa maailmassa, saattaa pilata mahdollisuuteni olla uskottava sinun silmissäsi. Niin minä pelkään.

Ja sitten tapahtuu ihme. 90 000 ihmistä näkee ajatukseni. Lukee kirjoitukseni ja kokemukseni. Lähettää viestejä. Jakaa ajatuksia. Tuntee. Ymmärtää. Kiittää.

Heikkous ja vahvuus, samassa paketissa. Äärilaidat käsikädessä. Niille taitaakin olla maailmassa tarvetta.

 

Red Rock Canyon Las Vegasissa 20.12.2015

 

21.12.2015. Tänään. Kaksi vuotta kaiken jälkeen. Aurinko paistaa. Lasten iloinen mekkala ja iPadeissa pauhaavat lasten pelit sekoittuvat autoradion pauheeseen. Ajamme pitkin Las Vegas Bulevardia. Ympärillä kilisevät kasinot ja mitä ihmeellisemmät hotellirakennukset hohkaavat loistevaloisaan ympärillämme. Joka puolella on ihmisiä, vilinää, ääniä, joulun odotusta.

Olen päätynyt Las Vegasiin, muuttanut ystäväperheeni mukana hetkeksi Amerikkaan.

Äärilaita, ajattele! Vuosi sitten Norjan hiljaisuus, tuhruava lumi ja loputon sininen hetki kaamoksen keskellä. Nyt kasinokaupungin kilinä, kolina, mekkala, värivalot, huvitukset, houkutukset. Lasten iloinen, joulua odottava kikatus. Aurinko!

Minä mietin äärilaitoja. Hiljaisuutta ja mekkalaa. Luonnon hiljiasta pimeyttä ja kilisevää väriloisteputkien hehkua. Joskus on käytävä läpi niistä jokainen voidakseen selvitä. Joskus on oltava hiljaa voidakseen kuulla sydämensä pauheen. Ja joskus on kuultava kovinta mekkalaa, tunteakseen elämän sykkeen.

* * *

Tänään ajan amerikanraudallani pitkin auringon sillan värjäämää moottoritietä kohti vuoria ja palaan mielessäni aikaan kaksi vuotta sitten…

Joulukuun kahdentenäkymmenentenä toisena päivänä vuonna kaksituhattakolmetoista.

Tuhru.

Astun horjuvin astuvin kohti lääkärin huonetta pitkän odottamisen jälkeen. Vihdoin minusta on tullut tärkeämpi kuin verta valuvista känniläisistä. Nimeäni on kutsunut nainen, jolla ei ole päällään valkoista takkia. Kummastun; hän näyttää aivan sairaanhoitajalta. Katson varmistukseksi hänen rintakylttiään, ”lääkäri”, siinä lukee. Äitini kertoo mikä minun on vikana. Että olen tummunut tuhru. Lääkäri katsoo minua, hengittää syvään ja tarttuu käteeni:

”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä”, hän sanoo.

Suuni loksahtaa auki. Hän kertoo tarinan omasta elämästään kuuden vuoden takaa. Istumme hänen huoneessaan pitkään ja hän kertoo minulle elämäntarinansa. Tasan kuusi vuotta hän on harhaillut samassa tilassa kuin minä ja kuinka nyt hänen elämänsä on hienompaa kuin koskaan.

”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän tarttuu käteeni uskoa valaen.

Minä itken.

Äitini itkee.

Lääkärin silmässä kimmaltaa kyynel.

Kun lähden, me halaamme, lääkäri ja minä. On pakko. 

 

20.12.2015 Red Rock Canyonissa Nevadassa.

 

Nyt minä itken. 21.12.2015 minä istun upean Amerikan kotimme keittiössä, juon kahvia ja itken, kun muistan. Tunnen taas kaiken.

Tyhjyys.

Hiljaisuus.

Mekkala.

Kolmen vuoden rivi tunteita ja tapahtumia. Äärilaitoja.

Nyt minä itken, sillä olen kiitollinen. Onnellinen! Kaksi vuotta minä olen kulkenut. Ottanut askeleita eteen, taakse, sivulle, loikkia ylös ja alas: mennyt koko ajan oikeaan suuntaan.

Kuuletko? Oikeaan suuntaan! Juuri sinne, minne on pitänyt, vaikka aina ei ole siltä tuntunut.

Ja kuten lääkärini, minä olen näiden vuosien aikana riisunut tittelini ja takkini syrjään ja puhunut sinulle kuin ihminen ihmisenä. Se on tärkein asia, jonka romahdukseni on minulle opettanut. Että heikkous ja vahvuus eivät ole toistensa äärilaidat, vaan tärkeimmät kumppanit.

