Joulukuun sävel

Joulukuu! Aloitettakoon se kauniiden joulun sävelten siivittämänä. Sain taannoin kunnian laulaa ja duetoida ystäväni Meri-Maarian vastajulkaistun Arjen joulu -kappaleen.

Nyt se on kuultavissa täällä, virittäydythän kanssamme joulun tunnelmaan!

* * *

Askel jäinen maahan painautuu,
lumi kinoksiksi laskostuu.
Hiutalparvi valkoinen
punoo jäisen kehyksen
ympärille kahden nuoren ihmisen.
Joskus pysähtyvät nauttimaan
jouluikkunoiden tunnelmaa.
Joulu heidät pysäyttää,
vaikka normaalisti jää
väliin heillä aika yhteinen.

Tyttö jouluglögin lämmittää,
nauttivat he joka hetkestään.
Joulun lämpö leviää
sulattamaan ihmisjään,
joka kiireistämme usein muodostuu.
Laulu joulun hiljaa helähtää,
poika tähden kuuseen sytyttää.
Astuvat he kahdestaan
joulun sisään nukkumaan.
Aika vapautuu ja joulu ohi on.

Joulu meidät jättää
tullakseen takaisin,
tuodakseen levon levottomuuteen.

Pian vuosi jälleen vierähtää,
liekki nuoleskelee kynttilää.
Nuoripari katsahtaa
pieneen lapseen nukkuvaan,
joka ensimmäisen joulun kasteen saa.
Kuusi koristeissaan kiiltelee,
lahjanarut joku aukaisee.
Lumi hiljaa tuiskuaa,
jossain askel painaa saa
tuoreen jäljen hangen hentoon hohteeseen.

Joulu meidät jättää
tullakseen takaisin,
tuodakseen levon levottomuuteen.

-Meri-Maaria Kivekäs

Rokki alkakoon!

Hengissä ollaan. Runosuoni ei nyt oikein kuki kipujen ja väsymyksen takia, mutta iso määrä kokemuksia on taas kuluneen reilun vuorokauden aikana kerrytetty. Niistä lisää myöhemmin.

Tänään päivällä pääsin kotiin sairaalasta. Jaoin aamusella vielä sairaalan pedissä maatessani Faceebookissa päivän viisauden, ehkä suurimman oivallukseni leikkauksesta – jaettakoon se tässäkin kannustuksen sanoina sinullekin.

Nääs sen minä vaan haluan tänään sanoa, ystäväiseni, että luotahan vaan aina rohkeasti omaan tunteeseen ja pidä puolesi reippaasti, vaikka vähän epäilyttäisikin!

Minun leikkauksessani selvisi, että eturistisiteeni oli täysin poikki ja sillai vähän huonommassa hapessa. Kun minua pompotettiin julkisella ja leikkauspäätöstä siirrettiin, aloin itsekin kyseenalaistaa itseäni ja epäillä olevani vaan vähän liian heikko päästäni, vaikka koko ajan tuntui, ettei kaikki ollutkaan ihan kuten lääkäri väitti. Lopulta uskaltauduin ottamaan ohjat omiin käsiin ja hoidattamaan polveni Diacorissa. Jos en näin olisi tehnyt, olisi tästä tullut vielä(kin) aikamoinen(sempi) show – turha odottelu tai leikkaamattomuus eivät tietenkään olisi tehneet hyvää terveydelleni tai taloudelleni. Niin siksi nämä kannustuksen sanat sinulle tänään!

Diacorille iso kiitos huippuhoidosta! Nyt päästään kuntoutumaan. Se on pitkä taival, mutta jokaisen uhrauksen arvoinen. Nythän on nimittäin niin, että minulle tuo leikkaus oli tavallaan aika iso vedenjakaja. Päätin, että avatessani silmäni nukutuksen jälkeen alkaa rokkenroll! Elämä on nyt potkinut riittävästi tätä tyttöä päähän, ja enää en anna sen tehdä niin.

