Jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi – miten menneet haamut hyvästellään?

Olen nähnyt unia viime aikoina. Urheilijasta. Kummajainen kaukaisuudesta. Urheilija; tuolla nimellä entinen elämäni nyt kulkee näissä kirjoissa, sillä muuta nimikettä ei enää ole. Ei tunnetta, ei sidettä, vain välinpitämättömyys.

Silti jokin vaivaa.

Miksi mennyt palaa uniini, miksi se pyörii päässäni, kun annan alitajunnan unessa vapaaksi? Siksikö, että kaikki katkesi kuin seinään: iso räjähdys ja sitten hiljaisuus? Ei kysymyksiä, ei vastauksia. Ei liiemmin lausuttu hyvästejä, ei sanottu kiitos ja näkemiin. Ei huudettu vihaa kovaan ääneen, ei huudettu ääneen, ei ääneen… ei ääntäkään!

Viisi vuotta. Yritän työntää menneen pois, mutten tunnu onnistuneen siinä vieläkään. Viiden vuoden jäljeenkään!

Jokin vaivaa.

En jaksaisi enää katsoa noita turhia kuvia eilisestä, ne varjostavat tietäni vieläkin! Miksi en pääse eteenpäin?

Iso räjähdys, äänettömyys, hylkäys; poikki ja pinnon ja seuraavaan. Kaiken kulku nakersi luottamuksen. Kipu jäi jälkeen. Nyt olen kasannut luoton itseen, mutta en uskalla luottaa muihin. Kykenenkö siihen ikinä!

Se vaivaa!

Mikä estää menemästä eteenpäin, kulkemasta sinne, minne tarvitsee? Voiko entinen aika pitää vielä kiinni niin, että se täytyy irrottaa kokonaan?

Miten menneelle heitetään hyvästit, jotta voi jatkaa matkaa – jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi? Miten käsitellään kipu, ettei se estä elämää?

Osaatko vastata? Oletko kokenut samaa, että menneisyyden haamut huutavat edelleen, vaikka aika tuntuu jo menneen?

 

Tämä laulu olisi kai pitänyt laulaa jo vuosia sitten. Mutta niin ei käynyt. Ei ollut tilaa, ei tahtoa. Onko se laulettava nyt; edelleen, entiseen? Onko sanottava suoraan kohti kasvoja? Onko se syy, ettei voi luottaa kehenkään – ettei pääse vielä mihinkään?

 

Tässä olen minä, kuusi vuotta sitten; silloin nyt jo menneessä. En haluaisi pyristää tuosta ajasta ajatuksissani eroon, sillä siihen liityy niin paljon kaikkea kaunista ja hyvää, jotka haluan kantaa mukanani tästä ikuisuuteen. Siihen liittyy kiitollisuus, jota ilman en eläisi tällaisena ihmisenä tänään.

 

/Äm, hienoisen herkkänä juuri nyt

Mainokset

Miksi sinulla ei ole munaa sanoa, että olet hyvä tyyppi?

Joka jeesuksen kerta, kun aion painaa blogini julkaisunsppulaa ennen uuden tekstin julkaisemista, mielessäni käy sama ajatus:

”Ei tässä ole mitään järkeä, eihän kukaan tätä kuitenkaan lue, ei tykkää, eikä ketään kiinnosta ja miksipä kiinnostaisikaan”.

Tai kun laitan radiossa mikrofonini liun pois päältä, lyön käteni otsalle, rutistan naamani ja totean ääneen:

”Voi hitto mitä kuraa juuri tuli suusta, enkö minä parempaan pysty!”

Tai nyt, kun viime aikoina tämä sinkkuuteni on ollut taas niin tapetilla, huomaan aina, ihan joka kerta tavatessani mielenkiintoisen tyypin huomaan ajattelevani, että eihän tuo nyt minusta voi olla kiinnostunut, kyllähän hänelle löytyy parempikin, ja minähän olen tällainen kamala.


VIIME viikolla radiolähetyksessäni oli teemana Upeat Villit Miehet – vietettiinhän tuollaista hienoa teemapäivää menneenä lauantaina. Juttelin monen ihmisen kanssa siitä, millainen oikeastaan on Upea Villi Mies (tai aivan samalla tavoin: Upea Villi Nainen tai Muunsukupuolinen!) ja vieraanani lähetyksessä oli mies, jonka kanssa asiaa pohdittiin myös ihan kaiken kansan kuullen.

Jokainen, alleviivaan, JOKAINEN juttukumppanini sanoi:

”No, enhän minä ole mikään upea saati villi, ihan tavallinen, tylsä tyyppi olen, ei minusta kyllä ole tällaiseen asiaan sanomaan mitään.”

Joka ikinen ihminen vähätteli itse itsensä – alleviivaan: ITSE ITSENSÄ – pienimpään takanurkkaan kyyhöttämään, ja minä jäin pitkäksi aikaa miettimään:

Miksi?

Miksi nämä ihmiset vähättelevät ja aliarvioivat itseään noin rankasti, kun minun silmiini he näyttäytyvät todella mielenkiintoisilta ja hienoilta tyypeiltä, joilla on varmasti paljon annettavaa ja ammennettavaa itsestään.

Kysyin asiasta myös radiolähetykseni haastateltavalta. Hän oli ihan mahtava, upea ja mielenkiintoinen tyyppi, ja jopa uskaltaa sen antaa näkyä, mutta silti useamman kerran itsekin sortui vähättelemään omia tekemisiään tai persoonaansa. Ei hänkään osannut sanoa syytä itsensä vähättelemiseen – sanoi sen vaan jotenkin lipsahtavan suusta, kun niin vain tapana on.

En voinut päästää asiaa helpolla läpi omien sormieni. Keksisinkö itse vastauksen?


MITÄ enemmän asiaa pohdin, alkaa minusta tuntua, että itsensä vähätteleminen on vain laiskoihin ihmisiin iskostunut tapa, jonka turvin voi välttää kaivamastaan itsestään esiin sen upean villin ihmisen, joka ihan aidosti ja oikeasti on. Se on itsekunnioituksen ja arvostuksen puutetta, johon meillä kenelläkään ei tulisi olla mitään syytä. Kyse on myötätunnosta itseä kohtaan, joka tekee jokaisesta hyvän tyypin.

On niin helppo turvautua heikkoon uskomukseen itsestä, sillä silloin ei tarvitse tehdä mitään: voi vain maata sohvalla ja valittaa miten elämä kohtelee kaltoin, minua, pientä uhria. On turvallista syyttää suomalaista kulttuuria siitä, ettei se salli meidän nostaa itseämme esille, tai etteivät ulkopuoliset halua meidän olevan omanlaisiamme, innostuneita ja itsevarmoja ihmisiä. Tai, että he kokevat meidän olevan jotenkin leuhkoja – ja jos niin ajattelevatkin, heidän ongelmansahan se on!

 

Upea, villi ihminen: Miksi sinulla ei ole munaa sanoa, että olet hyvä tyyppi, vaan tapasi on valita vähättely?

 

Me kaikki haluamme sanoa olevamme hyviä tyyppejä, ajatella olevamme kelpaavia, hyväksyttäviä ihmisiä ja tuoda tämä kaikki esille, mutta samalla pelkäämme sitä, mitä toinen siitä ajattelee.

Kummallinen kierre; näetkö tässä jonkin ristiriidan?


OLEN jäänyt itselleni kiinni useamman kerran viime päivinä siitä, miten aivan omaehtoisesti, rakennan itsellen huonon itsetunnon ja valitsen aina helpoimman; itseni vähättelyn, ja ajattellen, ettei kukaan ole kiinnostunut tai että juttuni ovat kuraa. En anna itselleni arvoa, en anna itseni olla arvokas kaikella sillä, mitä minulla on. En päästä itseäni loistamaan!

Ja tuon valinnan teen tietoisesti ihan minä itse, joka päivä erikseen. Voisinko valita toisin?


ON järkyttävää ajatella, miten paljon enemmän, ja hyvää me suomalaiset saisimme aikaan, jos ei vähättelisi itseä, omia voimiaan.

Kamalaa todeta, ettemme edes arvosta itseämme niin paljon että pystyisimme sanomaan: ”Hei kato, mä oon hyvä tyyppi ja osaan näitä juttuja.” Se on lopulta aika helppoa!

Jonkun on vaan rohkeasti alettava arvostaa itseään ja antaa sen näkyä. Ehkä se sitten tarttuu toiseen, ja kolmanteenkin!

Miten sinä voisit olla tuo tyyppi? Auttaisiko, jos vain luopuisi tavastaan aliarvioida itseään.

/Äm, Upea Villi Nainen

Arkistojen aarre: Suomalainen mies, sinä olet ihana!

Tänään vietetään Upeiden Villien Miesten päivää. Jostakin kansainvälisestä kalenterista tämän tiedon kaivon, ja tiesin heti, että tähän aiheeseen on tartuttava. Niinpä aloin etsiä tämän päivän radiolähetykseeni Upeaa Villiä Miestä haastateltavaksi – mitä ikinä tuo nimitys nyt sitten kullekin tarkoittaa.

Vinkkejä ja ehdotuksia tuli roppakaupalla ja vieraakseni saan tänään (lähetys Radio Suomessa alkaa klo 9, tervetuloa seuraan!) yhden upean miehen.

