Nämä asiat aion uskaltaa tehdä ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea – haaste itselle

Kirjoitin tänään uuden kirjeen Ulrikalle, kirjeystävälleni. Oletko jo tutustunut uuteen Kirjeitä sinulle -blogiimme?

Hänen minulle aiemmin kirjoittama kirje sai pohtimaan sitä, millaisia asioita haluan haastaa itseni uskaltamaan tehdä – siis ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea.

Lue koko kirjeeni Ulrikalle täältä. Mutta tämä lista on pakko jakaa myös sinun kanssasi täällä MaiLifessa. Nämä lupasin yrittää toteuttaa seuraavan vuoden aikana. Luulisinpa, että näitä toteuttaessani syntyy myös koko joukko oivalluksia ja blogitekstejä… Lupaan kirjoittaa!

 

* * *

Aion ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea:

  • Soittaa jokaisen kotirapussani asuvan ovikelloa, mennä esittäytymään ja tarjota suklaata.
  • Hypätä laskuvarjohypyn (ei.. miksi tuo piti sanoa ääneen!).
  • Alkaa laulaa kovaan ääneen ruokakaupassa.
  • Kertoa sille tyypille (tai oikeastaan kahdelle, kääk!), johon olen vähän ihiksissä, että olen ehkä vähän ihastunut (mulla ei niin oo munaa tähän!).
  • Hymyillä jokaiselle vastaantulijalle huolimatta siitä millainen päivä itsellä on.
  • Istua työpaikan lounasravintolassa tuntemattomien pöytään ja alkaa puhua heille.
  • Kirjoittaa kirjeitä tuntemattomille ja jättää niitä yllättäviin paikkoihin löydettäväksi.
  • Mennä kysymään treffeille jotain miestä (saattaa myös olla ihan joku muu kuin nuo kaksi (kääk!) edellä mainittua). 
  • Tarjoutua jollekin lastenhoitoavuksi jotta hän pääsisi puolisonsa kanssa viettämään yhteistä aikaa kiireisen arjen keskellä.
  • Kehua ihmisiä ihan spontaanisti ja arvaamatta.
  • Joka kerta kun mietin että pitäisiköhän, voisikohan tai uskaltaisikohan, tehdä just niin ja katsoa mitä tapahtuu.
  • Heikkona hetkenä pyytä apua.
  • Tarjoutua siivousavuksi naapurin vanhalle, yksin asuvalle rouvalle.
  • Mennä alastonmalliksi (joo, en tiiä kyllä mistä nämä kumpuaa…).
  • Aina kun olen ulkona, bussissa, kävelemässä jne. olla tuijottamatta kännykkää (paitsi silloin kun on meneillään joku kirjoitusproggis, on pakko joskus kirjoittaa joku muistiinpano puhelimeen, sen oikeuden pidätän).
  • Mennä naamiaisvaatteissa töihin.
  • Kutsun jonkun tosi mielenkiintoisen ja tuntemattoman tyypin juomaan kanssani pullon skumppaa (no okei täs on nyt toi alkoholi, mut selvin päin aion KUTSUA tämän tyypin skumpalle) 
  • Kun huomaan että jollain toisella on vaikeaa, antaa hänelle apua.
  • Kävellä upeassa iltapuvussa keskellä autotietä.
  • Roikkua vaijereissa korkean talon seinällä (joo, näitä ihme ajatuksia siis vaan tulee jostain!)
  • Nauraa ihan järjettömän kovaa mahdollisimman hiljaisessa:
    • kirjastossa 
    • bussissa
    • ravintolassa
    • työpaikan avokonttorissa (no okei, tätä teen kyllä ihan koko ajan jo nyt).
  • Pitää ihan randomin ja spontaanin puheen jossain juhlissa, joihin minut on kutsuttu.
  • Ja sit joo! Pitää ihan randomin ja spontaanin puheen jossain julkisessa paikassa, jossa on paljon ihmisiä.
  • Kun joku tulee juttelemaan, missä tahansa, en yritä vetäytyä, vaan heittäydyn keskusteluun.
  • Aion kehitellä jonkun siistiin seikkailun ja pyytää muutaman tuntemattoman tyypin mukaan siihen juttuun (heitetään vielä bonus tähän: sen seikkailun täytyy liittyä mereen).
  • Niin ja sit tietty: saada mahdollisimman monen tyypin mittarimatokävelemään kanssani!

* * *

 

Millaisen listan sinä voisit tehdä asioista, joita aiot uskaltaa tehdä ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea?

Ulrika oli ensimmäinen mittarimatokävelyn uhrini! Blogimme promokuvia ottaessa tällainenkin hetki tallentui Mirkku Merimaan kameran rullaan.

Mainokset

Elämästä on uskallettava nauttia myös yksin – sinkkuus ei ole sairaus!

”No, onko löytynyt jo joku? Oliko sillä Kanarialla ketään ”pabloa”? Miten sä nyt noin hymyilet, nyt oot kyllä rakastunut!? Mistä sä kuule löytäisit äkkiä miehen, niin ei tarvitsisi matkustaa yksin? Pitäiskö sun nyt alkaa myös miettiä vaihtoehtoa, että tekisit lapsen yksin, kyllä se lapsi tuo merkityksen elämään?”

Muita kysymyksiä en enää keksi. Nuo ovat yhtään kärjistämättä ne, joita minulle aina ensimmäisenä esitetään, kun kohdataan. 

Miksi olet vielä yksin? 

 

VIETIN juuri ihanan loman Kanarialla, Gran Canarian pienessä Arinagan kylässä. Se oli kaukana turistikohteista ja seuranani olivat vain paikalliset ihmiset. Asuin suloisessa majatalossa meren rannalla. Villiinnyin vapaudesta ja iloitsin rauhasta, nautin auringosta ja tuulesta! Sillä kävinkin: kuljin oman tuuleni mukaan ja sinne minne nenä kulloinkin näytti. 

