Kahden maailman välissä – muutoksen hetkellä

Kahden maailman välissä, muutos edessä. Tiedätkö tunteen? Hetkellä, jossa ollaan jo lähellä. Kun ei tiedä mihin suuntaan katsoa; taakse vai kohti tulevaisuutta. Odottaa, että aika kulkee, vanhan vaiheen sulkee. Tappaa tunteja, koettaa ymmärtää kaikkea. Malttamattomuus, levottomuus, mikä kumma tuttavuus!

Takki on tyhjä kaikesta, vaikka haluaisi ammentaa ajatuksia matkasta. Mieli valmistautuu, mutta samalla luopuu. Pois antaminen on vaikeaa, haluaisi vaan vastustaa. Täytyy hyväksyä, että siellä elämä jatkuu mistä itse kohta poistuu. Että omaan maailmaan saapuu jotain arvaamatonta – kenties rikkaudessaan korvaamatonta.

Kahden maailman välissä, tässä, on vielä aikaa sulkea, vaikka tahtoisi jo avata. Ja sitten toisaalta, muutos on pelottava. Rytmi ratkeaa, tuttu arki katkeaa. Yhtä aikaa on jo valmis, uudelle altis: Anna palaa, älä antiasi salaa!

Kahden maailman välillä, sillä kärsimättömän kauniilla hetkellä. Malja menneelle ja tulevalle käsillä.

Mainokset

Tallenna sydämeesi nämä hetket

Olen miettinyt pääni puhki, mitä kirjoittaisin, kun ei vain nyt irtoa mitään. Niin paljon sulateltavaa, järjesteltävää ja… en edes tiedä mitä. Kaksi viikkoa Kuopiossa jäjellä. Ehkä noin kaksi kuukautta pohdintaa takana; mitä tekisin seuraavaksi elämässäni. Ja sitten tuli yllätävä ehdotus Helsingistä. Kaikkien näiden tapahtumien keskellä olen keskittynyt nyt vain olennaiseen: tekemään työni täällä hyvin ja pohtien uusien kuvioiden alkua.

Mitäpä tässä selittelemään, blogiin ei ole vain irronnut yhtään ylimääräistä ajatusta.

 

Kävin tänään aamulenkillä, ja yhtäkkiä näin oman varjoni. Muistin parin syksyn takaa kuvan, jonka otin tuolloin varjostani, ja päätin ottaa nyt samanlaisen.

Kuinka ollakaan tuo kuva oli tasan tarkalleen kolmen vuoden takaa, huomasin, kun kotiin päästyäni etsin kuvan.

 

Tuolloin kirjoitin blogiini näin:

”Olen ottanut tämän viikonlopun rauhassa. Pää pyörällä viime viikkojen hulabaloosta ja uusista avauksista. Blogiinkaan en ole kovin montaa ajatusta jaksanut tuottaa. Kävin eilen kävelyllä ja pohdin tämänhetkistä elämääni vähän päätäni pyöritellen: kunpa vain näkisit mitä tämä on, noin niinku ”kulissien” takana. Isot unelmat vaativat paljon työtä ja uhrautumista, yksinäisiä hetkiä ja lujaa, mutta alati horjuvaa tahtoa – monelta osin elämäni on kovin repaleinen.

No, tämä on nyt taas näitä juttuja… mutta kerronpa silti. Siinä hetken käveltyäni ja päätäni selvitettyäni jostain syvältä ja selittämättömästä paikasta kumpusi tämä lause ja minä pysähdyin kuin seinään:

”Tallenna sydämeesi nämä hetket, sillä vuoden päästä kaikki on toisin.” 

Niin, ajattele! Nämä hetket, juuri tämä hetki ja nämä ajatukset ovat arvokkaita, sillä kohta kaikki on jo toisin eikä tämä enää koskaan palaa.

Mitä sinulle tapahtuu juuri nyt? Muistathan ottaa kaikki elämäsi käänteet vastaan ja kohdella niitä suurimpana lahjana, jonka voit saada! Myöhemmin, etäisyyden takaa osaat arvostaa jokaista kokemaasi hetkeä.

Kaunista sunnuntaita! Olkoon tämä hetki muistoissamme aina.”

Lainaus: ”Vuoden päästä kaikki on toisin”, MaiLife 13.9.2015

 

Kuinka erilainen tilanne elämässäni tuolloin olikaan, ja silti ajatukset olivat kuin identtiset tälle hetkelle. Tänään haluankin toistaa juuri nuo samat sanat kuin kolme vuotta sitten; sanasta sanaan.

Vasemmalla kuva vuonna 2015 ja oikealla tänään.

 

Kaunista sunnuntaita! Olkoon tämä hetki muistoissamme aina.

/Äm

Isoja muutoksia edessä!

Huh, miten pitkään aikaan en ole kirjoittanut! Ensin siitä syystä, että asiat, joita elämässäni nyt tapahtuu, on täytynyt pitää salassa – eikä sitten mielessä ole liikkunut mitään muutakaan kerrottavaa. En ole kyennyt kirjoittamaan mitään, sillä on täytynyt sulatella ja punnita muutosta, joka muutama viikko sitten elämään asettui. Ja sitten kirjoittaminen on jäänyt siitä syystä, että kun viime viikolla uutiseni tulivat julkisiksi, on ollut hurja härdelli päällä. Kaikenlaista järjesteltävää, ja koko joukko sulateltavaa.

Hyvänen aika; meinasin kokonaan kertoa kaiken täällä, kun pää on vähän pyörällä… Äkillisesti kaikki kävi, ja minut on kutsuttu töihin juontajaksi Radio Suomeen Helsinkiin! Mikä käsittämätön kunnia, mutta samalla myös hyvin hämmentyneen haikea fiilis, eikä kaikkea todellakaan vielä tajua.

Jotain on kai tullut tehtyä oikein, ja löydettyä oikea tehtävä elämässä, jotta tällainen tilaisuus tarjotaan yllätyksenä ja pyytämättä. Ja koska tämän ämmän käänteet ovat aina rivakat, lokakuussa alkaa uusi työ (1.10.) ja Helsinki kutsuu. Viime viikonloppu vierähti Helsingissä, ja onnekseni sain aivan käsittämättömän upean asunnon nopeasti.