Pohtiessani tätä teemaa, mieleni palautui parin vuoden taa: Suolle Etelä-Lappiin. Muistatko, kun olin Martimoaavan suolla viikon rakentamassa pitkospuita ainoana naisena viiden miehen seurassa? Se on yksi upeimmista kirjoituksistani, ja tämän Upeiden Villien Miesten päivän kunniaksi haluan jakaa sen nyt uudelleen.

Jokaista sanaa, jonka sanon, tarkoitan vilpittömästi edelleen.

 

Suomalainen mies, sinä olet ihana!

(Julkaistu MaiLifessa 22.5.2017)

 

Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.

Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.

EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.

Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.

Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, OlliAimo, Erkki, Tino ja Joni, joiden kanssa tulen viettämään viikon suolla:

”Katsotaan miten tytön käy.”

Ensimmäinen aamuvaelluksemme työmaalle.

 

HURJASTA HÄMMENNYKSESTÄ alkavat kaikki seikkailut, olen kirjoittanut blogiini pari päivää aiemmin (lue tästä). Onneksi minulle on suotu ekstraripaus sisua ja sinnikkyyttä, ajattelen, kun kuuden kilometrin työmatkapatikointimme jälkeen olemme ensimmäisenä aamuna työmaalla. Muuten saattaisi tulla itku. On outo olo, enkä ole yhtään oma itseni. Tuijotan hiljaa miehiä kun he alkavat kaivaa tarvittavia työvälineitä esiin ja mittailemaan lankkuja.

Mihin tahansa jalkani pistänkään, tuntuu, että olen vain tiellä. On pakko tyytyä seuraamaan muita ja koettaa löytää oma paikkansa. Minun paikkani löytyy keski-iän kieppeillä olevan Metsähallituksen luontovalvoja Aimon ja eläkeikäisen Erkin porukasta. Jaamme ryhmän kahtia, ja aloitamme työn kunnostusalueen vastakkaisista päistä.

Meidän tiimimme aloittaa viikon purkutöillä. Revin gorillan raivolla (apinaa ei ole näillä main nähtykään) vanhaa pitkosta irti maasta. Olen päättänyt, että miehille en kakkoseksi jää. Tuhoaminen näyttää olevan minulle luontainen juttu. Henki pihisten ja sydän korvissa jyskyen riuhdon lankkua irti. Tässä saatan näyttää voimani. Vapiskaa, äijät!

Vanhat laudat revitään pois ja vierellä odottaa uusi, asennettava pitkos. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Menetän ajantajun ja kaikki aistini. Siksi hätkähdän, kun Aimo työnjohtajan valtuuksin laittaa lopulta pisteen päivän urakalle. Harmittaa, sillä olen päässyt vasta vauhtiin. Sisukkuuden lisäksi taidan olla aika innokas. Itsensä haastaminen ja oman käden näkyvä jälki kannustavat.

ISTUN SILMÄT KIINNI jängän reunalla ja juon vettä, olemme jääneet siihen istumaan. Hiljaisuus. Yhtäkkiä Aimo alkaa kertoa tarinoita ihmisistä, jotka ovat lähteneet uhmaamaan luontoa ja omia rajojaan joutuen vaikeuksiin. Eksymisiä, loukkaantumisia ja jopa tarpeettomia kuolemia.

”Luonto on aina ihmistä viisaampi”, hän sanoo. ”Sitä on kunnioitettava. Ei saa saa olla liian ylpeä – kokeneimmallekin erämiehelle on käynyt huonosti, kun on uskonut sokeasti omiin kykyihinsä ja luullut liikoja itsestään.”

Niin. Hämmennyksen ohella kaikki seikkailut starttaavat nöyryydestä ja kunnioituksesta. Ei saa olla liian ylpeä, uskoa silmittömästi omiin voimiinsa tai sännätä suinpäin antamaan omia viisaita ohjeitaan. Tai toisin päin: vaikka alussa ei osaisi, ymmärtäisi tai tajuaisi, asiat alkavat asettua uomiinsa, kun seuraa ja tarttuu toimeen sekä kuuntelee ja kunnioittaa kokeneempiaan. Kunnioittaa luontoa ja omia voimiaan.

Kuuntelen lumoutuneena miesten juttuja ja tunnen pienen piston sydämessäni. Missä minun rajani menee? Olenko ottanut hommat ja äijien perässä pysymisen liian tosissani tänään?

EN OLE OSANNUT KUVITELLAKAAN millainen vuosikymmenten historia pitkospuiden alta paljastuu. Seuraavana aamuna työmaalle palatessamme katson tuhoamaamme vanhaa pitkostoa. Alla on kerroksittain lahoavaa puuta, parhaimmillaan kerroksia on jopa neljä. Uudet lankut asetellaan tasaisesti vanhojen päälle. Asettelu on tarkkaa hommaa, sillä meidän vastuullamme on retkeilijöiden turvallisuus.

Aimo ja Erkki ovat erityisen tarkkoja miehiä ja suo asettaa omat haasteensa. Miehet asettelevat puita paikoilleen joskus pitkäänkin hakien niille optimaalista tasapainoa: lautoja ei saa jättää vinoon tai kiikkeriksi. Etenkin sateella epätasapaino kostautuu. Lisäksi huomiomme tarkkaan, että kahden pitkospuun väli jää niin kapeaksi, ettei pyöränrengas tai pienen retkeilijän jalka jää siihen kiinni. Pöräilyharrastus on lisääntynyt tälläkin alueella.

Kuvat: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Aimo tarttuu moottorisahaan. Pitkoksen päät on hiottava tasaseksi, jotta ne asettuvat edellisten jatkeeksi. Kun kaikki saatu paikoilleen, on minun vuoroni iskeä. Tänään käteeni on asetettu painava vasara.

Naisellinen koputus, sellainen nätti pieni tikutus naulan päältä. Rauhallinen Erkki katsoo touhuani kauempaa ja tulee vierelle vinkkaamaan hienotunteisesti, että voisin hieman laajentaa liikkeeni kaarta ja ottaa voimaa kunnolla. Siinä miehet tojottavat vieressä ja minä mäiskin lekaa viimeisillä voimillani. Suo, kuokka ja minä perkele! Pelkään, että ne nauravat.

”SITÄHÄN SANOTAAN, että etelän naiset pitävät poromiehistä”, toinen miehistä täräyttää keskeltä täyttä hiljaisuutta kahvitauollamme.

”Mitäs sinä etelän nainen olet mieltä?”

Miehet intoutuvat jutustelemaan pohjoisen pojista. He sanovat, että poromiehiä haukutaan välistä myös vähän laiskoiksi.

Poromiehistä minä en tiedä, mutta olen joskus kyllä pohtinut etelän ja pohjoisen miesten eroja. Tuntuu, että kaupungin sykkeessä miehet (kuten naisetkin) yrittävät vähän liikaa. Tekevät paljon asioita, mutta riittäisikö vähempi? Analysoimme poromiehiä ja päädymme yksissä tuumin siihen, etteivät he ole laiskoja. Luonto on vuosisadat ohjannut poromiesten elämää ja he ovat tottuneet tekemään sen, minkä kulloinkin voivat. Luonto määrittää ihmisen tahtia enemmän kuin osaamme välillä ajatellakaan.

 

Vaikka etelän mies on kenties hieman kiireisempi ja suorittaa joskus yli, enemmän minä yhtäläisyyksiä kuin eroja löydän pohjoisen ja etelän poikien välillä. Huvittaa, sillä jo toistamiseen käy näin: täydestä hiljaisuudesta eväiden äärellä alkaa yhtäkkiä syvällinen keskustelu. Huvittaa siksikin, että eipä aikaakaan kun vasta olen miettinyt, miksi suomalainen mies on niin vaikea saada avautumaan. Ja nyt yhtäkkiä minä ymmärrän: kyllä mies puhuu, sillä täytyy vain olla tilaa ja turvan tunne avata ajatuksiaan. Joskus täytyy lähteä suolle asti löytämään tuo turva.

ILTAMME KULKEVAT samaan malliin. Vaelletaan hiljaisina soiden halki takaisin majapaikalle Simojoen Lohirantaan ja syödään Eeva-emännän laittamat maittavat ruuat (kolmantena iltana minäkin alan syödä kuin äijä, kaikki perunamuusit uppoavat nälkäiseen pikkutyttöön vaivatta). Sitten minä menen saunaan, ja pois tullessani käyn huutamassa pojat omalle vuorolleen. Illaksi käperryn kirjoittamaan kuulumisiamme blogiini ja miehet kuuntelevat radiosta jääkiekkoa. Lopulta kukin meistä, hyvin aikaisin illalla, vetäytyy nukkumaan ja keräämään voimia seuraavalle päivälle. Suloinen rutiini on vallannut talkoolaisleirin. Ihanan helppoa elämää.

Näihin Simojoen upeisiin maisemiin oli ilo nukahtaa iltaisin.

 

KURKI, TAIVAANVUOHI, METSO, PÄÄSKYNEN. Huumava, koko aavan valtaansa ottava tuuli. Keväisen suon kummallisuudet. Niistä minä sinulle blogiini kirjoitan (katso tästä). Suoluonto on saanut minut pauloihinsa.

Aamu sarastaa ja aloitamme taas työmatkapatikan peräkkäin vaiti lompsien. Ihmisäänten hiljaisuus ei vaivaa meitä. Minä rakastan hiljaa olemista; kun ei tarvitse koko ajan täyttää ilmaa turhalla höpötyksellä, selittää tai analysoida. Suolla annetaan luonnon laulaa. Eläimet pysyvät piiloissaan, mutta ne kuuluvat kaikkialla.

Hiljaisuus. Niin paljon puhuvaa.