Vahva voi olla vain olemalla heikko.

Heikko voi olla vain olemalla vahva.

Ja nyt, ilman takkeja ja titteleitä, heikon vahvana ja vahvan heikkona minä sanon sinulle kuten lääkärini kaksi vuotta sitten: ”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”. Niin minä huudan sinulle uskoa valaen. Lue minun tarinaani. Usko minun tarinaani! Mitä tahansa saatatkaan nyt kokea, pientä tai vähän suurempaa, sinä selviät siitä.

Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minä.

Tässä ja nyt.

 

* * *

* * *

Tänään. Joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä vuonna kaksituhattaviisitoista istun upean Amerikan kotini keittiössä ja alan yhtäkkiä kirjoittaa. Syntyy kirje, ajatuksia kahden vuoden taa. Jos sinä olet nyt siellä, tai olet joskus ollut, voisin sanoa myös sinulle näin. Lue sanat rauhassa ja vaikka osissa, sen mukaan kuin itse jaksat…

* * *

* * *

Rakkaani,

kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Siellä sinä olet. Hetkessä, jolloin pelkäät vajoavasi. Hetkessä, jolloin sirpaleesi makaavat levällään lattialla. Hetkessä, josta et usko ikinä selviäväsi. 

Et nyt näe. Mutta minä olen täällä. Odotan sinua kahden vuoden päässä synkimmästä, ja kirjoitan sinulle sanat, joita et osaa nyt kuulla. Mutta usko minua; tulet vielä kaiken tämän ymmärtämään.

* * *

Ole.

Se on yksi pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinulle sanoa.

Ole, sillä et voi nyt muutakaan. Ole, sillä nyt juuri sinun ei tarvitse muutakaan.

Minä en osaa sanoa sinulle nyt muutakaan. Ei ole muuta.

Ole. Vain ole.

Muista, että sinä olet. Nytkin! Sinä et katoa mihinkään. Et häviä, vaikka siltä juuri nyt tuntuu.

Ole. Rehellinen.

Ole heikko, älä häpeä. Sinua ei tuomita. Tulet vielä huomaamaan, että heikkoutesi on suurin lahjasi. Se on minun suurin lahjani täällä, missä sinua odotan. Kahden vuoden päässä synkimmästä.

* * *

Anna.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun painavan mieleesi.

Anna kaiken tulla, ota kaikki vastaan. Itke, huuda, kiroile. Pelkää, sillä tulet huomaamaan, että pelkosi tarvitaan; pelon vastakkaisella laidalla on vapaus.

Sinun on nyt pelättävä, jotta voit pian päästä vapaaksi. Anna kaiken tulla, jotta voit antaa itsesi päästä vapaaksi kun sen aika on.

* * *

Rakkaus.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun tavaavan ääneen kirjain kirjaimelta. Et osaa nyt rakastaa, vaan mielesi täyttää tumma suru. Vihakin? Muista, että välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Sinä tarvitset nyt kaikki tunteet, jotta voit ymmärtää. Tarvitset myös välinpitämättömyyden ymmärtääksesi mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus. 

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

* * *

Mene.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jota toivon sinun pohtivan hyvin tarkkaan. Mene ja tee se minkä koet tärkeäksi. Pompi sen perässä, mikä innostaa. Käännä se kanto, joka kiinnostaa. Siinä on voimasi. Nyt luulet, ettet voi enää koskaan kokea merkitystä, iloa tai elämystä. Mutta nyt sinä menet. Menet juuri niin kuin jaksat. Vastaus selviää kun sen on tarkoitus. Kirjoittaessani sinulle täällä kahden vuoden päässä en vieläkään tiedä tuota tarkoitusta, mutta tiedän sen, että on mentävä.

On tehtävä.

* * *

Sinulla on tehtävä.

Nyt sinun tehtäväsi on selvitä.

Sillä sinä selviät.

Vain pimeässä voit oppia loistamaan.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Kirjoitan sinulle vapaudesta. Tänne pääset, kun uskallat kulkea polun, joka eteesi on nyt laskettu. Sinä kuljet sen, kun vain rohkenet muistaa, ettei mikään ole väärin. Ettei ole oikeaa, ei väärää. On vain.

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on paljon kauniimmin! Et ehkä saa sitä kaikkea mitä nyt juuri haluat. Mutta anna kun kerron: sitä mitä et saa, et tarvitsekaan. Uskotko, kun sanon, että et nyt voi tietää mitä sinä tarvitset?