Muuta en vielä osaa, voi tai halua sanoa, kolme viikkoa painetaan vielä täysillä Kuopion rakkaissa aamuissa. 

Mutta olo on juuri kuin näiss kuvissa…

Ystäväni usko itseesi ja unelmiisi, tee töitä nöyrästi ja askel kerrallaan, ja tartu rohkeasti niihin mahdollisuuksiin, jotka mahanpohjassa kutittavat; näin haluan sinulle tänään sanoa.

Palaan pian kunhan saan ajatukseni kasaan.

/Äm

Kollegat (eli Vapise, Profeetat): Kollegiaalista anteeksiantoa

Kuinkas sinulla lomaltapaluu arkeen on sujunut? Joillakin se on vähän rakempaa kuin muilla, kuten nyt omalla kollegallani… Sai näet tänään kuulla, että olen tappanut hänen rakkaan kukkansa.

Hän (myös hortonomina tunnettu!) pirskale jätti lomalle lähtiessään kukkansa vastuulleni, ja tiesihän sen, miten tässä epäkätevän emännän otteilla käy. Nyt on sitten radion kuulijoiden kanssa mietitty, että kuinka kertoa toiselle, että on turmellut tämän omaisuutta.

Ni, parempaa en nyt keksiny. Mitä olet mieltä?

Videolla näet myös kollegan reaktiot tänä aamuna, ensimmäisenä työpäivänään, radion suorassa lähetyksessä asiasta ja tämän biisin.

Kas tässä: Kollegat (eli vapise, Profeetat) ja Kollegiaalista Anteeksiantoa. DJ Juhani Forsman:

 

On ihan sanoinkuvaamattoman upeaa voida tehdä töitä ympäristössä, jossa luovaa hulluttani ja ”artistiuittani” tuetaan. On valtavan tärkeää voida työskennellä työyhteisössä, jossa, vaikka kiire välillä painaa, ollaan rautaisia ammattilaisia ja jossa niin johto kuin kollegat tukevat sekä kannustavat toisiaan heittäytyeen kaikenlaiseen.

Pilkettä maanantai-illan silmäkulmaan, ystävät!

/Räp-Ämmänne

Arkistojen aarre: Saanko luvan? Tangomarkkinat ja menestyksen oppitunti

”Elämä on kontaktilaji. Parhaimman vaikutuksen toiseen tekee kiinnostumalla hänestä, antamalla hänelle täyden huomion ja osoituksen siitä, että välittää. Niin menestytään. Kaikki muu – taito, mammona, whatever – on toissijaista.

Tärkein on kohdata ja koskettaa. Antaa toiselle lupa nauttia, tuntea, elää. Sitten kaikki hurmaantuvat. Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he, ovat menestyjiä!”

Voi, miten minä rakastan tätä tangoväkeä! Muistatko, kun pari vuotta sitten, oltuani töissä Tangomarkkinoilla kiteytin tuon viikon kovimman opin yllä olevaan ajatukseen? Nostan sen tänään uudelleen esiin arkistojen aarteena, sillä tänään sain ilon tutustua taas yhteen Tangokuninkaalliseen! Kuningatar Tiina Räsänen oli aamun vieraanani radiossa, ja todisti tämän menestyksen oppitunnin todeksi jälleen. Kerrassaan upea ihminen, ja hieno keskustelu, joka palautti minut tähän menestyksen oppituntiin!

Hauskoja ja lämpimiä hetkiä tänään tangokuningatar Tiina Räsäsen kanssa.

(Ja jos nyt et yhtään ymmärrä, miksi olen juoksennellut Tangomarkkinoilla mäkihyppääjänä, voit lukea lisää tästä jutusta: ”Hiihtohenkinen putous-show”)

 

 


 

 

Saanko luvan? Tangomarkkinat ja menestyksen oppitunti
(Julkaistu MaiLifessa 14.7.2016)

Jotakuinkin hengissä. Neljä päivää toipumista pitkän vapaapäivättömän työrupeaman jäljiltä. Kellon ympäri nukuttuja päiviä. Lukemattomia päiväunia. Hirveästi hiilaria. Siis suklaata…

Olen antanut kaikkeni.

Siksi en ole osannut viime päivinä kirjoittaa. Väsymyksen lisäksi kirjoittamistani haittaa sekava tunnelma…

Uusi Tangokuningas Marco Lundberg ja joku urheiluhihhuli.

 

Viikko taaksepäin keskiviikkona astuin ulos junasta Seinäjoen rautatieasemalla hieman huolestuneena ja ahdistuneena. Edessä oli viisi päivää työkeikalla Tangomarkkinoilla. Ensimmäinen kerta, eikä tietoa mitä tuleman pitää. Vähemmästäkin ihmetyttää.

Kelaus tuosta viisi päivää eteenpäin: sekava tunnelma, sillä olen taivaissa.

Mitä tapahtui?

Okei:

Seinäjoki.

Kaatosade.

Kylmä.

Kuuma.

Kylmä.

Kuuma.

Hikinen mäkihyppypuku.

Märkä mäkihyppypuku.

MÄKIHYPPYPUKU?!?!?!?!?!?

Olemattomat yöunet.

Ruisleipä pääsääntöisenä ruokavaliona.

 

Yksi elämäni hienoimmista kokemuksista!!

Voisi kuvitella, että elämän hienoimmat kokemukset on tehty vähän jostain muusta. Mutta tiedätkö, minä väitän, että tärkeintä ei ole se kuinka kauaksi ja vieraaseen kulttuurin matkustaa, miten hienoja maisemia saa ihailla tai miten hurjista haasteista suoriutuu.

Kovimmissa kokemuksissa on kyse siitä mitä oppii. Siitä, kuinka muuttuu.