Silti ensimmäisenä reissunikin jälkeen kysyttiin: ”Onko sinulla nyt jo joku?” 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Tiedän, nuo kysymykset tarkoittavat vain hyvää ja tuohon asiaan on helppoa tarttua; olenhan nainen, joka on ollut yksin jo monta vuotta, ja yksin oleminen siksi ulospäin selvä minua määrittelevä muoto.

Mutta se, minkä joku toinen kokee oikeaksi maailmanjärjestykseksi ei välttämättä ole sitä minulle. Ei ainakaan ainoa asia johon elämäni keskittyy. Minulla on mielessä niin paljon muutakin: toiveita, unelmia, tavoitteita. Niin paljon elettävää elämää ja hyvää, jota voin tehdä yksinkin.

Silti nuo kysymykset saavat minut pohtimaan: Olenko oikea ihminen tällä tavoin ollenkaan? Onko elämän päätavoite vain löytää pari? Onko minulla lupa elää täysipainoista elämää yksinäänkin ja ottaa siitä kaikki irti? 

Eihän sinkkuus ole sairaus! 

 

YKSIN oleminen ja yksinäisyys ovat aivan eri asioita. Tämän ymmärsin ensimmäistä kertaa kunnolla, kun olin puolen vuoden seikkailullani Norjassa; kun muutama vuosi sitten asuin pienessä kalastajakylässä luonnonvoimien armoilla (lue täältä lisää). Vaikka olin aivan yksin, en tuntenut itseäni koskaan yksinäiseksi. Ympärilläni oli jotain itseäni paljon suurempaa, luonto ja sen ääretön turva, jotka saivat minun kokemaan olevani osa, kuuluvani tuohon suureen kokonaisuuteen.

Tämä sama kokemus toistui kauniilla tavalla nyt Kanarialla lenkkeillessäni saaren karuilla aavikkopoluilla, kiivetessä korkealle vuorelle ihailemaan merimaisemaa tai istuessani illan pimeydessä rannassa aaltoja kuunnellen ja tähtiä tuijottaen.

Kuinka vapaa onkaan ihminen, joka uskaltaa olla yksin – miten tasapainoiseksi sielun saa, kun voi olla itsensä kanssa ja hiljaa. Mitä sydämeen kertyykään, kun vain keskittyy elämään!

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

MUUALLA maailman eri kolkissa olen ollut välillä kovinkin yksinäinen, ja tulen varmasti vielä tuota tunnetta kokemaan, senhän olen todennut ääneen jo aiemmin. Mutta yksin eläminen tai oleminen eivät tuota yksinäisyyden kokemustani. Sen taustalla on paljon isompia elämänkulkuja, joista vielä eräänä päivänä kirjoitan, sen lupaan! Mutta ennen sitä haluan vain muistuttaa, että elämästä on uskallettava nauttia myös yksin.

Ihmisen on osattava olla yksin. On niin paljon sellaisia, jotka välttelevän yksin jäämistä viimeiseen, ihmisiä, jotka ympäröivät itsensä alati muilla tai keksivät koko ajan jotain tekemistä. Yksin ollessa joutuu kohtaamaan hiljaisuuden, itsensä ja omat ajatuksensa. Yksin ollessa pääsee kohtaamaan itsensä – myös huonoine puolineen. Ja se on pelottavaa, tiedän sen. 

Yksin on opittava olemaan.

 

TOIVOISIN, että jokainen meistä, elämäntilanteestaan riippumatta saisi kokea yksin olemisen kauneuden. Kun osaa olla itsensä kanssa, huomaa, ettei tarvitse toista täyttämään mitään. Tajuaa sen, että toisten ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.   

Jokainen vaihe elämää on ohimenevää. Siksi ajattelen, että kaikista eri aikakausista tulisi nauttia. Tulisi olla lupa nauttia! Mitä on elämä, jos vain etsii ja odottaa jotain tapahtuvaksi? 

Ehkä siitä meidän tulisi toisiltamme kohdatessamme kysyä ensimmäisenä: Olethan varmasti nauttinut elämästäsi?

 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Huh, näitä Milo’s Surf Travelsin upeita kuvia (heidän majatalossaan asuin ja päädyin myös kuvattavaksi Gran Canarian Barranco de Guayadequen upeissa maisemissa)! Toivon, että ne kiteyttävät sen kauneuden, jonka voi kokea vain yksin.

 

/Ämmänne, jonka hymy hehku tulevat auringosta, hyvästä voinnista ja innostuksesta elämään!

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto – minulla on uusi blogi!

Kaiken lomatohinan keskellä olen unohtanut kertoa: Minulla on uusi blogi!

Ei, ei syytä huoleen, MaiLife porskuttaa edelleen, mutta nyt sen rinnalla kokeilen jotain ihanaa ja uutta.

Tänä vuonna tuntuu siltä, että elämäni ja tekemiseni erityinen teema on ”Yhdessä”. Haluan tehdä asioita muiden kanssa. Kun palasin syksyllä Helsinkiin takaisin Kuopiosta, jossa vietin paljon aikaa yksin, olen nyt halunnut tavata ystäviä niin paljon kuin mahdollista – kun siihen nyt on vihdoin parempi mahdollisuus täällä kotonani.

Olen kirjoittanut ajatuksiani myös tähän blogiini kovin yksin. Mielessä on jo pitkän muhinut, että haluaisin tehdä jotain yhdessä; kirjoittaa jotain jonkun kanssa yhdessä keskustellen elämästä, ihmetellen isoa ihmisyyttä, valaen uskoa, tukien toista. Kenties kirjeitä toiselle, joita muutkin pääsisivät lukemaan, ajattelin idean idean saadessani. Mutta ihan kuka tahansa ei ehkä kykenisi kanssani tällaiseen, ja olenkin etsinyt sopivaa kirjekaveria jo jonkin aikaa.