Kun uskot ja uskallat, saat jotain paljon parempaa.

* * *

Horju.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, johon sinua kannustan. Rakkaani, sinä horjut nyt. Sinä horjut vielä monta kertaa, ja koet uusia rankkoja asioita. Horju, sillä se vahvistaa. Sinä selviät ja putoat aina jaloillesi. Sinun sirpaleesi korjataan aina uudelleen ja niistä kasataan paljon uutta ja hienoa.

Ota hämmennys vastaan syleillen. Älä säikähdä. Ole kuin taivaalla lipattava tuuliviiri. Katso tuonne, kurkista toisaalle, anna tuulen kuljettaa. Se tarvitaan. Älä kuuntele muiden arvostelevia ajatuksia, älä suotta vaivaa itseäsi kauhistuneilla katseilla. Muista, että tämä on sinun polkusi. Muista, että kukaan muu ei tiedä mitä sinä olet käynyt läpi. Muista, ettei kukaan muu voi määritellä, kuinka pitkään sinä voimistut ja paranet. Kukaan muu ei määrittele sitä, milloin sinä olet valmis.

Ole. Tuuliviiri! Sinä tarvitset sitä. Maailma tarvitsee sitä.

Vain tuulessa voit oppia lentämään.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Tulet hämmästymään, kun näet, että moni asia ei olekaan niin toisin täällä. Samat ajatukset valtaavat sinut iltaisin. Mutta muista; silloin niiden täytyy olla tärkeitä ajatuksia.

Pysähdy.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka minä toivon, että otat määräyksenä. Se on pieni ja yksinkertainen sana, käsky, jonka sinulle annan. Se on porttisi tänne, luokseni. Pysähdy kaikkien isojen kysymysten äärelle. Muista, etteivät ne välttämättä saa vastausta nyt. Tutki mahdollisia vastauksia. Niitä on paljon – niin paljon enemmän kuin nyt osaat kuvitellakaan. Kaikki selviää. Ja toisaalta, mikään ei selviä.  

Mutta sinä selviät.

Minä olen täällä. Odotan. Odotan, että selviät.

* * *

Kunpa.

Se on hassu, mutta yksinkertainen sana, jota ajattelen nyt. Kunpa näkisit tänne. Kahden vuoden päähän. Sinä elät hienointa elämää, sellaista, jota et ole ikinä osannut kuvitellakaan. Et olisi voinut saada tätä kaikkea, jos et juuri nyt makaisi  laittalla. Huuda tuskaasi, itke ikävääsi, sillä ne ovat avaimesi tänne.

Kunpa nyt tietäisit missä minä olen. Kunpa tietäisit miltä täällä näyttää, kuulostaa, tuntuu. Mutta ei. Sinun ei ole tarkoitus tietää sitä nyt. Usko, että tulet näkemään. Sinä tulet kävelemään polun, joka on kuljettava. Ja huomaat, että tämäkin on vain yksi piste elämäsi matkalla. Ymmärrät, miksi juuri nyt ole siinä pisteessä, johon sinut on laitettu. Sinä kuljet polkuja ja putoat. Huudat apuuan auttajaa, eikä kukaan tule. Sinä tiedät, että sinua testataan. Sinun on tarkoitus oppia. Sinun on tarkoitus hiljentyä ja nöyrtyä.

Sinun on tarkoitus ymmärtää, miksi.

* * *

Unohda.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka sinulle totean. Sinä unohdat. Oi, usko minua, sinä unohdat. Vaikka nyt voisit tappaa jokaisen, joka hokee klisheitään siitä miten aika parantaa, usko, kun sanon, että se on totta. Aika antaa sinulle jotain paljon parempaa. Aika antaa vapauden. Aika antaa rakkauden.

Rakkaani. Nyt sinä et voi unohtaa. Sinun sieluasi kirvelee, etkä usko pääseväsi pois synkkyydestä. Sinun on nyt pelättävä kuolevasi, jotta voit uskallat lopulta elää. Sillä sinä elät! Elät joka hetki ja menet eteenpäin.

Minä elän täällä, ja olen mennyt eteenpäin. Sinun vuoksesi. 

* * *

Tiedä.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka tulet oppimaan. Sinä tiedät, että kaikki kääntyy vielä hyvin. Sinä tiedät, että minä odotan sinua täällä kahden vuoden päässä, sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Ja sinä tiedät, että tämä on vasta alkua. 