Jotta nyt ei jää yhtään epäselväksi, niin minä ja Hiltune ollaan valtakunnan viralliset urheilijähihhulit. Jos en tällä antautumisella saa teitä jokaista helmikuussa Lahti2017-MM-kisoihin, niin sitten en tiedä enää mille ryhdyn…

 

TANGO ON YLEISÖLAJI. Tangoartistit veivät minulta jalat alta. Kerrassaan hurmaavia, hauskoja ja koskettavia ihmisiä. Minulla oli ilo työskenellä heidän kanssaan ja siinä sivussa, tangokuninkaallisia seuraten opin tärkeän läksyn menestyksestä. Nämä upeat artistit tekevät työtään meille – sinulle ja minulle. Laulun ja tunteiden tulkinnan lahjallaan he haluavat antaa jotain meille.

Ja minä ymmärsin: olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle.

Vaikka vastaan tulisi sekopäisiltä vaikuttavia mäkihyppääjä ja hiihtäjä, ei katsota nenänvartta pitkin, vaan pysähdytään kuuntelemaan ja juttelemaan. Loistetaan lavalla toista ajatellen. Otetaan jokainen vastaan, ollaan uteliaita, kiinnostuneita, annetaan aikaa.

Annetaan!

Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa – ensin itselle ja sitten toiselle – heittäytyä ja tuntea.

 

Hiltune, Heikki ja mä

Keskiviikkoillan Tangoparaatissa bongattu Visa Luttinen, joka (kantaa objektiivisesti ottamatta) oli mun ja Hituse suosikki.

Käytiin myös Asuntomessuilla Marko Maunukselan ja perässähiihtäjän kanssa.

Kuningasfinaalin backstagella torstaina.

Ja myöhemmin katsottiin saman konsertin taltiointia ja omaa Ladidaa-showtamme Yle Areenasta mahtavien tanssijakollegoidemme kanssa. Paino sanalla ”kollega”, joka siis tarkoittaa, että ollaan samalla alalla. No, jos näit showmme, tiedät, että ei muuten olla samalla alalla…

Puettiin pojat asianmukaisiin vermeisiin perjantain Tango Liikuttaa -konserttiin

Kontaktiaji, indeed. Tässä vahvaa pyramidinrakennusta Kyösti Mäkimattilan kanssa.

 

ELÄMÄ ON KONTAKTILAJI. Parhaimman vaikutuksen toiseen tekee kiinnostumalla hänestä, antamalla hänelle täyden huomion ja osoituksen siitä, että välittää. Niin menestytään. Kaikki muu – taito, mammona, whatever – on toissijaista.

Tärkein on kohdata ja koskettaa. Antaa toiselle lupa nauttia, tuntea, elää. Sitten kaikki hurmaantuvat.

Kaikista eniten minä rakastuin hurmaavaan Tangokasaan, ihanaan yleisöön, jolle minäkin työtäni tein. He syttyivät. He tunsivat. He nauroivat. He rakastivat. He uskalsivat! Tango antoi siihen luvan.

Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he, ovat menestyjiä!

 

Ihana ja karistmaattinen uusi Tanagokuningatar Erika juuri kruunustaan luopuneen Susannan selfiessä.

Voittajien joukkueessa!

Uudet ihanat ystäväni kovin hämärissä tunelmissa: vas. Jukka Hallikainen, Susanna Heikki, Teemu Roivainen ja Marko Maunuksela pääsivät kaikki kanssani Lahden Suurmäkeen hyppäämään virtuaalihypyn. Eivätkä ehkä enää koskaan palanneet siltä reissulta…

Eivätkä kenties nämä kaksi urheiluhihhuliakaan… Kuva: Esa-Matti Åkerberg

Minun elämäni huippuhetki. Sata salamaa Tangomarkkinoilla täydelle katsomolle. Kaikki on tehty, nähty ja koettu. Ja annettu.

 

MÄKIHYPPY ON HULLUJEN LAJI. Mutta onnellisten sellaisten. Tangomarkkinat yllätti minut joka tasolla, ja itse sain tehdä hauskinta ja minulle parhaiten sopivinta työtä: olla ihmisten parissa, kohdata, jutella, esiintyä, viihdyttää, hauskuuttaa. Olen nyt hulluna tangoon. Oikeastaan, minä olen nyt hulluna elämään! Minä muutuin tangomarkkinoilla siksi, että sain itsekin luvan, siis itseltäni, ja palautteen yleisöltäni. Minä muutuin, sillä astuin taas askeleen oikeampaan suuntaan omassa elämässäni.

Mihin sinä voisit antaa itsellesi luvan tänään? Miten voisit sen johdosta muuttua?

/Äm

Raha todella tekee onnelliseksi – näin taloudellinen kriisi muutti suhtautumiseni rahaan

Lomakkeen kylmänvalkoinen ruutu. Rasti: Olen rahaton. Vapiseva veto mustekynää: Tarvitsen apua.

Tärisevä tekstaus sumentuneiden silmien takaa. Nimi. Osoite. Sosiaaliturvatunnus.

Se olen minä!

Neljäkymmentäviisi euroa viisikymmentä senttiä.

Se  on saldo pankkitilillä.

Painan kahvan vapisevin käsin alas ja astun sisään. Tuomio.

 

Elämäni nöyryyttävin hetki on se, kun astuin sosiaalitoimiston ovelle vuonna 2014. Sossun luukulle, joka kirjaimellisesti on tuo mieleeni äärilaitoineen pilkun tarkasti piirtynyt pieni aukko edessäni. Kuulen vieläkin korvissani seen lasisen oven avautuvan edessäni nitisten ja natisten sitä reunustavaa muovista eristettä vasten.

Olin rahaton, koditon, työtön, romahtanut. Muuttanut juuri takaisin Suomeen, jätettynä.

Väärin edennyt elämä. Se ei ole mikään salaisuus, siitä olen sinulle aiemmin kirjoittanut. Toisen takia uhratut vuodet ulkomailla, ja sitten äkillinen ero. Siinä soppa.


POSTILUUKKU KOLAHTAA. En uskalla kävellä ovelle. Siellä, puoliksi luukussa vielä roikkuvana on valkokuorinen kirje.