Kolmannen päivän varmuudella tartun nauloihin ja vasaraan. Nyt tiedän, mikä minun paikkani tässä kokonaisuudessa on. Olemme saavuttaneet tekemisessa hyvän yhteisrytmin. Työ tosin alkaa tuntua jo kropassa; eivät turhaan tätä talkooleiriä mainostaneet arjen crossfitiksi ja saaneet meitä talkooalaisia innostumaan lähtemään suolle.

Minä taon ja Lapin Kansa kuvaa. Kuvat: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

INNOSTUMAAN ON SAATU vapaaehtoisten talkoolaisten lisäksi myös media. Työni keskeyttävät jo toisena päivänä peräkkäin toimittajat, jotka patikoivat jutuntekoon työmaallemme. Minä vitsailen lähteneeni maailman kaukaisimmalle suolle hetkeksi karkuun kaikkea mediaa, mutta siinähän taas törötän, aamu-tv:nhaastattelussa.

Kuvaamme toisten ryhmän työmaalla ja minäkin pääsen nyt kurkkimaan miten pitkostaminen siellä sujuu. Täällä paiskivat nuoremmat herrat. Kevään abiturientti Tino ja kolmeakymppiä lähentelevä opiskelija Joni tarttuvat lautoihin tottunein ottein ja tasoittavat maata uusien pitkosten alla. Nuoret herramme ovat käsittämättömän kohteliaita ja hyväkäytöksisiä. He ovat tulleet tekemään töitä. Tarttuvat itsenäisesti toimeen, ovat aloitteellisia. Kaukana siitä vellihoususukupolvesta, jollaiseksi vanhemmat pelkäävät nettinuorisomme muuttuvan. Viimeistään Ylen haastattelussa sydämeni sulaa, kun toimittaja kysyy Tinolta hänen syytään olla mukana talkoissa:

”Lappi on antanut mulle niin paljon, että nyt on aika antaa sille takaisin”, hän toteaa.

Niin, siksihän me olemme täällä: jotta voisimme taata retkeilijöille hyvät mahdollisuudet nauttia Suomen monimuotoisesta luonnosta. Ehkä olemme täällä hieman myös toisiamme varten, alan pohtia.

Tässä Olli sahaa ja minä värjöttelen etäällä häntä seuraten. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Jään vielä hetkeksi seuraamaan nuorempien miesten työtä. Vaikka oma naisellinen koputukseni onkin jo kolmantena päivänä alkanut muistuttaa enemmän naulan lyöntiä, en voi kuin vaikuttuneena katsoa kun suunnilleen ikäiseni työnjohtajamme, Metsähallituksen kenttäpäällikkö Olli lyö naulan lankkuun. Tahdon voima, ja naula on parilla jämäkällä lyönnillä puun sisässä. Voima. Kiehtovaa.

Suo, kuokka ja suomalainen mies. Olli sanoo, että nämä pitkokset kestävät vuoteen 2030 asti.

Palatessani takaisin omalle työmaalleni, juttelemme Erkin kanssa hänen kokemuksistaan vapaaehtoistyöstä. Erkistä on eläkepäivillä kuoriutunut varsinainen talkooammattilainen. Hän kiertää vuodessa monilla eri talkoilla ja tuntee meiningin. Minulle on jotenkin outo ajatus se, että talkoisiin lähdettäisiin vain kahvittelemaan, töitähän tänne on tultu tekemään. Kehun toisessa leirissä näkemääni reipasta työskentelyä. Meidän talkoolaisemme ovat tulleet tekemään töitä. Arvelemme tämän johtuvan poikkeuksellisen oivaltavasta talkooilmoituksesta, jossa selvästi kerrottiin tämän leirin hengestä. Asenteesta. Illalla kirjoitan taas blogiini päivityksen, lue tästä lisää.

Martimoavan uumenista löytyy myös Suoukko, joka asuu tarinoiden mukaan pohjattomassa kaivossa

 

SUOMEN LUONTO on täynnä taruja. Alussa niin jäyhä Erkki on viikon edetessä puhjennut puhumaan: nyt hän kertoo hiiseistä, suomalaisen kansanperinteen tarunomaisista eläimistä. Erkki on kansallisopiston muinaishistorian kurssilla, joka pistää hänet täälläkin tutkimaan luonnosta millaisia merkkejä muinaisesta elämästä sieltä löytyisi. Olemme pohtineet mitä sana ”martimo” tarkoittaa, mutta kukaan ei tunnu tietävän siihen vastusta, eivät edes oppaamme. Erkki arvelee kuulleensa, että martimo olisi jokin vanhan kansan sana näädälle. Vasta kotiin pästyäni muistan googlata asiaa, ja vastaus löytyy: Martimo tarkoittaa Lapin martetta eli näätää.

Erkki on viisas mies, ja arvostukseni häntä kohtaan syvenee päivä päivältä.

Erkki ja minä. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Viimeistään neljäntenä työpäivänä alan olla jo ihan oma itseni. On jännä, miten luottamuksen syntyminen uusien tuttavuuksien välillä vaatii oman aikansa. On osattava varovaisesti tunnustella kullekin luontaista tapaa ja rajoja. Kiireessä ja vauhdissa sellaista ei usein muista tehdä, vaan helposti jyrää toisen, rauhallisemman, alleen omalla räpätyksellään. Varsinkin me naiset teidät miehet.

Mutta nyt ei enää tunnustella, vaan työstetään työmatkapatikalla Suomen luontotarujen innoittamana kauhuelokuvaa. Minä olen vähän vilkas ja välitön tapaus, mutta huomaan että se vaikuttaa miehiinkin positiivisella tavalla – jäät sulavat helpommin. Nuori abiturientti-poika Tino yhtyy innoissaan elokuvarakennelmiini. Ja niin saa alkusävelensä ”Viiden Tuuman Naulanainen ja Pitkostajat – Ennallistetun Metsän kauhutarina” (lue tästä tarkemmin). Väsymys kenties saa juttujen tason heilumaan välillä huolestuttavassa, mutta meillä on hauskaa.

NAULAAMINEN PUOLESTAAN on siitä hauskaa, että jos naulaa hakkaa vain toisesta reunasta, se tuppaa taipumaan mutkalle. Ja sitten pitäisi osata tehdä kaikki vipstaakiliikkeet, pyöriä ympyrää sylkien olan yli, että sen osaisi suoristaa ja saada lyötyä lautaan.

Ni, arvaat, etten minä osaa. Naulojen suhteen olen ollut oma itseni jo toisen työpäivän illasta lähtien ja uskallan jo huutaa Aimon avuksi. Ihan kaikessa ei tarvitse tämän mimmin koettaa päihittää miehiä. Olen huomannut, etteivät miehet minulle naura. Päin vastoin, apua saa ja täytyykin pyytää. Myös makkaratikun teossa. Luoja paratkoon, jos paljastuu, etten osaa edes sellaista vuolla… Mutta onneksi työkaverini ovat huomaavaisia herrasmiehiä, ja makkaratikku järjestyy minulle aina ennen kuin joudun paljastamaan kyvyttömyyteni.

”Viiden Tuuman Naulanainen edellä vaikka suohon”, joku huomaavaisista herrasmiehistäni huikkaa, kun kotimatkalla vaihdamme letkan johtovuoroa. Olemme kuin muuttolinnut, kuljemme muodostelmassa, josta välillä taaimmaisin heittäytyy eteen tuulta taittamaan. Minä, Viiden Tuuman Naulanainen, joka olen vielä tässä vaiheessa tietämätön saamaani hellittelynimeeni liittyvästä pienestä kettuilusta (lue tästä lisää), vedän letkaa läpi liukkaiden pitkospuiden. Ajattelen perässäni kulkevia miehiä ja muistan edellisen seikkailuni yhteydessä kirjoittamani:

”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”

Kaikki seikkailut päätyvät suuriin löytöihin. Minä olen nyt löytänyt nämä tyypit.

Martimojärven aamumaisemissa

Kivalon autiotuvalla

Lintutornissa

 

VIIDENTENÄ PÄIVÄNÄ jätämme pitkokset ja naulat suolle ja lähdemme patikoimaan. Seuraan äänettömän lumoutuneena Ollia kun hän kertoo silmät loistaen suon elämästä. Tuollainen on suomalainen mies parhaimmillaan, innoissaan asiasta, jota hän vaalii ja arvostaa. Olli vaalii ja arvostaa näemmä myös hölmöjä vitsejä, niin innoissaan hän niitäkin meille kertoilee. Me kaikki räkätämme katketaksemme. Meistä on tullut hieno ryhmä – minä ja minun pojat, ajattelen ylpeänä. Seuraan miehiä tarkkaan, kun he tutkivat suojärveä ja lintutornissa koettavat paikantaa työmaatamme horisontissa. Tässähän ihan herkistyy.

Luonto on tuonut meidät yhteen. Suo kuori meistä ytimen esiin, rauhoitti yhteisen tekemisen äärellä ja laittoi kuusi toisilleen tuntematonta kohtaamaan. Sitä ei olisi tapahtunut kaupungin vilinässä. Alan ymmärtää luonnon merkitystä koko ajan paremmin.

Ja yhtäkkiä siinä suolla pitkoksia vaeltessamme, käen kukkuessa ja pienten taivaalta tipahtelevien sadepisaroiden viilentäessä ihoa, minä rakastun suomalaiseen mieheen. Näihin herroihin, joiden kanssa olen saanut kunnian viettää kohta viikon suolla. Seikkailu, aina niin arvaamaton lopputulos. Minä lähdin haastamaan itseni fyysisesti, oppimaan pitkospuiden teosta ja soidensuojelusta, mutta niiden ohella sain jotain vieläkin suurempaa; minä opin sinusta, suomalainen mies.