Kaksi vuotta on lyhyt aika, muista se. Sinä ehdit. Nähdä, kokea, kuulla, tuntea. Ja sitten kaikki on kauniimmin. Kun pääset tänne, tuo kaikki on kadonnut. Kun olet täällä, sinun ei enää tarvitse palata tuohon aikaan. Täällä olet työsi tehnyt ja olet valmis kulkemaan eteenpäin.

Minä odotan sinua täällä, rakkaani!

Sillä, tiedäthän, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Tahko Trail jää väliin – terveys menee kaiken edelle

Niin sitä ihminen vaan joskus kohtaa voittajansa ja joutuu nöyrtymään sen edessä. Nyt voiton vei oma keho. Koko kevät on treenattu kovaa Tahko Trail -kisaan, mutta kamala kuume ja flunssa tekivät päätöksen puolestani: tehtiin valmentajieni kanssa päätös, ja huominen kisa jää väliin.

Voi kun olisi edes voimia lähteä hetkeksi Tahkolle kisaa seuraamaan, mutta saattaa olla, että tämä juhannus vietetään pehkuissa. Mutta mikään ei ole niin tärkeää kuin oma terveys, eikä tätä päätöstä ollut vaikea tehdä; sen verran moukaroitu olo on! Seuraava yritys Ylen Mennään metsään juoksussa Tiilikan kansallispuistossa.

Lomani aikana postilaatikostani oli tipahtanut tällainen Viikkosavo lehden juttu. Ei nyt välttämättä ihan hirveästi lämmittänyt mieltä, kun tuossa jutussa niin innokkaana vielä kisaa odotetaan.

Mutta elämä on.

Iloa juhannuksen odotukseen!

/Äm, painaen pään tiukasti tyynyyn

”Opettaja löytyy, jos oppilas on valmis” – Esa Saarisen Tulenkantajat-seminaari ja kymmenen vuoden ihme

Tärisen lentokentällä. Viime kerrasta on seitsemän vuotta. Ensimmäisestä kymmenen! Filosofi Esa Saarisen seminaari Pafoksella on alkamassa ja 150-päinen joukko astelee lentokoneeseen Helsinki-Vantaalla.

Tasan kymmenen vuotta sitten tieni toi minut tänne sattumalta. Ja nyt seitsemän vuoden tauon jälkeen sattuma on jälleen astunut peliin: kesäloma on sattunut juuri tälle ajalle, ja peruutuspaikka Pafokselle on avautunut. Tämä on neljäs kertani seminaarissa.

On outo olo. Mitähän edessä on? Miksi oikeastaan olen täällä taas? Jännittää, vaikka minunhan jo pitäisi tietää, mitä tässä seminaarissa tapahtuu.


”ON AIVAN hiljaista, ei missään ovi käy 
on sudenhetki tuttu tumma keskiöinen
ei varjot liiku nyt, ei pilkahdusta näy
ajatus kiertää niin etsien”

Kuuntelen Spotifysta Samuli Edelmannin versiota Kuuleeko yö -kappaleesta. Se on kaunis ja kiehtova, lyriikassaan pyäsyttävä.

Hymähdän. Tuollaistahan se on viime aikoina elämä ollut. Yksinäisenä vieraalla paikkakunnalla – tästähän sinäkin olet jo aiemmin kuullut (lue tästä lisää).

Ja viimeiset vuodet; ajatus on kiertänyt, etsien, paljon ja kaikkialla. Kymmenen vuotta sitten ensimmäisellä Pafos-visiitilläni aukesi jotain. Jokin haparoiva sävel alkoi silloin soida. Ensimmäistä kertaa elämässäni pysähdyin ajattelemaan omia ajatuksiani, elämääni, otin etäisyyttä. Tulin tietoiseksi itsestäni ja siitä, mitä kenties elämältä haluan.

Ei sellaista tule arjen putkessa tehtyä, ellei joku siihen suuntaan hellän dynaamisesti ohjaa.

Pysähtyinen, tiedostaminen, tietoiseksi tuleminen. Ne ovat kovin anti, jonka tämä seminaari voivat erityisesti ensikertalaiselle tarjota, sen tiedän jo nyt, lentokoneessa matkalla neljänteen Pafos-seminaariin, vaikka vielä ei olla edes ilmassa.

Minulle pysähtyminen ja tietoiseksi tuleminen tarkoittivat monta muutosta. Uusiksi kymmenessä vuodessa on mennyt kaikki, ja monta kertaa: nuoruuden parisuhde loppui, jätin yritykseni ja hyppäsin tyhjän päälle, rakastuin lopulta ensimmäisessä seminaarissa tapaamaani mieheen ja muutin hänen kanssaan Ruotsiin. Sitten tuli ero ja romahdin. Ja siteen itseni hakeminen, muutto Norjaan, polvivamma ja lopulta muutto Helsingistä Kuopioon ja HUUUUUHHHUH… Haparoivia säveliä joka suuntaan (tästä pääset lukemaa tuota tarinaa tarkemmin).