Sitten viime kesänä lähdin filosofi Esa Saarisen seminaariin Pafokselle, muistatko kun kirjoitin mm. tämän? Kohtasin siellä Ulrika Björkstamin, jonka kanssa ystävystyimme huomatessamme, että kokemuksissamme on paljon yhteistä. Ja niinpä me, ystävänpäivänä julkistimme yhteisen blogimme KIRJEITÄ SINULLE!

Tuon linkin takaa pääset blogiin, mutta haluan tässä erikseen jakaa eilisen kirjeeni Ulrikalle, sillä sen tarina on sellainen, jonka haluan myös MaiLife-ystävieni lukevan.

Tervetuloa siis myös Kirjeitä sinulle -blogin seuraan! Olen itse kovin innostunut ja ihmeissäni siitä, mihin tuo matka saattaakaan johtaa.

Nämä ihanat blogimme kuvat otti Mirkku Merimaa.

 

Olen kiinnostunut sinusta!
(Julkaistu Kirjeitä sinulle -blogissa 24.2.2019)

Hei Ulrika!

Jessica Myers Kalifornian Sacramentosta! Hän oli ensimmäinen kirjekaverini ala-asteen kolmannella luokalla. Mitähän hänelle mahtaa kuulua? Jessica palasi mieleeni, kun puhuit viime kirjeessäsi kirjeenvaihdon hienoudesta ja jännittävyydestä.

Voi, millainen maailma aukesikaan Keski-Suomessa asuvalle pikkutytölle kahdeksankymmentäluvun lopussa, kun hän sai kirjeitä kaukaa meren takaa! En ikinä unohda Jessican lähettämiä kuvia maatilalta, jossa hän perheineen asui. Olin valtavan kiinnostunut Amerikasta, maailmasta jossa kirjeystäväni eli. Ahmin kaikki tarinat, joita hän elämästään kertoi ja innostuin jakamaan omiani. Ajattele, millä tavoin kaksi pientä koululaista voivatkaan kohdata – ala-asteemme opettajat olivat ihan sattumanvaraisesti laittaneet juuri meidät kirjeenvaihtoon.

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto.

Luulen, että kirjeiden taika on siinä, että ne todella osittavat kiinnostuksen. Vaihdetaan kuulumisia, ja ollaan kiinnostuneita siitä, mitä toiselle kuuluu! Kun viitsii ja vaivautuu kirjoittaa, ajatella toista ja sitä mitä juuri hänelle haluaisi sanoa tai kysyä, on yksi hienoimmista keinoista kertoa olevansa aidosti kiinnostunut toisesta. Kirje vaatii sen, että istuu ajattelemaan ja pureskelemaan hetkeksi, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja toiselta kuulla. 

Ai niin, terveiset Kanarialta! Lähdin tänne vähän äkkiyllättäen yksin lomalle, sillä tunsin tarpeen päästä etäälle, ottaa vähän aikaa ja pysähtymään saada perspektiiviä elämään; mikä oikeastaan juuri nyt onkaan tärkeintä? Sellaiseen usein toimii juuri lähteminen pois omista ympyröistä. Ja etenkin täällä, pienessä paikallisessa Arinagan kylässä, kaukana turistirysistä ja tekemispaljoudesta, mieli on vapaa.

Olen täällä miettinyt paljon kohtaamisia; kuinka hassua on, miten eri tavoin ihmisten tiet kohtaavat.

Onpa se sitten sattumaa tai jostain korkeammalta suunniteltua, erilaiset kohtaamiset ovat arvokkaimpia asioita elämässä, joita tiedän. Ajattelen, että muut ihmiset asettuvat polullemme opettajiksi, peileiksi ja usein joksikin sellaiseksi vertaisiksi, että – kun annamme itsellemme siihen luvan – ymmärrämme heidän kauttaan paljon enemmän elämästä, itsestämme.

Täällä reissussa on tapahtunut käsittämättömän upeita kohtaamisia. Ihmiset kylässä, jossa majoitun tässä pienessä majatalossa, jonka katolla sinulle juuri kirjoitan, ovat iloisia, ystävällisiä, hymyileviä. Puhuvat käsillään ja kovaan ääneen, sitä minä rakastan! Jo pelkästään kaiken tuon näkeminen antaa minulle paljon.

Aivan kuten nyt täällä, kaikki kohtaamiset eivät ole kovin pitkiä, eivätkä kaikki ihmiset jää elämäämme pitkäksi aikaa. Joskus kohtaaminen on vain yhden nyökkäyksen tai tervehdyksen mittainen. Mutta, oletko ajatellut, että sekin saattaa olla kovin merkityksellinen? 

Kuten sinäkin kerroit kirjeessäsi, myös minä ollut ollut paljon yksin – yksinäinenkin. Olen monessa eri tilanteessa omassa arjessani viime aikoina harmitellut, kun kukaan ei talven synkkyydessä edes hymyile toisilleen muusta kohtaamisesta puhumattakaan.

Ja olenpa minä mietiskellyt sitäkin, millaisia kohtaamisia tiellemme asettuu päivittäin, jotka voisivat antaa meille paljon, mutta me päätämmekin torjua ne.

Kerron sinulle esimerkin:

 

***

Istuin raitiovaunussa jokin aika sitten. Tiedät ne sellaiset neljän hengen penkit, joissa istutaan vastatusten ja jollaisia sitten on käytävän molemmin puolin?

Eräs nainen astui raitiovanuun sisään. Hän ei näyttänyt laitapuolen kulkijalta, mutta jotain silmiinpistävää hänessä oli; sellaista, että hänen olemuksensa sai ihmisen pysähtymään. Nainen oli pukeutunut tummiin ja oli alakuloisen oloinen.

Näillä neljän istuttavilla paikoilla, ikkunan vieressä kasvot menosuuntaan istui kaksi miestä, siis yksi kummallakin puolella käytävää. Muut kolme paikka heidän vieressään olivat tyhjiä.