Lasku.

Pelkään jokaista kilahdusta ovella, vaikka se toisikin minulle tiedon saamastani tuesta. En uskalla kohdata totuutta, sillä en ehkä kykene sen kantamiseen.

Annan kirjeiden kolahtaa eteisen lattialle ja maata siinä monta päivää. Loikin niiden yli poistuessani ovesta. Yritän unohtaa, kunnes ne on vain pakko avata.

Pelko. Se on läsnä kaikkialla, jokaisessa päivässäni. Vailla rahaa olen turvaton. En tunne tulevaisuutta. On vain hetki käsissäni, joka pitäisi osatta pelata oikein. Paine. Valtava vastuu tehdä oikeita valintoja, jotta pärjäisin.

 

Pitkään aikaan en osannut hallita pelkoa muuten kuin väistelemällä totuutta viimeiseen. Pelkäsin rahaa, ja jollain tavoin pelkään edelleen. Pelkään, että se loppuu, ihan yhtäkkiä. Rahattomuus on kaike kaikkiaan kummallinen kokemus, joka vieläkin kantaa.

Edelleen, asioiden nyt jo muututtua paljon parempaan, saatan säikähtää odottamatonta kirjettä. Kun puhelin pärähtää tuntematonta numeroa, pelkään joskus vieläkin, että joku vaatii minulta Kelan tukia takaisin (vaikkei niin edes koskaan käyntytkään!). Ajattele, millaiset jäljet rahattomuus voi jättää.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Nämä blogini promokuvat otettiin kaikista pahimpaan aikaan, huhtikuussa 2014. Siksi ne ovatkin niin tärkeitä minulle. Ajattele, jos olist noin vain nähnyt minut jossain liikkumassa, olisitko arvannut, mitä sisälläni liikkuu… Koskaan ei voi tietää, millaista ristiä toinen kantaa mukanaan, vaikka kaikki ulospäin hyvältä näyttäisikin. Kuva: Mirkku Merimaa

 

YSTÄVÄ SOITTAA. Kysyy mukaan ravintolaan, syömään ja juhlimaan – koko porukka on tulossa.

Sydän hakkaa. En mitään muuta haluaisi kuin vastata myöntävästi, mutten voi. Ei ole rahaa.

Elämänpiiri on rajoittunut pieneen yksiööni. 22 neliötä onnea keskellä Kalliota.

Vankila. Siellä olen. Lukittuna ja kahlittuna. Ja sitäpaitsi saatanan kuuma kesäkin! Onneksi eräs ystävä kiikuttaa paikalle tuliaisena tuulettimen, hänellä on niitä monta.

Rahalla on kummallinen valta. Se laittaa vertailemaan toisiin, tuntemaan itsensä vähemmäksi kuin muut. Se pakottaa pienentämään kaiken, myös minänsä. Se haavoittaa haaveet ja sotkee suunnitelmat. Se näyttää minkä menettää.

Mutta samalla se osoittaa, minkä kaiken voi saada, se laittaa taistelemaan. Teen kaikkeni, jotta saisin pieneksi kutistuneesta maailmastani mahdollisimman iloisen. Tämä vaaditaan, jotta voisin joskus päästä nousemaan.

Vällillä en usko itseänikään, pää on koetuksella päivittäin, mutta olen sen valmis kestämään. Tai ehken ole, mutta vaihtoehtoja ei juuri jaettu.

 

Pelon äärilaidalla on täysi luottamus: jos olen selvinnyt tähänkin asti, selviän mistä vaan.

Pelko ja luottamus.

Ilman pelkoa ei ole luottamusta. Ilman luottamusta ei ole pelkoa.

Kun on kerran menettänyt kaiken, tietää, ettei ole mitään menetettävää. Voi tehdä ihan mitä vaan, ja pienet rahat riittävät uskomattomaan. Ja niin olen tehnyt: en häpeä, en epäile erehtyä. Ei ole vaihtoehtoja. Ja kas kummaa, olen saanut suurimmat seikkailuni silloin, kun rahat ovat olleet vähimmillään.

Vapaus ja vankila.

Ilman toista ei olisi toista.

Vankila ja vapaus.

”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”, kirjoitan tämän rohkeuden ansiosta blogiini ja kerron miltä rahattomuus tuntuu. Lue tuon linkin takaa, niin ymmärrät paremmin!

Koska aihe saa paljon kiinnostusta, myöhemmin kerron myös rahattomuuteni syystä ja kirjoitan ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”. Lue sekin, niin tiedät miksi.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Eikä näitä kuvia olisi otettu ellei rakas kuvaajani Mirkku Merimaa olisi antanut minulle aikaa suorittaa niiden maksua. Ystävät olivat tukena ja lähellä, sitä en ehkä ikinä voi millään valuutalla heille takaisin maksaa. Rakkaus on kultaakin arvokkaampaa.

 

TOINEN TAPAAMISEMME. Olen kohdannut miehen, kiinnostavan. Hän on kutsunut minut kylään. Uusi, remontoitu, kaunis koti. Hieno auto pihalla ja mukava elämä. Vain vaimoa vailla.

Katson häntä. Ajattelen itseäni. Vaikka tuijotan häntä ruokapöydän yli kosketusetäisyydeltä, olemme toisistamme kokonaisen maailman takana.

En voisi tehdä hänen kanssaan mitään, en lähteä hiihtoretkelle Lappiin, en romanttiselle illalliselle.

On poistuttava. Kohteliaasti todettava, että annetaan olla; sinulle on joku parempi, tasa-arvoisempi. Epätasapainoon taloudessani en itse toistamiseen kykene. On ensin kurottava oma elämä kasaan, katsottava sitten uudelleen. Vaikka siihen menisi vuosia. Haluan voida kantaa vastuun omasta taloudestani, en roikkua rahassa toisessa.