Tuli elämä ja monta hurjaa seikkailua! Ja näiden vuosien varrella olen ajatellut, pohtinut, hukannut itseni, etsinyt minuuttani, löytänyt itseni, analysoinut, penkonut, hehkunut iloa ja valoa maailmaan.

Siksi ei olekaan kummallista, kun minulta lähtiessäni on kysytty:

–Etkö ole tehnyt tuota työtä jo riittävästi? Miksi vielä tarvitsee lähteä uudelleen?

Kymmenen vuoden ihme. Se on tämän seminaarimatkani teema, päätän. Selvitän itsellenikin miksi vieläkin tulen tänne uudelleen. Mikä on se ihme, joka täällä syntyy?

Ja mitä ihmettä tämän jälkeen syntyy?


”KUULEEKO YÖ, kuuleeko taivas, tähtivyö
miten sen vanhan laulun tahtiin sydän lyö
sen vanhan laulun elämästä huolineen
ja murheineen todeksi teen”

Ihminen tarvitsee paluuta juurille, vahvistusta. Vanhat laulut palaavat mieleen kerta toisensa jälkeen.

Lentokoneessa viereeni istahtavat herrakaverukset. He ovat matkalla seminaariin ensimmäistä kertaa. Esittäydymme, ja saman tien sysäydymme syvään keskusteluun. He ovat innoissaan, mutta samalla hieman jännittyneitä.

Kaikki jännitykseni katoaa saman tien. Muistan tämän matkan kymmenen vuoden takaa, jolloin itse istuin lentokoneessa ensimmäistä kertaa, enkä tiennyt mitä odottaa. Se on jännä tunne. Uteliaisuus.

Ja kevyt pakokauhu matkalla tuntemattomaan, omaan ytimeensä. Se on vaikein matka.

Lentokoneherrat. He ovat matkalla tuntemattomaan. Eikä minullakaan ole ymmärrystä millainen matka tästä käynnistyy, mutta kun nuo miehet istuvat vieressäni ja jo vain tunnin keskusteltuamme tuntuu kuin olisimme vanhoja ystäviä, muistan, mistä tässä kaikessa on kyse: rohkeassa heittäytymisessä, istumisesta uuden tuttavuuden viereen ja…


”KIITOS, KERRO lisää”, kirjoitan seuraavana päivänä tyhjän vihon ensimmäiselle sivulle Maestro Saarisen juuri lausuman lauseen. Seminaari on alkanut.

”Kiitos, kerro lisää” on tämän seminaarin henki.

Tuo lause sanotaan kerta toisensa jälkeen itselle ja jokaisessa kohtaamisessa toisille.

Täällä halutaan kuulla, mitä omassa mielessä liikkuu ja kiittää jokaisesta ajatuksesta. Ja täällä halutaan kuulla mitä toiset ajattelevat, mitä he sanovat, kiitetään jokaisesta pienimmästäkin kohtaamisesta.

Minä liikun porukasta toiseen tutustuen ja jutellen, se on vain niin luontevaa täällä. Kaikki ovat auki itselleen ja toisille. Hymyilevät ja haluavat kuulla lisää.

– Kymmenen vuotta sitten istuin tässä seminaarissa ensimmäistä kertaa, ja mietin ihmeissäni mihin Pafoksen pornoluolaan olen astunut. Mutta sitten parin päivän päästä, kun uskaltauduin heittäytmään mukaan tajusin: tästä pornosta minä tykkään!, 149 ihmistä hymähtävät esittelylleni koko seminaarisalin edessä.

Tuntuu, että on pakko ihan vähän kansantajuistaa tilannetta, sillä aika moni ensikertalainen saattaa jännittää tätä ympärillä leijuvaa energiaa ja aiemmin seminaariin osallistuneiden hehkutusta.

– Tiedän, että täällä on nyt monta maijaa, jotka miettivät ihmeissään mihin ovat tulleet. Toivon, että annatte itsellenne mahdollisuuden, se kannattaa, jatkan.