Nainen kysyi ensin toiselta heistä: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Mies katsoi naista vihaisen lasittunein silmin, ei sanonut mitään, mutta hänen katseesestaan pystyi lukemaan: “Mitä sinä keskeytätä minun kännykkän tuijottamiseni ja tuollaista kysyt, mene muualle, tämä on minun paikkani!”

Nainen huokaisi surullisena ja kääntyi toisella puolella käytävää istuvan miehen puoleen: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Tämä toinen mies harkitsi asiaa sekunnin sadasosan, päätti antaa paikkansa naiselle ja siirtyi sitten istumaan tätä vastapäätä.

”Miksi halusit istua siihen, kun täällä on niin monta vapaata paikkaa?” mies kysyi.

”Minua pelottaa”, nainen vastasi.

”Miksi sinua pelottaa?”, mies ihmetteli.

Sitten nainen ryhtyi kertomaan kuinka on niin monta kertaa raitiovaunussa tippunut penkiltä siksi, että kuljettajat tekevät äkkiliikkeitä ja ajavat kovaa. Häneen on todella sattunut ja se on jättänyt pelon.

Näin nuo kaksi sysäytyivät hyväksyvään ja ymmärtävään ajatusten vaihtoon, ja minä sain seurata tätä kaikkea etäänpää.

Parin pysäkin jälkeen nainen poistui raitiovaunusta ja hymyili kevyesti. Tuo kohtaaminen saattoi olla hänelle hyvin merkityksellinen: Että joku kiinnostui ja kuuli! Hän sai kertoa pelostaan, josta, väitän, ei juuri ollut puhunut ihmisille puhunut. Ehkä ketään ei kiinnostanut? 

Ja mikä hienoa, myös tuo mies hymyili aivan eri tavalla kuin oli raitiovaunnuun astuessaan tehnyt.

***

 

Olen pyörittänyt tuota tapahtumaa mielessäni ja luulen oivaltaneeni yhden keskeisen avainajatuksen:

Kyky kiinnostua.

Kyky kiinnostua on ehkä tärkein asia, kun kuljemme kaduilla toistemme ohitse. Silloin, kun meille tarjoutuu kohtaamisen mahdollisuus. Siis se kyky katsoa ympärilleen ja kiinnostua havaitsemastaan. Sitten on valmis kohtaamaan, ja ottamaan vastaan kaiken mitä tuo kohtaaminen voi tarjota. Silloin on valmis moikkaamaan, hymyilemään tai pysähtyä hetkeksi keskustelemaan. Vai onko se kenties uskallus; uskallus kiinnostua?

Milloin olet viimeksi sanonut jollekin: “Olen kiinnostunut sinusta”? Mitähän tapahtuisi, jos sanoisi sen?

Lämpimin ajatuksin, Maija

Ps. En malta odottaa seuraava kirjettäsi, sillä olen valtavan kiinnostunut kuulemaan millaisia ajatuksia sinulla liikkuu mielessä juuri nyt!

 

Hola!

Terveiset Arinagasta Gran Canarialta! Lähdin tänne yksin lomareissulle, ja päivät ovat vain viuhuneet suloisesti ohi. Eivät sillä tavalla, että illalla olisi tajunnut, ettei ole ollenkaan edes huomannut päivän lipuneen iltaan, vaan yksinkertaisesti mieli on vetäytynyt lomatunnelmaan ja vain antanut minun olla.

Kai sitä aina näin lomalla vasta huomaa, miten arjen pyörityksessä sitä kotona onkaan, ja usein aika väsynyt. Siksi olenkin nyt yrittänyt vain keskittyä siihen, että nauttisin omasta ajasta, auringosta (mikä valtava voima sillä onkaan, sen täällä taas vaan on huomannut) ja tästä pienestä kanarialaisesta kylästä lomakeskusten ulkopuolella. Majoitu suomalaispariskunnan pitämässä majatalossa ja täällä on ihanan rauhallista. Ympärillä on vain paikallisia ihmisiä, ei turisthässäkkää ja se tekee todella hyvää.

Reissu on pistänyt mielessä liikkeelle monta kelaa erilaisista asioista, joihin ei arjen keskellä ole osannut keskittyä – ehkä juuri se on loman tarkoitus. Ei ole ollut vaikeaa päästää irti arjesta, selvästi tämä on tullut tarpeeseen. Vaikka en kyllä kiellä, etteikö irtipäästäminen olisi aika hankalaa. Huomaan jatkuvasti miettiväni sitä, miten pitäisi sitä, pitäisi tätä ja vielä tuotakin! Suorituspaineet nousevat välillä pintaan, se on hyvin kummallista. Mutta ehkä siinäkin asiassa avain on vain se, että tunnistaa tuon tunteen ja kenties tekee sille jotain.

Sanoisinpa, että rohkein on se ihminen, joka uskaltaa vain mennä ja katsoa mitä tapahtuu. Ettei rakenna liikoja odotuksia tai sunnitelmia, vaan hengittää rauhassa ja kulkee rauhassa ympärilleen katsellen, tilaisuuksiin tarttuen tai olemaan tarttumatta. Sitä mentalitettiä olen täällä yrittänyt nyt toteuttaa.

Tekee hyvää olla reissussa yksin. Tulee nähtyä asioita eri tavoin, ja keskityttyä erilaisiin juttuihin. Saa tehdä mitä itse haluaa, tai olla tekemättä mitään. Tällainen kokemus tekisi hyvää kelle tahansa, niin yksin.

Aivot ovat selvästi lomamoodissa, ja tekstikin vain tajunnanvirtaa. Mutta ehkä juuri tämän kautta sinunkin luoksesi välittyy palanen lomatunnelmaa. Kerään sitä itseeni vielä kaksi päivää täällä ja toivon, että se antaa sitten virtaa vielä monelle tarinalle täältä. Tiedän, että erityisesti noista suorituspaineista minulla vielä jotain sanottavaa on, sillä sitä teemaa olen huomannut analysoivani aika paljon.