TIEDÄTKÖ, SUOMALAINEN MIES, SINÄ OLET IHANA. Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.

Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.

Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.

Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.

Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.

Rakkaudella,
Viiden Tuuman Naulanainen

 

* * *

Metsähallituksen soidensuojelu ja vapaaehtoistyö

Martimoaavan soidensuojelualue sijaitsee Simon ja Keminmaan kuntien alueella. Alue on perustettu vuonna 1982 suojelemaan arvokkaita suomaisemakokonaisuuksia, suokasvillisuutta ja -eläimiä. Martimoaavan – Lumiaavan – Penikoiden soidensuojelualue on yksi Pohjois-Suomen tärkeimpiä suoluonnon suojelukohteita. Se on myös erittäin merkittävä uhanalaisten lintujen kannalta. Soiden lisäksi alueella on edustavia vanhoja metsiä. Retkeilijälle alueella on luontopolkuja, vaellusreittejä, lintutorneja, pari autiotupaa ja laavuja. Pitkospuita reittien varrella on toistakymmentä kilometriä. Yhteensä retkeilyreittiä on kaikkiaan yli 20 kilometriä, ja vuosittain noin 10 000 ihmistä retkeilee alueella. Kooltaan koko Martimoaapa 134 km2.  

Nämä Martimoaavan talokoot olivat ensimmäiset, jotka Maetsähallitus järjesti täysin itse. Aikaisempina vuosina se on tehnyt yhteistyötä Pidä Lappi siistinä -yhdistyksen ja WWF:n kanssa. Näissä vapaaehtoistalkoissa vuonna 2015 oli mukana 3 300 vapaahtoista talkootyöntekijää, jotka tekivät yhteensä 28 miestyövuotta. Kansallispuistot ja retkikohteet tarjoavat paljon erilaisia mahdollisuuksia osallistua tekemään konkreettisia tekoja suojelualueiden, uhanalaisten lajien ja kulttuuriperinnön hyväksi sekä omaksi iloksesi. Aktiivilomailu on lisääntynyt viime vuosina, ja erilaiset talkooleirit tarjoavat yhä useammalle ihmiselle mielenkiintoisia mahdollisuuksia seikkailuun. Martimoaavan pitkospuutalkoot järjestettiin 16.-27.5.2016.

Lue lisää Martimoaavasta ja Metsähallituksen vapaaehtoistyöstä täältä.

 

Ai ni! Nyt kun olet aina halunnut oppia tekemään pitkospuita, katso tästä tekemäni opetusvideo.

Ketä sinä voisit kannustaa?

Työkaverini selostaa tänä talvena Yle Urheilun tuottamia mäkihyppylähetyksiä. Meillä on tuo innostus mäkihyppyyn aikamoinen yhdistävä tekija, ja lupasin etsiä hänelle videon, jolla teen mäkihyppyni. Muistatko, kun näitä hommia tehtiin pari talea sitten oikein toden teolla?

Oli pakko pysähtyä katsomaan video itsekin, ja mieleni palautui elävästi noihin tapahtumiin ja oivalluksiin, joita tein Lahdessa tämän haasteen yhteydessä.

No, nuo itse suoritus, näin ammattitermein ilmaistuna, on aika kaukana mäkihypystä, mutta hei, käsi ylös kenen urheilusuorituksen on itse Antero Mertaranta selostanut! Tuo oli yksi elämäni upeimmistä päivstä. Ja noloimmista; en vieläkään voi ymmärtää miksi kaikki treenihyppyni tuona päivänä ja treeneissä ennen tuota päivää menivät niin hyvin, ja sitten… no kävi näin…

 

Mutta tätä omaa hyppyänikin – ja kyllä, luoja paratkoon jopa Antero Mertarantaakin selostamassa hyppyäni – hienompaa oli oivallus, jonka tuona päivänä tein.

Hyppäsimme tyttöjen hyväksi, ja tuolloin kirjoitin muun muassa näin:

”Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.”

Luethan tuon koko jutun ”Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – koska olen Pikkumäkihyppääjätär” TÄÄLTÄ!

 

Luettuani itse tuon tarinan uudellen jäin pohtimaan sitä, miten kaikki ajatukset, joita tässä blogissani tai elämässäni ylipäänsä esitän, kulminoituvat lopulta jännällä tavalla aika samoihin teemoihin: toisen tukemiseen, kannustamiseen – siihen, että ei ole minulta pois jos suon sinulle hymyni, lämpimän ajatukseni tai auttavan käteni.

Minun tehtäväni on kannustaa ja tukea. Ja että vaikket sinä välttämättä osaisikaan hommaa heti kerralla tai onnistuisi siinä ikinä kunnolla, minä voin kannustuksellani saada sinut yritäämään ja kokeilemaan. Heittäytymään!

Ja siksipä tuli nyt mieleeni kysyä: Ketä sinä voisit tänään kannustaa? Voisitko tehdä sen ihan just nyt?

Pikkumäkihyppääjättäret Antero Mertarannan haastattelussa, lisää kuviakin täällä. Kuva: Iida Hollmén /LAMK

Kaikki kaipaavat rakkautta ja haluavat hyväksyntää – mutta muistatko tämän aina arjessa?

Kummallinen tunne on pyörinyt päässäni viimeiset viikot.

Taannoinen Ilta-Sanomien haastatteluni (Radiojuontaja turhautui Tinderiin – nämä kuvat eivät tuottaneet tulosta: Koin sovelluksen itsetunnon kannalta lamauttavaksi) herätti varsinaisen viestitulvan, ja olen saanut kymmeniä yhteydenottoja eri ihmisiltä.

Saan niitä toki työni takia muutenkin paljon ja usein, mutta nyt, kuten aina näiden lehtijuttujeni yhteydessä, yhdellä kertaa saatuna ryöppy oli aikamoinen.


EI kai siihen koskaan totu täysin. Moni haluaa tavata, pyytää treffeille tai avaa omaa elämäänsä tavalla, johon minulla ei välttämättä ole oikeita sanoja vastata. Ja tietenkään ei ole mahdollista tavata tuntemattomia; kun totta puhun, se tuntuu välillä jopa hieman pelottavalta ajatukselta. Joka kerta minä myös itse hämennyn tällaisesta.

Tapani on kuitenkin ollut aina vasta jotain, mutta tällä kertaa aika tai voimat eivät tuntuneet riittävän.

Avauduin asiasta ystävälleni.

”Eivätkö he tajua, että saan näitä viestejä kymmenittäin! Olettavatko he olevansa ainoa, joka minua lähestyy ja odottavat todella, että olen valmiina tapaamaan jokaisen – tai että minulla on heille oikeat sanat vastata viestiin? Vaikka minun tarinani onkin julkisesti jaettu ja he ovat siihen samaistuneet, minä en tiedä heistä mitään. Miten osaisin sanoa mitään tai voisin kirjoittaa kaikille?” huokasin.

”Mitä he odottavat minulta?”

Ystäväni katsoi minua ja sanoi:

”Maija, he kaikki ovat ihan yhtä rakkauden ja hyväksynnän nälkäisiä kuin sinäkin. Me kaikki olemme, ihan yhtä lailla ja samalla tavalla. Se sinun täytyy vain ymmärtää ja muistaa. Ehkä riittää, että sinä vain huomioit, kiität? Ehkä sinun ei tarvitse muuta tehdä?”


TUO ystäväni esittämä pieni ajatus sai minut pohtimaan asiaa vähän laajemmin; sellaisia vähän arkisempia ja yleisempiä tapahtumia, joita tulee vastaan meille kaikille. Sellaisia, joissa kenties tulee ajatelleeksi, että miksi ihmeessä toinen käyttäytyy kummallisesti, tekee jotain, joka tuntuu itsestä hämmentävältä. Niitä tilanteita, joissa tulee ahdistava olo ja haluaisi kenties työntää tuon ihmisen pois tieltään.

Kun, tiedätkö, ne taitavat kummuta tuosta ihan samasta paikasta; rakkauden kaipuusta ja hyväksynnän tarpeesta, siitä, että toinen haluaa tulla havaituksi, huomatuksi!

Ehkä noissa tilanteissa tulisi kääntä katse hetkeksi itseen ja ymmärtää, että joskus sitä itsekin kai käyttäytyy noin. Ehkä olisi hyvä muistaa, että jokin kummallinen käyttäytyminen toiselta tarkoittaa todennäköisesti vain sitä, että hän haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, eikä hän tarkoita pahaa tai ärsytä ja tunkeile tarkoituksella.

Ja vaikkei aina voisi vastata samalla tavalla tai tunteella kuin tuo toinen, voisiko hänen eleensä kuitenkin huomioida jotenkin; antaa pienen vinkin siitä, että on kuullut, huomannut? Sillä se saattaa tarkoittaa tuolle toiselle paljon enemmän kuin itse osaa kuvitella.

 

Niin minä kuin sinä kuin kaikki muutkin – kaikki me kaipaamme rakkautta ja haluamme hyväksyntää, huomiota. Muistathan sinäkin tämän aina arjessasi?

 


OLEN yrittänyt vastata viimeisimpiinkin saamiini viesteihin ja haluan vielä erikseen kiittää ihan jokaista, joka koskaan on minuun yhteyttä ottanut! Vaikka välillä tuntuu vaikealta osata vastata tai löytää siihen aikaa, olen silti ihan jokaisesta viestistä valtavan otettu ja toivon, että edelleen lähestytte minua ajatuksinenne.