 

Ja vuosiahan siihen on mennyt. Uudet yllättävät käänteet horjuttivat elämää uudelleen (katso tästä lisää: ”Ajauduin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”). Mutta päätöksessäni pysyin; haluan ensin omille jaloilleni, tasapainoon ja turvaan, jotta voisin sitä kenties joskus jonkun toisen kanssa kokea.

Uhrauksia. Tai kenties paremminkin vakaumuksia, kokemuksen opettamia. Asioita, joita on pakko tapahtua ennen eteenpäin menoa.

Sitä on maailma.


DEBIT. Painan pankkikorttikoneen nappia.

Debit. Ei ikinä credit.

Neljäkymmentäviisi euroa ja viisikymmentä senttiä.

Muistan tuon summan. Kerran se oli saldo pannkkitilini tiliotteessa, todiste ainoista rahoistani, nyt se on vain yksi summa kaupan kassalla.

Vuosia on vierähtänyt, ja lopulta olen tässä. Askel askeleelta olen mennyt eteenpäin. Tehnyt töitä, ja pistänyt säästöön. Vihdoin voin vinguttaa pankkikorttiani vapaasti.

Mutta vain debit, ei ikinä credit.

Olen tarkka, mutta minun ei tarvitse enää huolehtia. Raha ei ole ainoa asia mielessäni. Se ei ole jatkuva jännitys elämässäni.

Nyt, kun olen jo pahimmasta matkan etäällä, näen sen, mitä rahattomuus on minulle opettanut, kuinka se on suhdettani rahaan muuttanut. Tiedän, mitä on, kun ei ole. Ikinä en enää halua kokea sitä suota, jossa olen rämpinyt.

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen.)

Ja appropoo, ystävät! Tämä seikkailu olikin huima. Samalla kun otimme kuvia, ihana Lena-ystäväni opetti minua longboardaamaan. Muistatko tämän tarinan ”Longboard – paras elämäntaito-opas evö”, lue se tuosta linkin takaa! Kuvat: Mirkku Merimaa

 

KUN KERRAN on rahaton, aivan pohjalla, alkavat kaikki kurjat kliseet kauhistuttaa. Se, joka sanoo, ettei raha tee onnelliseksi, ei tiedä todella.

Raha tekee onnelliseksi, se tekee vapaaksi. Kun sitä ei ole, joutuu vankilaan; henkiseen ja fyysiseen.

Takuuvarmasti olen miljoona kertaa onnellisempi nyt, kun neljäkymmentäviiisieuroaviisikymmentäsenttiä on vain yksi summa pankkikortilla, ei koko totuus.

Raha antaa turvan. Se antaa varmuuden. Se antaa laajuuden liikkua.

Suurin onni löytyy toki muualta, mutta ilman rahaa ei nykymaailmassa kauas matkata.

Jännä ääriaita, kaiken kääntöpuoli, on se, että kun on kerran rahaton ymmärtää myös sen, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee. Jokainen itse määrittää rahan vähimmäistarpeensa. Toisen onnellisuus on tiukemmassa, ja silloin kenties tarvitsee enemän.

Itse en edelleenkään tarvitse rahaa paljon, en koe tarvetta omistaa tai haalia tavaraa, mutta milloinkaan en halua ajautua rahattomuuteen. Haluan, että minulla on vapaus. Ilman rahottomutta en kuitenkaan olisi tiennyt, mitä luottamus tarkoittaa. En olisi ymmärtänyt, mitä vapaus merkitsee. Ja voi pojat, miten tärkeä ja opettavainen kokemus rahattomuus minulle on ollut. Sen johdosta olen tämä upea ihminen, joka tänä päivänä olen.

Ja vaikken kenellekään toivo mitään kokemani kaltaista, on totta, että monelle pieni pysähdys asian äärellä tekisi hyvää.

.

.

.

Rahattomuus ja henkilökohtaisen talouden kriisi kiinnostaa nyt todella paljon; koska sille ei löydy riittävän rokeita kertojia, totesi minua taas uutta lehtijuttua varten haastatellut toimittaja. Mutta kun, hitto vie, ihmisiä tässä ollaan, ja kenelle tahansa pudotus saattaa tapahtua! Siksi kerron aina ajatuksiani, kun niitä halutaan kuulla, ja tuo juttu on tulossa myöhemmin syksyllä Trendi-lehteen.

Olet ihana!

”Olet ihana” on kauneinta, mitä voi toiselle todeta! Milloin olet viimeksi sanonut niin jollekin?

Kokemuksesta voin kertoa, että saa vastaanottajassa aikaan pysäyttävän kiitollisuuden tunteen. Tällainen viesti kuulijalta tipahti aamulla studioon. En kestä, miten onnekas olen, kun saan työstäni tällaista palautetta!

Kunnia-asiani joka ikinen aamu on se, että saan ihmiset liikkeelle uuteen päivään hyvillä ja iloisin mielin – just nyt tuntuu, että tuo tavoite on tainnut onnistua.

 

Hiljaisuus

Hiljaisuus. Olla hiljaa.

Miten se on niin vaikeaa?

Että jos ei ole kovin kummoista sanottavaa, sellaista asiaa, jota on välttämätön tarve jakaa, miksi ei vain voi olla hiljaa?

Voisiko hyväksyä hiljaisuuden, ajatusten äänettömyyden?

Miksi koettaa puristaa edes jonkin äänen, jotta saisi vaiennettua näkymättömyyden? Jotta tulisi esiin, kuuluville, toisten katseille ja korville? Jotta tuntisi, että on olemassa toisille?

Mutta onko silloin olemassa itselle?

Miksi hiljaisuus on kamalaa, vaikkei olisi mitään sanottavaa; sellaista jaettavaa, joka olisi kaikille kasvattavaa? Miksi mieluummin täyttää ilmaa hälyyn, vain oman egonsa hyväilyyn?

Miksi on niin vaikea olla hiljaa, kun voisi vain kuunnella; odottaa, että ajatus on ovella. Kun voisi antaa turhuuksilta tilaa jollekin suuremmalle.

Olisi hetken syrjässä, ei aina kaiken keskellä, vaikka muiden ääni olisi helisevä?