On pakko sanoa näin, sillä joskus tuntematon vaikuttaa aluksi hörhöilyltä ja epäilyttävältä. Ja juuri epäilyiden vallitessa usein tulee blokattua monta mahdollisuutta itseltään, etenkin arjessa. Täällä puhutaan inhimillisyydestä ja siitä mitä hyvä ihmisyys on. Ihan perusasiota, ei lopulta mitään kovin kummallista! Mutta juuri nuo perusasiat usein unohtuvat arjessa.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Seminaarin tauolla Annabelle-hotellissa.

 

”KUULEEKO YÖ, kuuleko taivas, tähtivyö?
on vielä toiveilla ja unelmilla työ
kun varjon valonsäde ensimmäinen leikkaa
on uusi aamu”

Se on tämä tila. Henkinen ja fyysinen. Ollaan auringossa, kaukana omista arjen ympyröistä, annetaan aikaa ja otetaan sitä rohkeasti.

Se on tämä henkinen tila, jossa jokainen on toisilleen avoin, kohdataan, kuullaan ja kohotetaan toinen toisiamme. Ollaan siten, miten aika harvoin arjessa päästään olemaan. Vaikka juuri sitä jokainen meistä kaipaa: hyväksyntää, tukea, kuuntelemista.

”Täällä Pafoksella olen tehnyt yhden merkityksellisen havainnon: Ihmiset kyllä haluavat olla hyviä ja kannustavia toisilleen, nauraa ja suhtautua elämään rennosti, kohottaa toisensa kohti parasta huippuaan. Miksi sitten siellä arjessa tämä perusvire unohtuu ja kohottamisen sijaan koetamme latistaa niin itseämme kuin muita? Tärkeintä kun vain olisi antaa toisille vapauden tila, tuki ja turva olla paras mahdollinen oma itsensä, eikä tyrmätä häntä…”, lataan kuvan ja tekstin Instagramiini.

Tämä on suurin oppini ja muistutukseni koko reissulla.

Ihmiset todella haluavat olla toistensa rinnalla, tukea toisiaan, nauraa ja heittäytyä elämään!

On oma valintamme kuinka käytämme energiamme: valitsemmeko avoimuuden vai sulkeutuneisuuden, lyttäämmekö vai kannustammeko. Ja jokaisen on tehtävä tuo valinta itse.


”OPETTAJA LÖYTYY, jos oppilas on valmis”, kirjoitan seuraavana aamuna muistivihkooni. Ympyröin tekstin sydämellä.

Eilisen päivän pohdinta perusvireen hukkaamisesta ja lyttäämisestä on jäänyt päähän pyörimään.

Niinhän se on. Kukaan muu ei voi toista muuttaa, vaan halu täytyy lähteä itsestä.

Mutta se, minkä voimme tehdä, on olla valmiina ja tarjolla silloin, kun toinen puoleemme vihdoin kääntyy. Silloin, kun hän on ottanut askeleen, ja avannut itsensä alttiiksi. Silloin on meidän tehtävämme toimia opettajina toisillemme. Seisoa rinnalla, tukea ja kohottaa.

Silloin, kun toinen avautuu, hän on heikoimmillaan. Tuolloin minun vastuuni on tarjota hänelle nolousvapaa alue, näyttää, mitä ovat inhimillisen yväksynnän ja kosketuksen voima. Juuri silloin hän tarvitsee hyväksyntää ja luottamuksen tilan. Nosteen, jotta voi kukoistaa.

Ja meidän tehtävä on tukea toistemme kukoistusta.

Olemme toistemme opettajia, kannustajia. Tämä pitäisi myös arjessa muistaa.

 

Minä seuraan päivittäin sivusta, hieman salaa, Lentokoneherrojen menoa. Mutta joka aamu menen ja halaan heitä. On sellainen tunne, että meillä on jokin oma juttu, se, jonka jaoimme lentokoneessa yhteisellä matkallamme vierekkäin. Alkujännityksen, joka meitä kaikkia kutkutti.

Jännä ajatella, että ihan tavallisessa bussisakin arjen keskellä voisi valita kohdata toisen tällä tavoin sen sijaan että sulkeutuisi omaan hiljaisuuteen. Valinta.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Auringonlaskuristeilyllä merirosvolaivalla.

 

”ON KOHTA ohi tuima tummuus yöllinen
On tullut tilaa taas, on tullut välimatkaa
jäi soimaan pohjasävel toivon arkaillen
ajatus kiertää – sut tavoittaa”

Olen soittanut koko seminaarin tätä kappaletta repeatilla. Jokin siinä resonoi.

Olen tullut ottamaan tänne tilaa, välimatkaa.