Jos haluat nähdä enemmän, millaista täällä on, tule katsomaan Instagramiani, ja jos et seuraa minua vielä, tee se ihmeessä! Kaiken kaikkiaan, kuten olet saattanut huomata, sellaiset päivään liittyvät asiat ja kuvat postaan nykyisin mieluummin Instagramiin ja blogiin kirjoitan taas ehkä vähän harkitumpia tekstejä. Se tuntuu tällä hetkellä oikealta tavalta suhtautua blogiini.

Mutta tämän näkymän minä juuri nyt haluaisin jakaa kanssasi

Kaunis Arinagan majakka. Tässä hyvin karussa, mutta juuri siksi kauniissa maisemassa erityisesti tuo majakka saa minut pysähtymään ihailemaan ympäröivän luonnon kauneutta.

Ystävänpäivä joka päivä – yksinäinenkin voi saada ystäviä

Yksinäisyys ei ole sairaus, eikä se tarkoita välttämättä totaalista syrjäytymistä – yksinäisyydellä on monta erilaista muotoa. Se on monelle tuttu kokemus erilaisissa elämänvaiheissa. Se tunne, johon – niin väitän – voi myös itse vaikuttaa. Kyse on paljon omasta ajattelusta. Ja toiminnasta!

Tuorein lehtihaastatteluni yksinäisyydestäni on tässä. Vaikket ikinä lukisi muita haastattelujani, luethan tämän! Siinä on kyse jostain paljon itseäni suuremmasta.

Klikkaamalla kuvia saat ne suuremmaksi ja tekstin helpommaksi lukea.

 

Sinä et ole yksin!

Ai että radioihmiselle vaan tekee hyvää päästä puhumaan välillä ihan oikeiden ja fyysisesti läsnä olevien ihmisten eteen! Olin tänään puhujakeikalla eräässä tapahtumassa ja voi sentään, minkä energian se minussa saikaan taas aikaan. On ihan eri asia puhua radiossa, missä ihmisten reaktioita ei näe, eikä vuorovaikutusta synny samalla tavalla kuin lavalla ollessa. 

Nyt olenkin täynnä energiaa ja innostusta, vaikka takki on kyllä myös kovin tyhjä. Yksi parhaimmista tunteista on se, kun tietää antaneensa kaikkensa ja sitten tulee sellainen suloinen pudotus ja raukea olo.

Esiinnyimme Alexandran kanssa samassa paneelikeskustelussa kansainväliselle yleisölle.

 

MUTTA hienoa tässä päivässä oli myös se, että tein aika ison oivalluksen. Esiinnyin nimittäin samalla lavalla some- ja mediapersoona Alexandra Alexiksen (Alexalex Galaxy) kanssa.

Me puhuimme elämästämme media-alalla ja nykyajan mediapersoonina sekä kerroimme kokemuksistamme ja seikkailuistamme kansainväliselle yleisölle.

Oli kuin olisin tavannut sielunsiskoni! Kuinka voikaan toinen ihminen, vaikka hänellä on aivan erilainen elämäntarina, olla niin samankaltainen ja kokenut samoja asioita kuin itse! Tuntui, kuin olisin tuntenut hänet jo paljon pidempään.

 

ERITYISESTI aikoina, jolloin olen kokenut yksinäisyyttä ja muita vaikeita hetkiä, on usein tuntunut siltä, että on maailmassa ja omine kokemuksinensa aivan yksin. Silloin tuntuu kuin kukaan ei ymmärrä, ja tämä johtaa usein vain syvemmälle suruun. 

Ja sitten kun tapaa ihmisen, joka kertoo aivan samanlaisista ajatuksista ja kokemuksista kuin itse, tulee ihan käsittämättömän hurja ja lohdullinen fiilis:

Minä en ole yksin!

Sinä et ole yksin! Aina on muitakin, jotka ajattelevat, tuntevat ja kokevat samoin. 

Tämä tieto on mullistavaa erityisesti juuri sillä hetkellä kun itse on hyvin heikkona. Ja siksi on niin tärkeää, että omina vaikeina aikoinaan uskaltaa kertoa niistä ääneen. Siihen toivoisin myös sinun rohkenevan.

 

MINÄ olen onnekas, sillä viime aikoina tieni varrelle on asettunut yllättävän paljon myös muita tällaisia kohtaamisia, jotka ovat vahvistaneet uskoani siihen, että niin moni ihminen saattaakin ymmärtää minua, vaikka monesti tuntuisikin, että on ihan outo omine kokemuksineen.

Ja tietysti myös tämän blogini myötä huomannut tuon saman asian; miten palkitsevaa tämän matkan varrella onkaan ollut se, että kertoessani elämäni iloista ja suruista te olette laittaneet viestejä, ja jakaneet omia tarinoitanne! Koska ne kertovat, että kukaan ei ole yksin.

Inspiroituneena ja samankaltaisia kohtaamisia sinulle toivoen,

Äm

Kirje minulle – käyvätkö toiveet menneisyydestä toteen?

LÖYSIN satunnaisten papereitteni seasta kirjeen. Olen kirjoittanut sen itselleni toukokuun 27. päivä vuonna 2014. Vain muutaamaa kuukautta aikaisemmin koko elämäni oli romahtanut – ja olen päättänyt kirjoittaa itselleni tulevaisuuteen. En tiedä piilotinko kirjeen itseltäni tarkoituksella, vai hukkuiko se vahingossa elämän heitellessä minua paikasta toiseen.

Mutta nyt minä kirjeen vasta löysin, aivan sattumalta. Olisiko se pitänyt löytää ja lukea jo aikaisemmin?


TAVAAN omia sanojani, viestiä itselleni, ja kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni. En tiedä mitä ajatella. Olen kirjoittanut kauniille paperille, sellaiselle, jonka takapuolella on kuvia kengistä, ja liimannut kulmaan sydäntarroja. Miksi? 

Toiveitako? Unelmia? Vai jotain, joka voi käydä toteen?