Ehkä maailma ei unohda – kenties avautuu uusi, avara?

.

.

.

Olen valinnut tänä kesänä blogissani kokeilla hiljaisuutta. Olen valinnut nauttia. Olen keskittynyt olemaan, kuulemaan, tuntemaan. Seuraamaan!

Siksi en ole kirjoittanut juuri sanaakaan moneen viikkoon. On ollut vaikeaa, sillä olen toki halunnut ilmoittaa olevani täällä. Olen halunnut kirjoittaa jotain nasevaa ja kovaa, mutta voimat eivät ole riittäneet. Vaikeaa, mutta hyvin tarpeellinen kokemus.

Ja siksi syntyi tämä ajatus.

 

Oletko koskaan miettinyt hiljaisuutta?

Viikonloppuna keskityin nauttimaan ihanien ystävien ja ajatusten seurasta. Kokoonnuimme yhteen Esa Saarisen Pafos-seminaarissa olleiden ihmisten kanssa Mantyharjulle. Kävimme myös Taidekeskus Salmelassa, missä vierähti monta tuntia mielenkiintoisen taiteen luomoissa. Luepa muuten linkin takaa kertomukseni seminaarista, sen kirjoitin kesäkuussa ”Opettaja tuee, jos oppilas on valmis”.

Syötiin, juteltiin, ja nautittiin upeasta auringonlaskusta. Ja tähdenlennoista!

Viikonloppu vanhempien kanssa – kun totuutta ei pääse pakoon

Kaksi kohtausta viikonlopusta vanhempien kanssa.


Vanhempien kanssa veneretkellä.

Isä: On se kumma, että meillä on noin komee nainen, eikä se kenellekään kelpaa.

Äiti: mee sinne Puuma Putkeen (tarkoittaen Mummotunnelia Helsingissä), kyllä sieltä joku löytyy!


Vanhempien kanssa mökillä.

Isä maalaa mökin ulkoseinää, meneillään on remontti, ja äiti haaveilee uudesta lisärakennuksesta tontille. Minä hehkutan tekemiäni täydellisiä vaateostoksia.

Äiti: No, nyt sulla on täydelliset housut ja täydellinen laukku. Enää yksi täydellinen puuttuu.

Minä: ?

Äiti: No, täydellinen mies!

Minä: ?

Äiti: Tai ei sen täydellinen tartte olla, kunhan se on rakennusmestari.

Minä: ?

Äiti: Tai korjausrakentajakin ois ihan hyvä, ei sen tartte olla välttämättä rakennusmestari. (Silmäilee tontille merkityksellisesti.)


 

Kysyivät kotiin lähtiessäni, milloin tulen käymään taas. Sanoin, että en nyt ehkä ihan hetkeen… Näillä neuvoilla elää kyllä hyvin jonkin aikaa 😀

 

Tosin, tätä kaunista maisemaa on kyllä jo nyt ikävä.

Arkistojen aarre: Suomen tulevaisuus syntyy graffittiseinällä

”Mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja.”
Tässä viisaimmat sanat elämästä, jotka opin, kun menin ”peinttaamaan piissii” nuorten graffittitaiteilijoiden kanssa. Muistatko tämän jutun muutaman vuoden takaa, törmäsin siihen sattumalta itse tänään? On aika MaiLifen arkistojen aarteen! Lue, ja pysähdy pohtimaan, se on käsky!
(Ja nyt olisi kyllä jo myös aika uudelle haasteelle, ehkä jollekin tämän kaltaiselle: Anyone?)

 

Suomen tulevaisuus syntyy graffittiseinällä
(Julkaistu MaiLifessa 30.6.2014)

 

Huppari päähän, helposti kasvojen eteen vedettävä pääkallohuivi kaulaan – ihan vaan sen varalta, että kytät sattuu kurvaamaan paikalle ja täytyy suojautua – minä olen lähdössä maalaamaan elämäni ensimmäistä graffittia. Tai ”peinttaa piissii seinälle”, kuten alalla sanotaan. Eikä nyt oikeasti ole kiinnijäämisen varaa, sillä työ tehdään ihan lailliselle graffittiseinälle Helsingin Arabianrantaan. Minulle on heitetty haaste. Tänään saan kokeilla millaista työtä graffitin maalaaminen on.

* * *

Tapaan rannassa pari hupparipäistä kundia. Myhäilen yhteenkuuluvuuttani. Hupparini (joskin sen kuulemma pitäisi olla väärin päin) ja bad ass -huivi saavat posseni hyväksynnän, mutta boyfriend-farkkuni ovat kuulemma liian tiukat. Ens kerralla vedän jalkaan siis niinku sellaset lökäbyysat ettei siis niinku mitää rajaa, ajattelen koettaen hahmottaa oikeanlaista slangia, jolla näitä nuoria herroja lähestyä. Niin jos sitä ensi kertaa nyt edes tulee. Selvittäisiin edes tästä.

Tätä possea ohjaa tänään Emilio Mäkipää, parikymppinen graffittitaiteilija. Mukaan on tullut myös Aapeli, Ape, ja hänen veljensä.

– Meä posse, huudan ja pistän vähän nyrkkitägiä ilmaan häveten itseäni samalla hengenvedolla ja mietin miten juuri tapahtuneen saisi vedettyä takaisin kitaan. Mummo! 

Tämän kohtaamisen minulle ja kundeille on järjestänyt Lena Salmi, joka haastoi minut taannoin longboardaamaan. Hänkin peinttaa piissii, tietysti! Kukapa kuusikymppinen nyt ei.

Emilio on sketchannut minulle tägin. Tai piissin…. Katutermit pyörivät päässäni ja pyydän Emiliota opettamaan minulle tärkeimmät, jotta ansaitsisin edes hitusen uskottavuutta. Minä kun olen kertonut etukäteen tuttavilleni lähteväni ”maalaamaan kirjaimia seinään”.

– Siitähä täs oikeesti onki kyse, kirjainte maalaamisest seinää. Parempi käyttää sellaist kielt, joka sopii omaa suuhu”, Emilio sanoo kohteliaasti.