Joskus vastaukseni saaminen kestää vain vähän pidempään – ehkä nyt ymmärrät miksi.

Nämä Polaroid-kuvat otettiin erään (toisen kuin tässä jutussa mainitun) ystäväni uuden vuoden juhlissa. Tuo musta möykky allani on hänen koiransa, enkä minä, vaikka siltä saattaa näyttääkin, ole sammunut tuossa toisessa kuvassa 😀 Olen vain täynnä halaamisen kaipuuta kai!

 

Sydämmii ja perhosii ja kaikkii ihanii!

/Äm

Ei ihminen eniten pimeyttään pelkää, vaan valoa, voimaansa

Etpä uskokaan, miten vaikeaa oli aikoinaan julkaista tämä kuva.

Koko tarinan tämän kuvan taustalla voit lukea tästä kirjoituksestani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

 

Siinä olen… noh, kai sen siitä näkee: aika rikki. Sen astisen elämäni vaikkeimmat vuodet olivat juuri kulminoituneet eroon ja koko maailmani romahdukseen. Mutta halusin ottaa tämän kuvan herkällä hetkellä ja jukaisin sen lopulta tässä kirjoituksessani: ”Kun mieli romahtaa”.

Tuon kuvan otosta alkoivat vieläkin hurjemmat vuodet, joista nyt viides on päättynyt. On uusi vuosi. 2019!


Tässä minä olen vain viikko sitten.

Näiden kuvien välissä on viisi vuotta.

Noihin vuosiin en nyt enää mene sen syvemmälle, sillä olen päättänyt, että on aika jättää ne taakseen. Näiltä blogini sivuilta pääset kyllä lukemaan polkuni opetuksia – ja niin toivonkin sinun tekevän, sillä monet niistä ovat hyvin viisaita tekstejä!

 

Mutta siiretäänpä katse tuohon jälkimmäiseen kuvaan. Mitä sinä näet?

Olen itse tuijotellut näitä kuvia viime päivät ja pohtinut, mitä itsessäni näen. Mitä oikeastaan näiden vuosien aikana on tapahtunut? Olen miettinyt, mikä on ollut kaikista hurjinta – pelottavinta.

Ja yhtäkkiä tajusin: Vaikka viimeiset vuodet ovat olleet välillä käsittämättömän kovia, en lopulta olekaan eniten pelännyt pimeyttä tai vaikeita hetkiä; ne on vain täytynyt kohdata, kun ei ole ollut vaihtoehtoja. Voisi ajatella, että hurjinta on ollut lipua synkkyyteen, menettää voimansa ja vaipua toivottomuuteen. Mutta tiedätkö, eniten minua on säikäyttänyt ymmärtää miten vahva ihminen on ja kuinka kuinka paljon voimaa sekä valoa ihmisen sisältä löytyy.

Se on pelottavaa siksi, että kun tuon voiman tunnistaa ja löytää, tajuaa automaattisesti, että sitä on myös käytettävä. On hurjaa havaita olevansa täynnä hehkua, jota voi hyödyntää hyvään, kun oikeastaan olisi vain helpompi pyöriä pimeydessä, uhriutua ja valittaa. Silloin ei tarvitsisi tehdä mitään.

 


Olen pohtinut tätä teemaa viimeiset päivät ja oivaltanut jotain hyvin tärkeää, sellaista, joka koskee myös sinua:

Emme me itsessämme eniten pimeyttä pelkää, vaan valoa. Emme hätkähdä heikkoutta, vaan voimaa, vahvuutta. Sitä, joka laittaa katsomaan toista suoraan silmiin, lausumaan lempeän sanan – toimimaan, kun tarvitaan.

Eikä pimeytensä pelko ole suurin synti, vaan se, ettei valjasta valoaan voimaksi maailmaan.


 

Törmäsin tähän asiaan konkreettisesti tällä viikolla, kun Twitterissäni pyysin ihmisiä ilmiantamaan jonkun tyypin, joka on omilla hyvillä teoillaan iloa ja positiivisuutta muidenkin elämään.

Vastauksia alkoi yllättäen sadella valtava määrä ja jäin ihmettelemään miksi tuollainen pieni ajatus sai ihmiset liikkeelle.

Ihmiset haluavat sanoa toisistaan ja toisilleen hyvää, mutta usein siihen tarvitaan joku sysäys, lupa, joka tähän tekoon annetaan.

Ja nyt tullaan kaikista olennaisimpaan. Vaikka sen luvan lopulta voi antaa vain itselleen, välillä tarvitaan toisia, jotka näyttävät suuntaa. Sellaisia, jotka antavat luvan, näyttävät mallia. Toivon, että omalta osaltani voin olla sellainen. Sillä, perhana vieköön, minulla on siihen voimaa!


Ei näissä kuvissa lopulta ole mitään eroa. Se sama valo on tuolla sisällä. Mutta tuolloin, viisi vuotta sitten, en tuntenut sitä, en ollut siihen kosketuksessa, sillä elämäni pakotti minut ensin tutustumaan heikkouteeni.

Nämä vuodet vain ovat vapauttaneet valoni. On täytynyt menettää kaikki itsessään ja ympärillään, käydä syvimmässä synkkyydessä ja pahimassa pimeydessä; on täytynyt uskaltaa olla heikko. Se on ollut raastava tie, enkä sellaista toivo toisille.

Mutta rohkeuden tarttua omaan voimaansa ja valaista toistenkin tietä; sen minä toivon kaikille. Sinullekin!

 

Se on uusi vuosi nyt, ystävät! Nyt on aika loistaa!

Lämmöllä, Äm

Vuoden viimeinen päivä

Tämän laulun myötä: Hyvää vuoden viimeistä päivää, ystävät! Toivottavasti jokin lukuisista ”lauluistani”, ajatuksistani ja sanoistani, on koskettanut ja saanut sinutkin pysähtymään tänä vuonna – kuten tuossa laulussakin sanotaan, ei minulla juuri muuta ole antaa.

Kiitos, että olette!

❤ Äm

Hyvää joulua!

Hyvät ystävät! Syksy on ollut kovin uuvuttavaa aikaa kaikkien muutosten keskellä, ja siksi onkin ihanaa, että nyt muutaman päivän voin levähtää toisissa maisemissa. Saavuin Budapestiin viettämään joulua, terveiset täältä! Kaunis, jouluinen kaupunki on vastaanottanut luokseen ilolla, ja tämä matkalainen tutustuu innoissaan joulunviettoon Unkarissa.

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen hiljainen blogissani, mutta päässä kehkeytyy tällä hetkellä jos jonkilaisia uusia ajatuksia ja aiheita, joihin varmasti myöhemmin ielä palaan.

Nyt haluan vielä erikseen kiittää teitä suuresta määrästä yhteydenottoja ja viestejä, joita olette minulle viime päivinä osoittaneet liittyen haastatteluuni, jonka annoin Ilta-Sanomille. Vastaan teille kaikille varmasti, mutta se vie hetken suuren viestimäärän ja joululomani takia.

Jos et vielä juttua ole lukenut, se löytyy täältä:

 

”Radiojuontaja turhautui Tinderiin – nämä kuvat eivät tuottaneet tulosta: ”Koin sovelluksen itsetunnon kannalta lamauttavaksi”

 

Olen valtavan otettu, että tämä työni yksinäisyyden ja yksin elävien äänitorvena noteerataan, ja mediat ottavat jatkuvasti yhteyttä haastattelupyynnöin. Nämä ovat pienen ihmisen näkökulmasta esitettyjä, isoja ja yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita, joista olen päättänyt rohkeasti puhua – tämä tuore Ilta-Sanomien juttu erinomaisena esimerkkinä. Toivon, että luet tämän jutun ihmisten kohtaamisten puolestapuhujana ja kuvana ajastamme. Mitä sinä tästä asiasta ajattelet?

Ja oli muuten juuri näitten sinkkuhommien vuosipäiväkin tänään, tajusin just. Tasan viisi vuotta sitten oli muuten, huh, vähän rankka meininki (linkin takana lisää). Onneksi elämä on kuljettanut nyt tähän pisteeseen…

 

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille; te olette taas tänä vuonna antameet uskoa siihen, että jotain on tullut tehtyä elämässä oikeinkin!

 

Lämmöllä Äm

Missä yksinäiset ikinä kohtaavat? Tinder-kokeiluni yllättävä lopputulos pysäytti

Jokohan minä olisin valmis? Se on kumma kysymys, jonka olen kohdannut tänä syksynä. Uskaltaisinkohan jo uuteen?

Joskus elämän tapahtumat jättävät vähän syvemmät jäljet, ja niitä täytyy kunnolla korjailla ennen kuin voi mennä eteenpäin. Vain muutaman päivän päivän päästä minulle tulee täyteen viisi vuotta sinkkuna. Näin kauan on kestänyt uskaltaa edes ajatella asiaa.

Mutta nyt! Käänne kaikessa; jospa nyt olisi aika?


MENIN Tinderiin kaksi viikkoa sitten. Päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, sillä olin jo aiemmin testannut tätä deittisovellusta hetken ajan.