Osasinko kuvitella tuolloin, missä tilanteessa tulisin kirjeen löytämään? Osasinko ajatella, millaisen matkan olen kulkenut? Toivoinko, että tähän kaikkeen olisi mennyt näin monta vuotta?

No, en varmasti.

Nämä vuodet ovat vieneet minut sellaisiin syvyyksiin, kantaneet korkeuksiin ja seikkailuihin, joita en ikinä olisi uskonut voinut uskoa yhden ihmisen kokevan. Olen elänyt, ihmetellyt ja pudonnut vielä monen monituista keraa – mutta vain tuolla tavoin olen voinut päästä sen kukoistuksen äärelle, jota tuolloin kaikista eniten janosin.


OLENKO minä nyt kaipaamani kaltainen, vai onko matkaa vielä jäljellä? Kuinka kauan matkaa täytyy tehdä, jotta pääsee perille? Ja mitä sitten tapahtuu, jos kaikki eteeni asettamat etapit täyttyvät?

 

Näin kirjeessä lukee, sanasta sanaan:

 

”27.5.2014

Rakas Maija,

Ihana nähdä sinut taas kukoistavana naisena. Olet päässyt yli vaikeiden aikojen, yli riippuvuuden. Olet taas iloinen, hehkuva itsesi; riippumaton ja itsenäinen nainen, joka osaa ja uskaltaa rakastaa.

Teet asioita, joita rakastat ja olet osoittanut itsellesi, että voit tienata hyvän elannon itsenäisenä toimijana niiden asioiden parissa, joihin eniten uskot. 

Hehkut elinvoimaa, saat kaikki ympärilläsi hymyilemään. Uskallat luottaa itseesi ja olet juuri sellainen kuin olet: Avoin, rehellinen, rakastettava. 

Tiedät, että sinä olet rakkaus, ja että olet kunnon miehen arvoinen. Hän tulee vastaasi pian.”

 


JOS kirjoittaisin itselleni kirjeen tulevaisuuteen juuri tänään, mitä siinä sanoisin?



JOS et tarinaani vielä tunne, lue esimerkiksi näitä tekstejäni, joita olen seikkailuistani kirjoittanut:

”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa

”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

”Kun samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”

”Kun valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen”

”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla”

”84380 Stø”

”Kauhuleffojen kiintiöbloni kalatehtaalla”

”Täällä poissa minä olen tasan”

”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin – näin selvisin, vaikka mieleni romahti”

”Kyläboheemien kokoontumisajot”

”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi – tältä tuntuu kun saa apua vaikeuksissa”

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen tunteen läpi”

”Sen saa, minkä itse tekee todeksi”

Ja paljon lisää löydät, kun selaat näitä sivuja.

 

Yksinäinen ei ole olennainen osa mitään merkityksellistä

Viime viikonloppuna tuli kummallinen raja vastaan: enää ei oikein jaksaisi ottaa kuraa niskaan, jota sinne tuntuu tasaisesti satelevan. Työni on välillä vähän rankka laji, ja palautetta tulee paljon – Suomessa kun ollaan, haukut kantautuvat kovaa korviin, eikä positiivista palautetta yhtä aktiivisesti jaeta. Kommentointi on usein kovin kärkästä, ja vaikka julkisessa työssä tuokin kuuluu asiaan, sattuu se välillä syvälle sieluun, olenhan vain ihminen.

Jostakin syystä nyt sain taas aimo kasan ilkeää palautetta, ja jäin pyörimään ahdistuksissani tähän ajatukseen: Kuinka paljon minun on kestettävä negatiivista kommentointia olemassaolostani, tavastani tehdä työtä ja itsestäni ihmisenä!


JÄIN ihmettelemään, miksi oikeastaan aivan turhat mielipiteet saavat minut niin surulliseksi. Lopulta vastaus oli hyvin selvä. Havahduin, ettei minulla ole arjessani lähdettä, joka antaisi pyyteettömästi ja vailla vastinetta kaunista palautetta. Ilkeät kommentit satuttavat, sillä en saa niiden vastineeksi ikinä kokea, että joku todella tarvitsee minua, välittää ja on tukenani kaikissa tilanteissa.

Minä en ole olennainen osa mitään merkityksellistä, kauhistuin!

Sellaistahan yksinäinen kaipaa; tukea ja huolenpitoa. Lempeästi hyväksyvää kosketusta ja sitä, että hänet otetaan mukaan, että hänellä on oma, tärkeä paikka. Moni itsensä yksinäiseksi tuntevan kokee, ettei kuulu mihinkään, ettei kukaan ole tukena, eikä kukaan tarvitse.

Sillä sitä yksinäisyys on, tunne. Yksilön henkilökohtainen kokemus siitä, että kukaan ei kutsu mukaan, ettei ole olennainen osa.


KUN aikani pyörittelin tätä ajatusta mielessäni, tajusin jotain olennaista yksinäisyydestä.

Ei yksinäisyyden kokemus lopu kokonaan edes sillä, että saa positiivista palautetta, että joku tulee ”randomisti” kehumaan. Yksinäinen kaipaa pyyteetöntä hyväksyntää, jonka hän pystyy ottamaan aidosti vastaan vain silloin, kun itse kokee todella kuuluvansa.

Siksi positiivistakin palautetta tärkeämpää yksinäiselle on saada kokemus paikasta, joka on vain häntä varten. Sellainen tunne, että kuuluu johonkin kokonaisuuteen, jossa hänen ollessa poissa koko tuo kokonaisuus on vajaa.

Sen yksinäinen haluaa täyttää. Sen minä haluaisin täyttää! Olla osa ja merkityksellinen.


”SILLÄ ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.

Sillä se on se pontti.

Jaettu rakkaus. Mikä siunaus on saada kokea se.”

Muistatko, kun kirjoitin näin muutama vuosi sitten palattuani Amerikasta, jossa vietin monta viikkoa ystäväväperheeni ”au pairina” (lue juttu tästä)? Tuo oli valtavan tärkeä kokemus minulle, perheettömälle sinkulle. Sain olla osa oikeaa perheyhteisöä, jossa minulla oli oma paikkani. Tuolloin tajusin, että ei ihmisen kuulu olla yksin.