Yritän hahmottaa perspektiiviä ja koetan astua isompaan kuvaan. Havahdun, että olen taas käpertynyt liiaksi itseeni ja pieneen ympyrään. Ymmärrän, että kaikkien vaikeuksien, arjen hienojen haasteiden keskellä juuri tuo kyky asettua perspektiiviin, isompaan kuvaan on olennainen. Silloin ymmärtää, että kaikesta selviää. Se on se toivo.

”Mikä on entistäkin tärkeämpää juuri nyt?”, havahdun Esa Saarisen tarinaan. Tuo kysymys pysäytti minut kymmenen vuotta sitten.

”Mikä on entistäkin tärkeämpää juuri nyt?” – erinomainen kysymys, jonka olen kymmenen vuoden aikana esittänyt itselleni tasaisin väliajoin. Kirjoitan lauseen taas muistivihkooni. Se auttaa fokusoimaan olennaiseen.

Ja joskus täytyy matkustaa Välimeren aurinkoon muistaaksen kaikki tämä uudelleen.


TAAS OLLAAN lentokentällä, nyt matkalla kotiin.

”Some people live a lifetime in a minute”, kirjoitan taas Instagramiini kuvan kera lainaten seminaarissa siteerattua elokuvaa. Viikko on vilahtanut nopeasti, ja samalla siihen on kuitenkin mahtununut kokonainen elämä. On ollut risteilyä auringonlaskuun merirosvolaivalla, koko joukko upeita illallisia eri ihmisten seurassa, uimista ja auringonottoa sekä kruununa rauhoittava kylpyläretki seminaaripäivien jälkeen vapaapäivänä.

Viimeiset kymmenen vuotta ovat vilahtaneet vauhdilla, ja voi pojat, onpa niiden aikana ehtinyt tapahtua. Ilman ensimmäistä visiittiäni Pafokselle ei olisi tätä blogiakaan, josta voit lähes koko tuon elämänkaaren oivalluksineen lukea.

Pafoksen seminaarissa ei ole kyse vain yhdestä viikosta, vaan matkasta, jonka se aloittaa.


TÄMÄN VIIKON jäljet kantavat arkeen. Ne kertaantuvat arjessa! Jotkut ovat olleet täällä yksin, osa työ- tai opiskeluporukassa ja osa puolisonsa kanssa. Mutta jokainen lähtökohdistaan huolimatta saa tästä viikosta siemenet joka elämän osa-alueelle: henkilökohtaiseen kasvuun, ihmissuhteisiin sekä työhön ja opiskeluun.

Kymmenen vuoden ihme. Minun elämässäni tuo matka on tarkoittanut monta muutosta, mutta se ei tarkoita, että kaikkien elämä rämähtäisi täysin uudeksi kertarysäyksellä. Eikä se ole tämä yksi viikko, joka muutokset saa aikaan. Tämä viikko kiteyttää monta mielessä alitajuisesti liikkuvaa prosessia, ja niiden oivallusten tiedostamisesta saattaa lähteä liikkeelle muuros. Tuo muutos on jokaisella eri tasoinen. Toiset pistävät kaiken uusiksi, toiset vain tarkistavat asennettaan.

Ja tärkein on juuri tuo asenne. Olen varma, että jokainen tästä seminaarista poistuessaan ymmärtää, mitä tarkoittavat läsnäolo, rinnalla oleminen ja maaginen noste. Ne ovat ihmisten välisen vuorovaikutuksen tärkeimmät elementit, inhimillisen ihmisen tarve ja mahdollisuus. Sellainen asenne, jota meiltä jokaiselta vaadittaisiin, jotta maailma voisi muuttua paremmaksi, ymmärtäväisemmäksi ja suvaitsevammaksi..

Näen lentokonekaverukset kentällä ja seuraan heitä etäältä. He näyttävät rauhallisilta ja inspiroituneilta. Mietin, mitä heidän elämissään mahtaa tapahtua tämän jälkeen.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

 

 

 

”KUULEEKO YÖ, kuuleko taivas, tähtivyö
kun uusi aamu jossain oven kiinni lyö
ja kohti valoa ja kohti uutta päivää ajatus vie,
odotan niin!”

Rullaan muistivihkoni sivuja taaksepäin.

”Opettaja löytyy, jos oppilas on valmis”. Teksti sydämen sisällä.

”Olen valmis”, kirjoitan vielä sydämen oikeaan alalaitaan.

Se on se ihme, jonka Pafos saa aikaan. Olkoonkin yhden vuoden tai kymmenen.