Tuolloin Tinder tuotti alussa jännittävää kutkutusta elämään. Vaihdoin viestejä ihmisten kanssa ja jopa sovin parit treffitkin. Mutta kun noiden tapaamisten aika tuli, treffikumppanit peruuttivat ne viime hetkellä. Se tuntui kovin käsittämättömältä, sillä syitä ohareille ei annettu. Lopulta päätin lopettaa homman, koska se ei tuntunut toimivan.

Siksi tällä kertaa olo oli jo alusta alkaen hyvin epäilevä. Päätin kuitenkin suhtautua positiivisesti ja tykätä vastaan tulevasta tyypistä aina silloin, kun vähänkään siltä tuntui.

Mutta enpä arvannut, kuinka hurja tunne nyt heräsi jo aivan alkumetreillä. Itsetuntoni on romahtanut näiden viikkojen aikana on melko matalaksi.


OLENKO minä vain yksi kasvo muiden joukossa, ja parin etsiminen peli, jota pitäisi osata ja jaksaa pelata oikein – tehdä hommasta tavoitteellista työtä laittaen itsensä alttiiksi kerta toisensa jälkeen vailla mitään varmuutta?

Haluanko minä toimia niin?

Sain aika vähän osumia Tinderissä, enkä tiedä mitä tein väärin. Ajatus siitä, että soveluksessa on niin monta muutakin, enkä ymmärrä millä periaattein parit muodostuvat tai mitä miehet hakevat, alkoi ahdistaa. Pelotti, että yltäkylläisyyden äärellä ihmiset alkavat kohdella toisiaan kertakäyttötavarana, sillä nurkan takana saattaakin olla vielä joku parempi.

Tuntui, että itselleni jotain hyvin olennaista jäi puuttumaan.


NÄIDEN kahden viikon aikana olen käynyt paljon keskusteluja eri ihmisten kanssa parisuhteen muodostamisesta, kumppanin löytämisen eri tavoista. Kaksi asiaa toistuu kerta toisensa jälkeen näissä keskusteluissa.

Ensinnäkin: deittiapplikaatioiden käyttämiseen on alettu todella kyllästyä. Sen sijaan kaipaammekin aitoa, kasvokkaista ensikohtaamista ilman, että taustalla on arvioiva katsetta toisen kuvasta tai takana lyhyttä keskustelua chatti-ikkunassa. Kaipaamme kosketusetäisyyttä ja mahdollisuutta aistia koko ihminen kerralla jo ihan ensimmäisellä kerralla; saada sellainen yhteys toiseen, jota kuvien tai kevyen keskustelun välityksellä ei saa, ja tehdä päätös tykkäämisestä tuon tunteen perusteella.

Ja sitten se toinen, kysymys: Mutta missä ihmeessä ihmiset nykyään kohtavaat toisiaan tuolla tavoin? Missä yksinäiset ikinä kohtaavat, jos eivät halua käyttää sovelluksia? Kukaan ei tunnu tietävän siihen vastausta, vaikka kysymys on niin monen huulilla.


OLEN kävellyt viime päivät pitkin Helsingin katuja ja seurannut ihmisiä. Siellä me kuljemme katse maassa ottamatta kontaktia kehenkään!

Päässäni on pyörinyt kysymys, jonka joku minulle esitti: Onko luonnollinen kohtaaminen ulkoistettu nykyisin näihin deittisovelluksiin ja naamojen pyyhkiminen kännykän näytöllä syrjäyttänyt silmiin katsomisen? Kenties otamme kontaktia vähän, sillä tiedämme helpomman kokonaisen maailman maukkaita vaihtoehtoja aukeavan, kun vain asettuu turvallisesti omalle sohvalle ja avaa älylaitteen.

Miksi kukaan ei katsoa toisiaan silmiin kadulla ja hymyile? Tervehdi iloisesti ja sano, jos toinen näyttää mielenkiintoiselta? Tuntuu, että ihmisten tapaamisesta ja tutustumisesta onkin tullut sovellusten myötä ihan hirveän vaikeaa ja luonnotonta – sillä tavoin itsetuntoa syövää kuin tämän kaiken itse esimerkiksi nyt koin.

 

Tästä asiasta on ihan turha paasata, ellei itse ole valmis toimimaan esimerkillisesti. Siksi, vaikka pelottaakin, aion itse nostaa pääni nyt maasta ja katsoa rohkeasti silmiin.

Jos teen sinulle niin kohdatessamme kadulla, uskaltaisitko katsoa takaisin?

 

 

Poistin tänään tilini Tinderistä. Mutta vaikka se ei toiminut minulle, moni muu löytää sieltä tälläkin hetkellä etsimänsä. Se on hienoa. Kenties oma silmiinkatsomiskokeiluni tuottaa vielä jotain tulosta…

 

Kuva: Panu Luoma

Arkistojen aarre: Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

Sairastuin yllättäen kolme viikkoa sitten influenssaan. Sen päälle iski vielä bakteeri-infektio, ja olen ollut hyvin kipeänä. Arvatenkaan en ole jaksanut tehdä yhtään mitään, en myöskään kirjoittaa.

Kohta kolme viikkoa olen maannut sängyssä, yksin kotona eristyksissä muista, en ole tavannut ketään ja puhunutkin vain muutaman lauseen. Voimat ovat vähissä ja nyt alkaisi todellakin vähitellen riittää.

Oli pakko hakea vähän perspektiiviä. Kaksi vuotta sitten oli aika paljon hurjemmat ajat ja kirjoitin (vasta matkan alussa, sillä tästä kakusta tuli puolen vuoden mittainen) silloin tämän tekstin. Ja siitäkin selvittiin! Nyt ei toimi pää, enkä kykene asettamaan ajatuksia, mutta juuri tämän haluan tänään sanoa. Ehkä sinäkin saat kirjoituksestani jotain pohdittavaa?

 


Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
(Julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Jos eilen, kellon lyödessä 22.13 olisit kysynyt minulta millainen on nyt yksi päivä elämääni, jonka äkkillinen onnettomuus yhtäkkiä käänsi hetkeksi ylösalaisin, olisin kirjoittanut sinulle nämä sanat…

* * *

Kello 7.02

Kolmannella päätän nousta ylös. Ensimmäinen on tapahtunut klo 2.17, toinen klo 5.05.  Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita; kipu polvessa kyllä hoitaa sen homman.

Tökin itseäni hereille. Ylös ei kannata nousta ennen kuin on täysin kontrollissa. Muutoin saattaa unenpöpperössä kaatua. Niinkin on käynyt.

Au.

Köpötän vessaan. Harjaan hampaat ja vilkaisen suihkua. Tänään pitäisi pestä hiukset, mutta… Ei. Operaatio on niin suuri. Jalkaani nyt muutoin kellon ympäri tukeva ortoosi pitäisi ottaa pois. Täytyy varjella polvea, sillä se ei saa heilahtaa sivusuunnassa. Suihkut ovat sekunnin mittaisia, sillä kaatumisen ja virheliikkeiden pelko ei houkuttele jäämään suihkuun laulamaan.

Ei.

Menen suihkuun illalla.

 

Kello 7.10

Aamuissa on jo suloinen rutiini kohta kuuden viikon kokemuksella. Keitän kahvin, paistan kanamunan, voitelen leivän ja asettelen sille kasan vihanneksia. Aamuvitamiinijauhe lasiin ja marjoja pakkasesta sulamaan. Asettelen astiat jakkaralle, jota siirrän kepilläni lattiaa pitkin eteenpäin. Askel. Keppi. Jakkara siirtyy. Askel. Keppi…

Tällai tavarat asetellaan ja sitten niitä siirretään. Kätevää!

 

Kello 8.07

”Unelmien työ valumassa viemäristä alas.” 

Jos nyt kysyt, mikä kuvasarja vilahti ensimmäisenä mielessäni, kun onnettomuuteni tapahtui, näin minä sinulle vastasin.

 

Koko kevään ja kesän olen työstänyt elämäni ehkä tärkeintä projektia. Se suuntaa tulevaisuuteen ja toteutuminen on vielä epävarmaa. Tästä huolimatta olen antanut sille kaikkeni, ilman palkkaa, sillä uskon itseeni. Mutta elämä on pyörähtänyt nyt päälaelleen unelmistani tai tavoitteistani viis. Kaiken on sopeuduttava tähän tilanteeseen.

Avaan läppärini kannen ja suhaan Power Pointiin muutaman ajatuksen. On skarpattava, sillä nyt saattaa olla päivän kirkkain hetki. On jaksettava uskoa itseensä ja tähän mahdollisuuteen.

 

Kello 8.27

Naputan Power Pointia. Epätietoisuutta kestää vielä pari viikkoa. Sitten on seuraava lääkäri, jossa määritellään hoitoni jatko. Nyt kuntoutetaan pienimpiä vammoja leikkauksen tieltä. Se tulee, mutta milloin, en tiedä. Pitkä kuukausien kakku tämä kuitenkin on. Koko tulevaisuus on nyt kiinni polvessa. Yksinyrittäjänä en voi suunnitella tulevaa. En voi luvata kenellekään nyt mitään.

Se on jännä tunne se.

Jännää on myös ajatus siitä, että leikkauksen jälkeen tilanne menee hetkeksi vielä nykyistä heikompaan ja kuntoutus alkaa nollapisteestä uudelleen.

 

”Mielen lujuutta. Sitä, ettei hämäänny eikä herpaannu.”

Jos nyt kysyisit, mitä tämä kaikki vaatii, näin minä vastaisin.

 

Kello 8.40

Koetan keksiä kirjoitettavaa blogiini. En tiedä mitä sanoisin. En halua valittaa tai tehdä itsestäni säälittävää kärsijää, mutten halua esittää selviytyjääkään. Testaan monta ideaa. Ei toimi.