Näinen rakkaitten pikkunaperoitten kanssa sain viettää aikaa Amerikassa.

 

Tuo teksti ja kokemus palautuivat mieleeni sunnuntai-iltana. Olin ahdistunut ajatuksistani ja ilkeistä viesteistä, kunnes sunnuntai-iltana tuli aika lähteä ravintolaan syömään. Eräs toinen ystäväperheeni, jonka elämässä olen ollut mukana muun muassa lapsia hoitaen, oli kutsunut minut sinne juhlimaan tyttärensä syntymäpäivää. Muut verisukulaisia keskenään ja minä, ulkopuolinen, sain olla mukana tuossa joukossa. He halusivat juuri minut mukaansa!

Yhtäkkiä koko ajatusketjuni ja ahdistukseni pysähtyi:

Minullehan on tarjoutunut valtava onni, että saan kuulua peräti kahteen perheeseeen, jotka ovat antaneet minulle oman paikan. Sen paikan vain minä voin täyttää, ja vaikken ole heidän arjessaan koko ajan läsnä, silloin kun olemme yhdessä, yhteinen yhtälömme on täysi. Ehkä hekin saavat jotain siitä?

 

Tähän tekstiin törmäsin sunnuntaina ravintolassa, jossa vietimme synttärijuhlia.

 

TÄMÄN tunteen haluaisin tarjota monelle muulle kaltaiselleni yksinäisyyttä kokevalle, perheettömälle; että pääsisi osaksi jotain toista perhettä ja yhteisöä, että voisi kokea olevansa osa jotain merkityksellistä.

Helppo sanoa, mutta käytännössä mahdotonta, ajattelee moni teistä nyt. Mistä yksinäinen yhtäkkiä tällaisen paikan löytäisi?

Taikasauvaa ei olekaan. Mutta olennaista on se, että ovi olisi auki molempiin suuntiin. Siis, että me yksinäiset muistaisimme, että on paljon itsestämme kiinni. Että uhriudummeko, vai sanommeko ääneen sen mitä kaipaamme? Voisihan sitä vaikka ihan ääneen tarjoutua hoitamaan jonkun perheen lapsia tai kaveriksi vanhukselle? Voisitko?

Ja toisaalta: Toivoisin, että yhä useampi perhe uskaltaa päästää elämäänsä myös ihmisiä, jotka eivät siihen suoraan verisiteellä kuulu. Voin kertoa omasta kokemuksesta, että se on sanoinkuvaamattoman tärkeää ja hienoa ihmiselle, joka muuten jäisi hyvin yksin. Oletko sinä ajatellut, että tällainen olisi mahdollista?


ITSELLENI tuo syntymäpäiväillallinen oli tärkeä muistutus siitä, että ehkä minun ei olekaan syytä uhriutua yksinäisyydessäni, vaan mennä näille paikoille, näihin perheisiin yhä useammin? Että ehkä minun tulisi kurkottautua itse ulos.

Sillä tiedän, että nuo ovet ovat aina auki.

/Äm

Jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi – miten menneet haamut hyvästellään?

Olen nähnyt unia viime aikoina. Urheilijasta. Kummajainen kaukaisuudesta. Urheilija; tuolla nimellä entinen elämäni nyt kulkee näissä kirjoissa, sillä muuta nimikettä ei enää ole. Ei tunnetta, ei sidettä, vain välinpitämättömyys.

Silti jokin vaivaa.

Miksi mennyt palaa uniini, miksi se pyörii päässäni, kun annan alitajunnan unessa vapaaksi? Siksikö, että kaikki katkesi kuin seinään: iso räjähdys ja sitten hiljaisuus? Ei kysymyksiä, ei vastauksia. Ei liiemmin lausuttu hyvästejä, ei sanottu kiitos ja näkemiin. Ei huudettu vihaa kovaan ääneen, ei huudettu ääneen, ei ääneen… ei ääntäkään!

Viisi vuotta. Yritän työntää menneen pois, mutten tunnu onnistuneen siinä vieläkään. Viiden vuoden jäljeenkään!

Jokin vaivaa.

En jaksaisi enää katsoa noita turhia kuvia eilisestä, ne varjostavat tietäni vieläkin! Miksi en pääse eteenpäin?

Iso räjähdys, äänettömyys, hylkäys; poikki ja pinnon ja seuraavaan. Kaiken kulku nakersi luottamuksen. Kipu jäi jälkeen. Nyt olen kasannut luoton itseen, mutta en uskalla luottaa muihin. Kykenenkö siihen ikinä!

Se vaivaa!

Mikä estää menemästä eteenpäin, kulkemasta sinne, minne tarvitsee? Voiko entinen aika pitää vielä kiinni niin, että se täytyy irrottaa kokonaan?

Miten menneelle heitetään hyvästit, jotta voi jatkaa matkaa – jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi? Miten käsitellään kipu, ettei se estä elämää?

Osaatko vastata? Oletko kokenut samaa, että menneisyyden haamut huutavat edelleen, vaikka aika tuntuu jo menneen?

 

Tämä laulu olisi kai pitänyt laulaa jo vuosia sitten. Mutta niin ei käynyt. Ei ollut tilaa, ei tahtoa. Onko se laulettava nyt; edelleen, entiseen? Onko sanottava suoraan kohti kasvoja? Onko se syy, ettei voi luottaa kehenkään – ettei pääse vielä mihinkään?

 

Tässä olen minä, kuusi vuotta sitten; silloin nyt jo menneessä. En haluaisi pyristää tuosta ajasta ajatuksissani eroon, sillä siihen liityy niin paljon kaikkea kaunista ja hyvää, jotka haluan kantaa mukanani tästä ikuisuuteen. Siihen liittyy kiitollisuus, jota ilman en eläisi tällaisena ihmisenä tänään.