Rokki alkakoon!

img_4536

/Äm

Seuraavaa päivää edeltävä massakausi

Eipä tämä haaste juuri edellisistä poikkea. Kuten kaikkia urheilusuorituksiani ja -haasteitani edeltävänä päivänä, täällä on nyt meneillään massakausi. Tankkaus!

No okei. On ollut jo koko viikonlopun.

Huomenna heiluu leikkausveitsi ja eniten ahdistaa se, miten selviän koko päivän ennen leikkausta syömättä. Siksi tänään on tankattava.

No okei. On täytynyt jo koko viikonlopun.

Pää on tyhjentynyt täysin viime päivinä, se on suorastaan kummallista. Mutta toisaalta, enpä ihmettele; onhan huomista odotettukin, ja h-hetken lähentyessä keskittymiskyky muuhun hukkuu. Mieli on vähitellen alkanut suunnata kaiken (vähäisen) energian leikkaukseen.

Tätä kirjoittaessanikin huomaan, etten edes osaa kuvailla sanoin mitä mielessä nyt liikkuu. Jännä kokemus kaiken kaikkiaan, ja kuten olen aiemmin jo sanonut, sillä uteliaan seikkailijan asenteellani olen tästäkin haasteesta ihan innoissani. Etenkin kun saa tankata hyvillä mielin. Ei kai näistä muuten selviäisi eteenpäin.

Ei mulla muuta. Eikä ole kuviakaan viime päiviltä, joten mennään pelkän tekstin voimalla. Ja tankkauksen. Painaudun takaisin ruokieni pariin.

Iloa viikkoosi!

/Äm

Tällaista lämpöä lähellä!

Olin aikeissa kirjoittaa tänään näin:

”Nyt alkaa loppua kestävyys.

Jos nyt kysyisit, miten sairastuvalla nyt voidaan, näin sinulle vastaisin. 

Oikeastaan lasken täällä jo tunteja. Viisi päivää leikkaukseen, ja minä olen ihan valmis. Se on jotenkin sellainen hekinen raja. Pitkä, 11 viikon mittainen odotus ja epävarmuus päättyy. Sitten polvi on operoitu ja voi aloittaa parantumisen, vaikka sekin pitkä tie on.

Mutta nyt pää ja kroppa on hetkeksi puristettu täysin tyhjiin.

Jos seuraavien päivien aikana ei tapahdu jotain merkittävää tai mieleen tuli tärkeitä ajatuksia, älä ihmettele, jos palaan vasta leikkauksen jälkeen.”

 

Mutta sitten ystäväni otti yhteyttä. Kysyi, tarvitsisinko jotain apua, hänellä kun oli tänään auto käytössään. Niin hän sitten käytti minua kaupassa ja vielä kassalla halusi tarjota ruokaostokseni (dramaattisista vastusteluistani huolimatta).

En voi käsittää millaisella onnella minua on siunattu. Kuinka kiitollinen olenkaan, kun on tällaista lämpöä ympärillä!  Vaikka elämä kovin rankkaa nyt onkin, en voi kuin kiittää siitä mitä viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ja oppia. Tällaiset hetket auttavat kaiken vaikean läpi. Näistä minä haluan kirjoittaa.

Niin. Jos seuraavien päivien aikana ei tapahdu muuta merkittävää tai mieleen tuli tärkeitä ajatuksia, älä ihmettele, jos palaan vasta leikkauksen jälkeen.

94d0a610-b0e9-471b-810d-735a8d1bdd71-2

Niin ja tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Tällaista viestintää vaan tapahtuu Snapchatissa (oikeastaan tämä on tapahtunut yli kuukausi sitten lokakuussa), kun ihminen on yksin kotona rikkinäisen polven kanssa. Tästä on huumori kaukana. Taidat sinäkin olla onnellinen, että kohta alan parantua…

/Äm

Välitäthän, kun välität yksinäisestä

Vähän salakavalasti ja suunnittelemattakin yksinäisyys on noussut tänä vuonna blogini yhdeksi isoimmista teemoista,  Olen viimekin päivinä käsitellyt aihetta taas ehkä uudenlaisestakin näkökulmasta. Vaikka aihe on minullekin vaikea ja aiheuttaa paljon surua, olen kovin onnellinen, että olen saanut mahdollisuuksia kiteyttää sitä eri tavoin sinunkin tarkasteltavaksesi.