Postaisinko uudelleen vanhan kirjoitukseni, johon sattumalta tänään törmäsin?

Aloitan johdannon: ”Voi pojat, olen kyseenalaistanut elämääni ja tekemiäni valintoja viime pävinä – pelännyt ja itkenyt tulevaa, kysynyt MIKSI. Sitten törmäsin tähän tekstiini. ”Kumpi on hullumpi, se joka hypää, vai se joka jää?”, jossa sanon näin: ”Ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu. Vaikka en tiedä, luotan.” Ja minä jäin pohtimaan, että…”

Ei. Ei toimi. Minä olen ammattikirjoittaja ja itseni ilmaisu on vahvin lajini. En pysty siihen nyt.

 

”En tiedä uskonko itsekään tuohon kirjoittamaani.” 

Niin minä vastaisin, jos sinä nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä ajattelen.

Tällainen kuva löytyi tuosta vuosi sitten kirjoittamastani blogitekstistä. Sen löydät täältä.

 

Kello 9.01

Ajatukset katkeavat. Olen jo myöhässä. Virkailijan tunnin mittainen soittoaika alkoi! On soitettava Helsingin kaupungin sosiaalivirastoon. Kyllä. Sossuun. Talous on tiukassa. Olen saanut päätöksen, jonka mukaan yrittäjänä en saa tukea. Jippii. On selvitettävä asiaa. Jos rahaa ei saa, sitten sitä ei saa. Tietyillä mittareilla olen elämäntilaneessani ehkä montaa kuntoutuspotilasta hankalammassa elämäntilanteessa. Yksinelävä yksinyrittäjäsinkku.

 

”Minkään yksittäisen asian ei voi antaa musertaa itseään. Jos joku ovi sulkeutuu, jostain on vain etsittävä uusi.”

Jos nyt kysyisit, millaisen elämänfilosofisen opetuksen olen viime viikkoina saanut tuta ytimiä myöten, näin minä vastaisin.

 

Kello 9.20

Soitan äidilleni ja kerron keskustelusta virkailijan kanssa. Äiti on tärkeä. Hän on läheisin; kuuntelee ja auttaa, vaikka menettää yöunensa takiani. On pakko säännöstellä hänen kuormittamistaan. Siksi pidän monta asiaa itselläni. En jaa niitä kenellekään. En halua, sillä en halua vaikuttaa säälittävältä. Johtaisiko se mihinkään?

 

Kello 9.50

Onnekseni olen saanut yhden ihmisen lisää tukiverkostooni tällä viikolla. Fysiterapeuttini. Olen vihdoin päässyt ensimmäiselle hoitokerralle. Se on valanut minuun paljon uskoa. Nyt rinnallani on ammattilainen, johon voin tukeutua kysymyksissäni. Pienetkin muutokset polvessa pelottavat. Ja kun niitä yksin päässään pyörittää, pelko saattaa kasvaa tarpeettomiin muotoihin.

 

”Elintärkeä.” 

Niin minä sinulle kuvailisin, jos nyt kysyisit mikä toisten ihmisten merkitys on kuntoutujalle.

Teen aamujumpan. Fysipterapeutti on lisännyt aiempaan jumppaohjelmaani liikkeitä. Ne saavat itkun kihoamaan silmilleni. Ajassa 9.50 eka itku. Näitä on viime viikkoina riittänyt.

 

Tämä kuva on Snapchatistani, joka sekin on nyt kovin vähän viime aikoina päivittynyt. Maanantaina kerroin päiväni kohokohdasta: uudesta, mutta kovin rankasta jumppaohjelmasta ja loistavasta hoidosta, jonka sain fysioterapeutiltani.

 

Kello 11.04

”Hirveän hidasta”, vastaisin puolestaan jos nyt kysyisit millaista polvivammaisen tahti on. Turhille asioille ei jää sijaa. Se on aika hienoa! Kaikki epäolennainen täytyy karsia pois. Saa nauttia ruokailusta hitaasti, tuijottaa ikkunasta talven tuloa ja tehdä havaintoja. Asiat on pakko priorisoida tiukkaan järjestykseen.

Minä olen oppinut, että aina kun on pystyasennossa, kannattaa käydä vessassa. Pissattaa, mutta makaan sängyssä. Ei jaksa säätää taas.

 

Kello 11.48

Havahdun kostuviin kainaloihin. Hemmetti. En vielä vaihtanut yöpaitaani, enkä muistanut laittaa deodoranttia. Keho muistuttaa olennaisesta monin muodoin. On noustava ja vaihdettava paita. Housut pysyköön! Pukeudun useimmiten sairaalasta päälleni jääneisiin sairaalahousuihin. Ne ovat hirveän kätevät. Ja pinkit! Naiseuteni on huipussaan.

Pyykkikori pursuaa ja käyttövaatteet ovat loppu. Pesukone on pyykituvassa kolme kerrosta allani. Ei hissiä. Eikä nyt rahaakaan siihen, sillä maksoin minua kyydinneen työkaverin parkkimaksun viimeisistä pyykinpesurahoistani. Pitäisi päästä nostamaan ja rikkomaan rahaa tätä toimenpidettä varten.

 

”Hyvin hankalaa”, vastaisin, jos kysyisit millaista arkeni nyt on.

Kohtuuttoman paljon minulla on viime aikoina ollut kuvia tästä kulmasta. Koetin tallentaa sinulle sairaalahousujeni hienouden.

Yritin myös toista kuvakulmaa, muttei siitä tullut oikein mitään. Mutta housujen hienous on siinä, että lahkeen voi rullata vammautuneesta jalasta ylös asti, jotta saa puettua päälleen myös ortoosia paremmin paikallaan pitävän säärystimen sen alle. Arjen käytännölliset helpotukset saavat minut nyt hymyilemään.

 

Kello 12.13

Ovikello soi. Ei! Olen juuri asettunut takaisin sänkyyn ja ottanut ortoosin pois jalasta. Paikallaan ja hereillä ollessani saan höllentää sen puristusta. Olen avannut Yle areenan. Sorjonen! Kolme päivää aiemmin on alkanut uusi tv-sarja, ja olen katsonut siitä jo yhdeksän jaksoa kymmenestä.

”Heeeeeetkinen, mulla on jalka irti, täytyy laittaa se paikoilleen!”, huudan. Monta minuuttia myöhemmin olen ovella, jonka takana seisoo kaksi huoltomiestä jalkojani kummissaan toljottaen. Kohta pattereiden ilmauspumppu suhisee keittiössä, enkä minä jaksa vaivautua selittämään heille mitään.

En minä jaksa Sorjostakaan enää katsoa. Keskittyminen herpaantuu hyvin helposti. Kaikki katsomaan aloittamani leffat jäävät kesken. Kaikki kirjoittamani tekstit jäävät kesken.

 

”Koko elämäni on nyt jäänyt kesken loukkaantumiseni takia.” 

Niin minä juuri nyt vastaisin huolimatta siitä mitä sinä edes nyt kysyisit.

 

Kello 12.39

Patterimiehet lähtevät ja heilutan heille keppejäni sängystä. Kutsun käsiäni nykyään kepeiksi, se on hirveän hauskaa. Ja kepit tosi kätevät asioiden kurkottelemiseen. Lasken läppärini käsistäni ja katsahadan ikkunalle. Talitintti lehahtaa lepuuttamaan lentoaan lämpömittarini päälle. Tuijotamme toisiamme pitkään.

Talitinttiä tuijotellessa tulee nälkä. Sossään pannulla sekaisin riisiä ja kanaa.

Se on kamalaa.

 

Kello 13.27

Muu maailma viipottaa kiireissään ja minä olen hyödytön. ”Nythän sä voit tehdä kirjoitushommiasi sieltä sängystä!”, he sanovat. Näin minäkin ajattelin, muttei tämä näytäkään menevän niin. Missä voimani ovat? Miksi koko ajan väsyttää? Pelkään, että ihmiset ajattelevat minun olevan laiska paska, kun en jaksakaan tehdä mitään. Hävettää.

Voisiko mieleni vain tehdä tepposiaan, onko laiskuuteni vain ottanut tilanteesta hyödyn ja uskottelee minulle etten jaksa?

 

Kello 13.28

Jos nyt kysyisit mitä ihminen käy läpi kohta kuusi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen, kertoisiin itse rakentamastani loukkaantumisen shokkivaiheen kaaresta, jonka jakaisin näin kolmeen vaiheeseen:

1. Myöntäminen itselle että näin on nyt vaan käynyt.

2. Sopeutuminen arjen muuttuneisiin rutiineihin.

3. Omien vähäisten voimien tunnistaminen ja tunnustaminen itselle.

 

”Ottaen askeleen kerrallaan”, vastaisin, jos nyt kysyisit, miten ihminen tällaisen tilanteen voi käsitellä.

 

Kello 13.29

Ihmisen heikkous on paljastunut minulle onnettomuuteni kautta aivan uudella tavalla. Fysioterapeuttini rauhoitteli minua kertoen, että juuri näin kehoni ja mieleni nyt ragoivat. Vaikka vain polvi on rikkoutunut, koko kehoni on väärässä asennossa ja tämä vie fyysisiä voimia moninkertaisesti. Henkinen paineeni on hurja ja sen vaikutus valtava.

 

”Et ole heikko. Olet vain ihan tavallinen ihminen.” 

Näin fysioterapeuttini minulle vastasi, vaikken edes kysynyt häneltä mitään.