Katson häntä kerran. Katson toisen. Mummo, ajattelen että se varmaan ajattelee.

Käymme työhön. Jo pelkän seinän lähestyminen hirvittää. Minun pitäisi saada tuo sketchi (tai sketsi…) siirrettyä seinään. Ain’t gonna happen. Olen todella hukassa ja epätoivoinen. Emilio näyttää kuinka ”kannuja” käsitellään, millaista viivaa syntyy missäkin asennossa ja miltäkin etäisyydeltä. Tuijotan häntä. Hän taitaa aistia ahdistukseni, vaikka yritän piilottaa sen keinolla millä hyvänsä, ja lähtee vetämään pari viivaa seinään koettaen auttaa minua hahmotamaan kuvaa. Tuo taito minulta näyttää puuttuvan. Hahmotuskyky!

Nyt Lenakin ryntää apuun. Pistämme apupisteitä seinään ja vedämme ääriviivoja. Ne tehdään ensin, sitten tulee pohjaväri, sen jälkeen varjostukset ja viimeisenä mustat viivat, selittävät verkkokalvolleni piirtyvät Emilion ja Lenan päät – sellaiset, jotka on leikattu vartalosta irti, ja joille mieleni rakentaa vielä punaiset pellen nenät. Pääni on pyörällä. Pellenaamat nauravat korvissani ja kovaa. Musta sadepilvi räjähtää päällemme. On varmaan pakkasta.

Tämä on tahtolaji. Tahdo! Lena hokee.

Isäs tahto ku sinua teki, ajattelen ja mietin, että jos olisi sallittua ojentaa itseään vanhempia, niin nyt saattaisin vähän kopauttaa. Mutta olen herrasnainen ja tyydyn kiroilemaan oman huppuni sisällä. Ärsyttää!

 

Salaa osoitan mieltäni kuitenkin kuvaajalleni Mirkulle.

 

Peinttaamme paraatipaikalla. Helsingin kaupunki on pystyttänyt seinän upean merenrantalenkkipolun lähelle. Ohitsemme kulkee lenkkeilijöitä tasaisena virtana, seinän takana pelataan jalkapalloa. Keski-ikäinen koiranulkoiluttajanainen kävelee paikalle ja huudahtaa ihastuneena kovaan ääneen:

– Onpa täällä upeita taitelijoita työssä!

Taiteilijoita! Sähköistyn. Olen siinä pahimmassa geometrishahmottamis-
kaaoksessa, enkä usko työstäni tulevan mitään. Ja nyt joku kutsuu taiteilijaksi. Mietin paljastanko hänelle ollenkaan että spreijaan tässä elämäni ensimmäistä piissiä. Kiitän häntä kehuista epäillen koskeeko hänen ”taiteilija”-viitteensä lähtökohtaisestikaan minuun, ja kerron asian. Hän lupaa tulla seuraavana päivänä tarkistamaan työni jäljen.

– Tule aikaisin! huudan hänen peräänsä, sillä odotettavissa on, että piissiini saattaa peittyä seuraavan alle aika pian.

Seinä on lyhyt, pintaa maalata ei ole paljon, huomaan. Ja tässä bisneksessä kun pointti on, että edellisen kuvan päälle maalataan surutta. Itken jo vähän etukäteen kädenjälkeni kohtaloa. Jos siitä nyt ylipäänsä tulee mitään. Kyynelehtimisen lomassa huomaan tutkivani kuinka pitkälle seinää voisi vielä jatkaa, jotta yhä useampi mahtuisi maalaamaan.

On pakko ottaa tauko, pää on ihan sekaisin muotoja ja matematiikka. Mietin koiranulkoiluttajanaista ja seuraan poikien työtä vieressäni. Juuri tuota he tarvitsevat, ajattelen. Että joku vastuullinen aikuinen tulee ja kehuu heidän tekemistään. Näin sen pitäisi olla. Ei niin, että kohta ne kytät oikeasti kurvaisivat pihaan, kärräisivät kundit maijallansa putkaan ja rapsauttaisivat päälle isomman rangaistuksen kuin toisia satuttaneille rikollisille. Ja tämä vain siksi, että näillä kundeilla nyt vaan on tarve toteuttaa itseään tällä tavoin.

Tämä kun on ollut näiden poikien todellisuutta. Poliisit ja putkat. Ja se kaikki muu siihen kovin helposti päälle tuleva.

– Eihä kukaa vaik Vantaalt jaksa lähtee Arabiaa tai Suvilahtee maalaa. O paljo helpompi sitte vaa tuhria yöl mihi sattuu, ku laillisii seinii ei oo. Ja koht sit ollaa putkas. Ei me sitä haluta, pojat kuvailevat.

* * *

Emilio, siis Efe tai 3feR, kertoo elämästään. Onhan siihen kaikkea mahtunut jo noin nuoreksi duudsoniksi. Tussi on aina kulkenut mukana taskussa ja oma nimi on pitänyt saada ihan mille tahansa pinnalle ja sitten sattunut ja tapahtunut. Mutta siitä viis, tai juuri sen takia, Emilio on tässä juuri nyt. Hän käynnistelee oman yrityksen toimintaa ja opiskelee Pekka Halosen akatemiassa.

Minunlaisteni mummojen lisäksi Emilio ohjaa myös kaltaisiaan nuoria laillisen graffaamisen pariin. Hän toteaa, että hänen tehtävänsä on näyttää näille nuorille, että muutakin elämää on. Ohjata uuteen, ”terveellisempään” posseen. Olla esimerkki.

– Nykyää Efe mukan kulkee kaikkialle Moona, Ape kertoo ja osoittaa seinän läheisellä nurmikolla chillailevaa suloista sekaroitusta koiraa.

– Se o mu tärkei vastuu. Et Moona pääsee kolme kertaa päiväs lenkille, Emilio analysoi aikuismaisesti.

Olen mykistynyt. Siinä Moona nyt seuraa isäntänsä työtä. Mietin omaa koiraani Hermannia. Se on minun tärkein vastuuni. Ei me ehkä ollakaan kundien kanssa ihan eri planetoilta.