Yksinäisyys saattaa koskettaa sinua läheltä, tai sitten aihe on täysin vieras. Olipa tapaus mikä tahansa, minulle tärkeää on avata silmiä ja tuoda uusia ajatuksia ja käyttää siihen omia parhaimpia lahjojani. On ollut hienoa voida olla tekemässä konkreettisia tekoja yksinäisyyden tutummaksi tekemiseen ja jopa ehkäisemiseen – luithan myös kertomukseni Hyvän mielen lounaaltamme?

Alkavalla viikolla yksinäisyys puhuttaa valtakunnan medioita myöten: Keskiviikkona Ylen A2-illassa teema on esillä isosti. Minun tuli tehtyä keväällä niin hieno ja iso satsaus tähän Rush trampoliinikeskuksen tempaukseen ja videoreportaasiini yksinäisyydestä, että nostan sen uudelleen katsottavaksesi. Tällä videolla kerron oman yksinäisyystarinani, vien sinut mukanani Rush trampoliinikeskuksessa keväällä järjestämääni yksinäisyystempaukseen (tähän) sekä Helsinki Mission toiminnanjohtaja Olli Valtosen juttusille.

Toivon, että tämä tavoittaa kaikki kiinnostuneet katsojat, jotka sitä eivät ole vielä nähneet. Välitäthän sitä eteenpäin, kun välität.

 

Yksinäisyys on vaikein vamma – kun fyysinen vamma sysäsi mentaaliselle matkalle, syttyi rakkauden kaipuu

Pari viikkoa sitten se lopulta tuli. Pimeässä ääneen lausuttu lohduton huuto ”En enää jaksa tämän läpi yksin”, sitä sävyttänyt itku ja sitten…

Ei mitään.

Hiljaisuus.

Hiljaisuuteen minäkin halusin taipua. Tästä ei saa puhua tai kirjoittaa kenellekään. Nyt jos koskaan on näytettävä reippaalta, sillä säälipistellä eivät asiat ratkea.

 

”EI KUKAAN SELVIÄ tällaisesta yksin. Välillä on voitava hajota turvallisesti”, hän sanoi. Fysioterapeuttini eilen.

Hoitoni jälkeen sysäydyimme pitkään keskusteluun siitä miten mieli myllertää, kun keho koettaa kuntoutua pahasta pulmasta.

Aika rankat kymmenen viikkoa elämää ovat nyt takanani. Vielä reilu viikko, ja sitten asetun leikkauspöydälle. Pitkä odotus päättyy, mutta samalla ollaan vasta ihan alussa. Sitten alkaa uusi kuntoutuminen. Uusi myllerrys.

En olisi voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan piirtää paperille etukäteen maailmaa, joka on kuluneiden viikkojen aikana tapaturmani jälkeen minulle avautunut – mitä olen tuntenut, kokenut ja nähnyt. Kun käsi menee poikki, jalka napsahtaa sijoiltaan tai niska nyrjähtää, sitähän vaan hoidetaan homma lääkärissa ja kuntoudutaan, olen aiemmin ajatellut.

Tätä en ole ennen osannut nähdä.

img_4441

Tämä on vanha kuva vanhasta maailmastani. Käsi, jota minä olen viimeksi puristanut.

 

SITTEN EILEN. PÄÄTÖS. On kuitenkin kerrottava ääneen millainen mentaalinen matka alkaa, kun keho hajoaa sen verran rajusti, että koko arki heittää häränpyllyä. Se matka on kehon kohuja kovempi kestää.

Kun on sairaana tai vammautuneena, tärkein fokus pitäisi voida pitää paranemisessa. Minun huomioni on sikin sokin ja ympäri ämpäri peloissa, käytännön järjestelyissä, vastuussa, pienissä onnen pilkahduksissa, romahduksissa ja uusissa kukoistuksissa. Välillä jopa pelkään, miten kaikki stressini tulee parantumiseeni vaikuttamaan – tuskin se sitä ainakaan edistää. Huolet hurjistuvat synkkien seinien sisällä vailla toisen tukea.