Niin. Nyt kun kuitenkin kysyt, että menenkö minä uloskin sairaalahousut jalassa, ni vastaan että en yleensä. Kerran oon menny. Se oli hauskaa. Mutta useimmiten on parempi tässä kohtaa puristaa itsestään irti vaatteenvaihtohalukkuus.

 

Kello 14.34

Kuinka kiitollinen olenkaan syyssäästä! Ihana kirpeä ilma ja auringonpaiste. Olen vapaa! Kepit kädessä köpötän läheiseen puistoon. Jalkaa vihloo, mutta se ei minua estä menemästä ulos.

Normaali elämäni on varsin aktiivista ja toimiva keho tärkeä työssäni. Eniten liikkumiskykyni heikkenemisessä minua harmittaa sen vaikutus päähäni. Luovan työn vaativat ideat syntyvät liikkeessä.

Nytkin vain vähän matkaa köpötettyäni keksin: Kirjoittan blogin päivästäni. Ilman tunnelatauksia suuntaan tai toiseen. Kuvailen vain mitä päivässäni tapahtuu ja millaisia asioita tapahtumat pistävät minut ajattelemaan. Ehkä se voisi avata jollekin toiselle maailmaa, jossa yllättävän fyysisen muutoksen kokenut ihminen elää.

 

Kello 14.35

Ihmisiä on hauska seurata. Heidän reaktionsa saavat minut nauramaan. Minä katson kaikkia vastaantulevia silmiin ja hymyilen. Hassua miten harva uskaltaa katsoa minuun takaisin. Ja niiltä, jotka minut huomioivat, saan osakseni aina myötätuntoisen säälivän katseen. Jos kyseessä on komea mies, HALLELUJA mikä pokausmahdollisuus, mutta oikeastaan toivoisin vain, että olisin kaikkien silmissä ihan normaali.


”Aito kohtaaminen, sitä yksin asunnossaan vankina oleva ihminen kaipaa”

Nyt kun selvästi olit aikeissa siitä kysyä.

 

Kello 14.36

Vastaan kävelee pukuun pukeutunut mies. Tuikkaan hänelle hymyn. Hän kääntää päänsä pois antamatta minulle muuta vastinetta.

 

”Katsoisivatkohan nuo ihmiset silmiini, jos olisin ihan normaali, onko heidän vain vaikea kohdata minua kun olen näin heikko?”

Tuollaisen kysyksen minä itselltäni nyt kysyn. Kysyn minä itseltänikin nyt aika paljon muitakin kysymyksiä. Niille on nyt aikaa.

 

Kello 14.37

Hitaus on hassua. Muutaman sadan metrin kävely vie puoli tuntia. Päätän, että kun saan taas vuoden päästä juosta, kokeilen missä ajassa nopeimmillaan tuon matkan voin kiertää.

 

”Tavoite. Pieni pilkahdus tulevaisuudesta!” 

Tällaisia sitä itselleen rakentaa jotta osaisi nähdä kauemmas.

Olisitko osannut tästä minulta kysyä?

 

Kello 14.38

Onhan se suorastaan musertavaa, että elämäni on nyt pisteessä, jossa vanhat mummot suikivat rollaattoreillaan sulavasti ohitseni kuin kilpajuoksijat.

Mutta yksi iäkäs rouva hidastaakin kohdallani. Hän kysyy mitä minulle on käynyt, ja me sysäydymme pitkään keskusteluun. Hän kertoo polvensa korjausleikkauksesta, joka tehtiin kuukausi ennen miehensä äkillistä menehtymistä. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Minun kurkkuani kuristaa.

Ajattelin kävelyni olevan päiväni kohokohta. Ei. Se on tämä kohtaaminen.

 

”Olisinko pysähtynyt puhumaan jos minulla olisi ollut kaksi koipea kunnossa ja kamala kiire?” 

Tämän pamauttaisin sinulle miettimättä, jos nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä mietin.

 

Kello 15.16

Kiroan. Kaikki lentää käsistä. Ihan helvetti kaikki. Keitän teetä ja teen vähän hedelmäsalaattia.

Säädän. Säädän ihan koko ajan. Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni tietokoneen laturin. Nousen hakemaan sen.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni kännykkäni.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan… fuck it!

Painan playta Sorjoselle.

 

Kello 16.25

Minä olen onnekas, sillä joskus vielä olen kunnossa taas. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta kuntoutus on tehtävä kunnolla. Siksi jumppaan pedantisti ja ohjeiden mukaan kolmesti päivässä. Nyt on aika päivän toisen. Tästä ei jousteta.

”Säntillisyyttä”, vastaisin, jos nyt kysyisit mitä loukkaantumiseni minulle on tähän mennessä opettanut. Kärsivällisyyttä.

 

Kello 17.00

Avaan television. Sinkkuillallinen! Tadaa. Mussutan taas omaa kuivaa kanariisimössöäni ja katson, kun sinkku käy kolmella illallisella. Sokkotreffit.

Olenhan minä sitäkin miettinyt. Olisihan tämä miljoona kertaa helpompaa jos en olisi yksin. Jos rinnalla olisi ihminen joka rakastaisi ja jaksaisi jakaa tämän kaiken kanssani. Vain autokyytien saaminen on järjetön säätö, joudun nyt kaikessa tukeutumaan toisiin. Olen pohtinut paljon ihmisten motivaatiota auttaa minua: miksi kukaan auttaisi, enhän ole kenenkään prioriteettilistalla kovin korkealla?

Ja yhtäkkiä mieleeni nousee aivan uusi näkökulma parisuhteeseen, rakkauteen – niiden etsimiseen.

Voisinko minä olla joskus jollekin se henkilö, joka välittää hänestä niin paljon, että haluaa kulkea hänen kanssaan, häntä tukien vaikka hän olisi kyvytön normaaliin elämään?

Ja vielä tärkeämpänä: muistaisinko myös arjessani, silloin kuin kaikki on ihan hyvin, että juuri tämä on se syy, että olemme yhdessä?

Pyyteetön rakkaus.

 

Aini. Mulla on nyt tällainen sänky. Normaalisti nukun sellaisella muutaman askeleen ylös nousevalla parvella, jonne en nyt pääse kapuamaan. Tämä on jotenkin kamala kuva. Kasassa lattialla on lääkkeeni ja jatkojohto. Tuo pötkylä on lakanapakkaus, jota käytän jumpassani aputyynynä. Tuo on aika kamala sänky. Selkään sattuu. Mutta iso pelastus arkeeni.

 

Kello 18.21

Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Tämä tapahtuu joka päivä ja monta kertaa. Jalka turpoaa ja kaikki huomioni on taas siinä. Kaikki huomioni on koko ajan siinä!

Palaan työajatuksiin. Elämäni tärkeimpään projektiin. Sitä varten on käytävä läpi pari videota. Monta kertaa päivässä on vain pakotettava itsensä tarttumaan asioihin, vaikka väsyttäisi. Katson videon tyytyväisenä näkemääni.

Saatana, sanon ääneen. Tätä ette minulta vie.

 

”Joskus on vain pakotettava itsensä uskomaan asioihin”, sanoisin nyt kun… no, kysyit sitä tai et.

 

Kello 20.10

Sytytän kynttilöitä olohuoneen pöydälle. Alan kirjoittaa blogitekstiäni päivän mittaan tekemieni muistiinpanojen mukaisesti. Tällainen on ollut päiväni, jonka rytmin yllättävä onnettomuus on nyt muuttanut pitkäksi aikaa.

 

Kello 21.14

Kirjoitan ja koetan kiteyttää. Vaikeaa. Pää on todella pehmeä. Väsynyt. Taas itkettää. Lohduton purkaus tulee silloin tällöin. Nyt on sen aika.

Onhan se selvä, että tässä touhussa mieli mustenee. Kuinka paljon onnettomuuksien ja tapaturmien yhteydessä puhutaan masennuksesta? Miten paljon potilaat saavat tukea mielensä hoitamiseen? Mietin, olenko itse ollut aiemmin masentunut, sillä selvhän se: minä olen nyt välillä masentunut, vaikka sen sanominen ääneen hävettää enemmän kuin mikään muu. Päivät vaativat välillä kovaa kestävyyttä ja mielen lujuutta. Joistakin on vain mentävä läpi keinolla millä hyvänsä.

 

Kello 21.15

”Vajoaminen hetkeksi jonkun pitkään ja turvalliseen halaukseen.” 

Jos nyt kysyisit mitä minä elämäni tässä vaiheessa eniten kaipaan, ei minun tarvitse empiä vastaustani hetkeäkään.

 

Kello 22.13

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Kukaan ei ole kysynyt mitään, mutta minä kirjoitan.

 

Iltajumpalla.

 

Kello 22.23

Sanoinko jo että kärsivällisyys ja pedanttius? Asioiden tärkeysjärjestys? Polvi on ykkösprioriteettini nyt. Päivän kolmas jumppa ja itku takana.

Menen vessaan pesemään hampaat ja katson suihkua. Käännyn pois ja painun sänkyyn.

No, huomenna on uusi päivä.

Onneksi.

 

* * *

Millainen sinun päiväsi on ollut? Oletko koskaan kirjoittanut auki yhtä päivääsi hetki kerrallaan ja pohtinut millaisia ajatuksia ja tuntemuksia arkesi tapahtumien virta sinulle synnyttää? Mitä voisit niistä oppia?

/Äm, joka halusi jakaa tänään jakaa kanssasi nämä tapahtumat.