 

 

* * * *

Näiden vuosien aikana minulla on ollut suuri kunnia tutustua myös henkilökohtaisesti Esa Saariseen. Häntä kiitän sydemestäni siitä millaisen jäljen hän jättää yhteiskuntaamme yksi ihminen kerrallaan. Koskettaa, ja laittaa ajattelun liikkeelle. Me Tulenkantajat lupaamme kantaa oman osamme tätä iloa ja valoa eteenpäin.

Ja kiitos rakkaat 149 uutta ystävääni! Te olitte se tuli, joka sai oman viikkoni Pafoksella liekkeihin!

Olen itse valoisa ja iloinen ihminen, mutta minullakin tämä ominaisuus horjuu omien epäilysten ja ulkopuolisen kyseenalaistuksen johdosta. Mutta nyt lupaan, etten anna oman loistoni sammua. Siitä viis, mitä muut ajattelevat, aion vastedeskin suhtautua eämään innokkaasti, heittäytyen, toisia kannustaen ja valoa kantaen.

Ja tiedän, että juuri siitä sinäkin tykkäät eniten – itsessäsikin?

 

Lainaukset: Kuuleeko yö, Paula Koivuniemi

Ajattelutauko Pafoksella

Olen tullut viikoksi Kyproksen Pafokselle.  Pai päivää on nyt takana. Tämän viikon teema on ajattelutauko; osallistun filosofi Esa Saarisen seminaariin, jossa olen ollut kolme kertaa aikaisemminkin. 

Kymmenen vuotta sitten oli ensimmäinen kertani täällä ja on hyvin mielenkiintoista käydä mielessään läpi tuota kulunutta aikaa ja löytää uusia ajattelun eväitä tuleville vuosille. Kirjoitan oivalluksistani myöhemmin, mutta nyt hiljenen blogissa loppuviikoksi. Kuvia kyllä tulee Instagramiin.

Eilisillan auringonlasku merellä


Aamulenkkimaisemat

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin – arkistojen aarre nyt videona!

On tämä blogi kyllä aikamoinen aarrearkku! Sen jotenkin aina välillä unohtaa, kun tuskailee tässä bloggaajan arjessa – silloin, kun ei oikein tunnu olevan mitään kirjoitettavaa.

Tiedät tyylini: huumoria, heittäytymistä ja syvällistä sanomaa, johon kaikki voivat samaistua. Ja tuolla tyylillä on syntynyt monta suosittua timanttia, jotka vaatisivat myös koostamista kirjan muotoon. Mutta luulenpa, että blogini suosituin kirjaversio voisi olla myös äänikirja. Tai joku näytelty kirja, jos sellainen muoto olemassa olisi.

Tuli vähän leikittyä, ja nyt Youtubessa tarjolla Maija-tädin satutunti aikuisille. Tänään kerron tarinan siitä, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin, Arctic Challenge estejuoksukisaan tietenkin. Tämä on yksi blogini kaikkien aikojen suosituimmista tarinoista ja yksi itseänikin edelleen inspiroivimmista kirjoituksista! Sille on syynsä…

Tässä tekemäni trailer

 

Ja tässä koko tarina Youtube-versiona. Ihan erialaisen sävyn juttu saa, kun sen tekee eri muodoissa.

 

Ja tämän linkin takaa löydät tuon heinäkuussa 2016 kirjoitetun tarinan!

Etäisyys auttaa löytämään juuret

Tänään on juhlapäivä: Tasan vuosi Kuopiossa takana! Ajan kulkua ei voi ymmärtää.

Mikä mieletön mahdollisuus, mutta samalla rankka taival on tämä mennyt aika ollut. Olen niin kiitollinen siitä, miten olen päässyt kehittymään ammatissani ja millaisen tuen olen täällä saanut.

Mutta yhtä suuri – ja hyvin yllättävä – oppi tällä reissulla on ollut ymmärtää juuret. Että minullakin on sellaiset! Olen ajatellut olevani juureton ihminen, vailla sijaa kartalla, mutta täällä omista juurista on tullut hyvin selkeät ja tärkeät. Ajatella, että olen asunut poissa Helsingistä vuosia myös Ruotsin ja Norjan aikoina, mutta silti nyt ensimmäistä kertaa, täällä Kuopiossa, olen todella tuntenut koti-ikävää – ja ymmärtänyt, että minun juureni ja kotini on Helsinki. Mutta tämä on ollut se tarvittava etäisyys, riittävän lähellä, ja kuitenkin kovin kaukana, jotta olen voinut ymmärtää.

Tämä matka ei ole vielä lopussa, sillä on vielä jotain varallaan ja minulla paljon annettavaa, mutta kun se päättyy, palaan ilolla kotiini.

Missä sinun juuresi ovat?