Parin tunnin taistelun jälkeen olemme saaneet ääriviivat valmiiksi. Olen ollut valmis lopettamaan koko roskan tekemisen jo monta kertaa. Luulin, että valmiin piissin maalaamisessa ei menisi kahtakaan tuntia. Nyt aloitetaan pohjan täyttäminen ja yhtäkkiä homma alkaa luistaa. Pitää vain valita sopivat värit ja pysyä jotenkin ääriviivojen sisällä. Tämähän on hauskaa, huomaan ajattelevani. Sadekin on loppunut. En huomaa missään vaiheessa, että olen kastunut aivan litimäräksi.

Samalla kun spreijaan omaa taidettani pysähdyn taas miettimään. Tuossa nuo nuoret miehet spreijaavat yhdessä piissiään keskittyneesti ja tägäävät nimensä seinään. Tuossa vieressäni he ovat samaa possee, broideja. He voisivat myös maata juuri tällä hetkellä kotonansa, potkia seinää ja vasta yön hämärässä poistua ovesta tekemään taidettaan. 

Mutta ei, he ovat tulleet näyttämään minulle mikä heidän intohimonsa on. Kuuntelen sivusta kun kundit suunnittelevat yrityksiään ja bisneksiään. Puheissa vilahtavat miljonääriys, rakkaus taiteeseen, itsensä toteuttaminen ja jengissä tekeminen.

Täällä niitä unelmia luodaan! Pieniä ja suuria. Yhdessä meän possen kanssa. Vaikka kuka muu mitä ajattelisi, sanoisi tai tekisi. Ja minä, siis MINÄ olen päässyt hetkeksi katsomaan miten nuo unelmat syntyvät!

Tajuan, että olemmekin Emilion kanssa enemmän toistemme kaltaiset kuin erilaisia, eri sukupolven edustajia. Meillä molemmilla on unelma, jota haluamme toteuttaa. Meillä molemmilla on tahto, jolla sitä toteutamme. Meillä molemmilla on samanlaiset tähdet, jotka johdattavat tietämme. Meillä molemmilla on oikeus unelmiimme! Ja me molemmat tarvitsemme lähellemme oikeat ihmiset, meän possen, joiden kanssa tehdä unelmastamme totta.

Onpa kyse minusta, sinusta tai tästä uudesta possestani, ilman ympäristön tukea, kannustusta ja apua on hyvin helppo ajautua väärille urille: yksinäisyyteen, masennukseen, laittomuuksiin… Mutta kun niitä tuetaan oikein, syntyy ihmeitä; hyvinvointia, töitä, liiketoimintaa – mitä tahansa!

Jokaisella meistä on tarve jättää täginsä tähän maailmaan. Näille kundeille se on heidän taiteensa, minulle blogini ja työni, sinulle jotain muuta.

Tajuan, että elämähän on oikeastaan ihan hirveän helppoa: meidän tehtävä on tukea ja auttaa toisiamme unelmiemme toteuttamisessa, aivan kuten Emilio tekee toisille nuorille. Meidän aikuisten on nähtävä millaista työtä nämä nuoret tekevät, tarjottava heille mahdollisuuksia tehdä taidettaan ja toteuttaa itseään jengissä. Se on aika helppoa ja ihan pieniä juttuja, kuten nyt esimerkiksi näiden kundien kanssa: tarjota heille lisää laillisia seiniä sekä antaa heidän kokea elämänsä merkitykselliseksi ja siinä peinttaamisen ohessa suunnitella tulevaisuuttaan ja työtään. Näillä unelmilla me luomme tämän yhteiskunnan tulevaisuuden ja uutta, elävää kulttuuria!

Suunnittelemme yhdessä kuinka koko Helsingin uusi polkupyörätie, Baana, muutettaisiin lailliseksi graffittiseinäksi.

– Siis kelatkaa mite siistii ois rullat tsygäl kohti Kiasmaa, niinku siis Stadin nykykulttuurin kehtoo, pitki sellast sikapitkää baanaa täyn piissei! huudan ja hätkähdän itsekin katu-uskottavaa sananparttani. Nyt tajuan miksi Facebookissani on niin paljon politiikan parissa toimivia kavereita: nyt niille on käyttöä, myhäilen mielessäni.

Juttelen Lenan kanssa pari päivää peinttaamisen jälkeen. Kerron hänelle miettineeni paljon tämän kokemukseni jälkeen seinällä näkemääni veljeyttä ja toisen jeesaamista. Voi kun ihmiset tajuaisivat sen että on ihan jees jeesata muita! Että ei toisen jeesaaminen ole itseltä pois, vaikka niin tuppaamme usein ajattelevan.

– Meitsi on oppinut tässä seinä-elämässään, että mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja, Lena kiteyttää.

Onneksi on meän posse, Efe ja Ape kyllä näyttävät kyllä esimerkkiä niille, jotka ei tajuu tätä vielä. Ja sit ku kaikki tajuu, täst maailmast tulee BULI!

* * *

Facebook näyttää saapunutta viestiä. Se on Emiliolta.

– Ota sun dogi ens kerralla mukaa peinttaa, ni on Moonalleki seuraa, hän sanoo.

Otan! Sillä seuraava kerta tulee, varmasti. Meitsi ja duudsit!

Toivon, että koiranulkoiluttajanainen on käynyt katsomassa piissini seuraavana aamuna. Vaikka haluaisin, en uskalla kysyä Emiliolta mikä tilanne seinällä on, sillä en halua kuulla työni peittyneen jo seuraavan alle. Mutta tällainen siitä lopulta tuli. Ei oo ihan turha miisa tää mummo!

Ja tos o mu posse, kundien peinttaaman piissin edessä! Mul meni mun piissin peinttaamisee viis tuntii, näilt ehkä kaks tähä:

/Mai – se on mun uus täginimi (tai joku…)

 

Kuvat: Mirkku Merimaa Photography

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Katso lisää MaiLife Haasteesta tästä.