 

/Äm, hienoisen herkkänä juuri nyt

Miksi sinulla ei ole munaa sanoa, että olet hyvä tyyppi?

Joka jeesuksen kerta, kun aion painaa blogini julkaisunsppulaa ennen uuden tekstin julkaisemista, mielessäni käy sama ajatus:

”Ei tässä ole mitään järkeä, eihän kukaan tätä kuitenkaan lue, ei tykkää, eikä ketään kiinnosta ja miksipä kiinnostaisikaan”.

Tai kun laitan radiossa mikrofonini liun pois päältä, lyön käteni otsalle, rutistan naamani ja totean ääneen:

”Voi hitto mitä kuraa juuri tuli suusta, enkö minä parempaan pysty!”

Tai nyt, kun viime aikoina tämä sinkkuuteni on ollut taas niin tapetilla, huomaan aina, ihan joka kerta tavatessani mielenkiintoisen tyypin huomaan ajattelevani, että eihän tuo nyt minusta voi olla kiinnostunut, kyllähän hänelle löytyy parempikin, ja minähän olen tällainen kamala.


VIIME viikolla radiolähetyksessäni oli teemana Upeat Villit Miehet – vietettiinhän tuollaista hienoa teemapäivää menneenä lauantaina. Juttelin monen ihmisen kanssa siitä, millainen oikeastaan on Upea Villi Mies (tai aivan samalla tavoin: Upea Villi Nainen tai Muunsukupuolinen!) ja vieraanani lähetyksessä oli mies, jonka kanssa asiaa pohdittiin myös ihan kaiken kansan kuullen.

Jokainen, alleviivaan, JOKAINEN juttukumppanini sanoi:

”No, enhän minä ole mikään upea saati villi, ihan tavallinen, tylsä tyyppi olen, ei minusta kyllä ole tällaiseen asiaan sanomaan mitään.”

Joka ikinen ihminen vähätteli itse itsensä – alleviivaan: ITSE ITSENSÄ – pienimpään takanurkkaan kyyhöttämään, ja minä jäin pitkäksi aikaa miettimään:

Miksi?

Miksi nämä ihmiset vähättelevät ja aliarvioivat itseään noin rankasti, kun minun silmiini he näyttäytyvät todella mielenkiintoisilta ja hienoilta tyypeiltä, joilla on varmasti paljon annettavaa ja ammennettavaa itsestään.

Kysyin asiasta myös radiolähetykseni haastateltavalta. Hän oli ihan mahtava, upea ja mielenkiintoinen tyyppi, ja jopa uskaltaa sen antaa näkyä, mutta silti useamman kerran itsekin sortui vähättelemään omia tekemisiään tai persoonaansa. Ei hänkään osannut sanoa syytä itsensä vähättelemiseen – sanoi sen vaan jotenkin lipsahtavan suusta, kun niin vain tapana on.

En voinut päästää asiaa helpolla läpi omien sormieni. Keksisinkö itse vastauksen?


MITÄ enemmän asiaa pohdin, alkaa minusta tuntua, että itsensä vähätteleminen on vain laiskoihin ihmisiin iskostunut tapa, jonka turvin voi välttää kaivamastaan itsestään esiin sen upean villin ihmisen, joka ihan aidosti ja oikeasti on. Se on itsekunnioituksen ja arvostuksen puutetta, johon meillä kenelläkään ei tulisi olla mitään syytä. Kyse on myötätunnosta itseä kohtaan, joka tekee jokaisesta hyvän tyypin.

On niin helppo turvautua heikkoon uskomukseen itsestä, sillä silloin ei tarvitse tehdä mitään: voi vain maata sohvalla ja valittaa miten elämä kohtelee kaltoin, minua, pientä uhria. On turvallista syyttää suomalaista kulttuuria siitä, ettei se salli meidän nostaa itseämme esille, tai etteivät ulkopuoliset halua meidän olevan omanlaisiamme, innostuneita ja itsevarmoja ihmisiä. Tai, että he kokevat meidän olevan jotenkin leuhkoja – ja jos niin ajattelevatkin, heidän ongelmansahan se on!

 

Upea, villi ihminen: Miksi sinulla ei ole munaa sanoa, että olet hyvä tyyppi, vaan tapasi on valita vähättely?

 

Me kaikki haluamme sanoa olevamme hyviä tyyppejä, ajatella olevamme kelpaavia, hyväksyttäviä ihmisiä ja tuoda tämä kaikki esille, mutta samalla pelkäämme sitä, mitä toinen siitä ajattelee.

Kummallinen kierre; näetkö tässä jonkin ristiriidan?


OLEN jäänyt itselleni kiinni useamman kerran viime päivinä siitä, miten aivan omaehtoisesti, rakennan itsellen huonon itsetunnon ja valitsen aina helpoimman; itseni vähättelyn, ja ajattellen, ettei kukaan ole kiinnostunut tai että juttuni ovat kuraa. En anna itselleni arvoa, en anna itseni olla arvokas kaikella sillä, mitä minulla on. En päästä itseäni loistamaan!

Ja tuon valinnan teen tietoisesti ihan minä itse, joka päivä erikseen. Voisinko valita toisin?


ON järkyttävää ajatella, miten paljon enemmän, ja hyvää me suomalaiset saisimme aikaan, jos ei vähättelisi itseä, omia voimiaan.

Kamalaa todeta, ettemme edes arvosta itseämme niin paljon että pystyisimme sanomaan: ”Hei kato, mä oon hyvä tyyppi ja osaan näitä juttuja.” Se on lopulta aika helppoa!

Jonkun on vaan rohkeasti alettava arvostaa itseään ja antaa sen näkyä. Ehkä se sitten tarttuu toiseen, ja kolmanteenkin!

Miten sinä voisit olla tuo tyyppi? Auttaisiko, jos vain luopuisi tavastaan aliarvioida itseään.

/Äm, Upea Villi Nainen