”Fysioterapeuttien vastaanotolla koetaan usein vahvoja heikkoja hetkiä”, hän kertoi. Fysioterapeuttini. ”Jokaisen on voitava turvautua toiseen, ja joskus terveydenhoitohenkilökunta on potilaan tärkein tukipilari – se, jolla on aikaa pysähtyä ja kuunnella.”

Näin on nyt minulla. Olen arjessani kovin yksin. Sinkku ja sillai.

Mutta tiedän, että on monta muuta. Siksi on päätettävä kertoa ääneen tämä yllättävä puoli, jota moni vammaa kokematon ei ehkä voi ikinä muutoin ymmärtää tai osata omassa arjessaan aina kiittää.

 

TÄSSÄ SE NYT SITTEN TULEE. Suurin suru.

Minun tarpeeni. Kaipuu. Ehkä jonkun muunkin samassa tilanteessa olevan?

”Minä olen tässä, rakastan sinua ja annan sinun levätä. Lupaan, että sinäkin saat vielä jotain hyvää. Luota minuun.”

Näin haluaisin jonkun sanovan minulle juuri nyt. Sitten minä hajoaisin hetkeksi hänen turvalliseen syliinsä ja uskoisin taas, että tämäkin haasteen minä voin voittaa.

Rakkautta. Yhtä ihmistä, joka olisi hetken vain minua varten ja kantaisi, kun häntä eniten tarvitsisin. Vailla vastineita auttaisi jaksamaan arjessa, jotta minä voisin hengähtää hetkeksi. Sitä minä tarvitsisin nyt eniten.

Suurin voima vammautuneelle on rinnalla kulkeva, myllerryksessä häntä tukeva läheinen. Yksinäisyys on vaikein vamma. Sen ymmärtää, kun fyysinen vamma sysää mentaaliselle matkalle.

Saattaa syntyä rakkauden kaipuu.

 

TÄMÄ ON KOKEMUS, josta minä olen lopulta kovin kiitollinen ja hullulla tavalla jopa onnellinen; että tämä polku täytyy kulkea juuri näin. Joskus tämäkin on ohi, ja minä sitten monta tarinaa rikkaampi. En halua unohtaa, vaan tallentaa tämän sydämeeni tiukkaan.

Jos minulla joskus vielä on parisuhde, rakkaus, tämän haluan silloin arjessani muistaa.

/Ämmäsi

* * *

Jos et tiedä, mitä minulle kävi tai kaipaat vertaistukea, lue esimerkiksi nämä kirjoitukseni vammautumisesta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä.

”Kun vammatutuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”
”Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016”
”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”

”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.”
Ei ihmisen kuulu yksin olla”
”Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille”

Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäityyshätä yhdessä”
Yksinäisyydentappokone”
Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä

 

 

Pumppuhuoneen salaisuus – koskettavia kohtaamisia Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumassa

En minä ole ikinä sitä kuullut. Että ravintola Kaivohuonetta kutsuttaisiin Pumppuhuoneeksi.

Mutta siinä hän istuu, pieni harmaahapsinen herra pyörätuolissaan, vapaaehtoisen parturin käsittelyssä. Harmaat haituvat lentelevät ilmassa, kun hän silmät loistaen julistaa minulle:

–Kaikki nämä vuodet, ja vasta nyt ymmärsin, mikä on Pumppuhuoneen salaisuus. Nyt menee iltapäivälehden etusivu uusiksi, kun minä aion salaisuuden paljastaa!”

Sitten hänen ajatuksensa pysähtyy. Herra Harmaahapsinen katsoo minua. Pohtii pitkään ja kysyy lopulta:

–Vai olisiko otsikon sittenkin parempi olla ”Kaivohuoneen salaisuus”? Ehkä ne heinähatut eivät ole kuulleetkaan nimeä ”Pumppuhuone”.

Ei. Me heinähatut emme ole kuulleet Pumppuhuoneesta saati sen salaisuudesta.

Harmaata hiusta lehahtaa ilmaan. Intoa puhkuen hän tapittaa minua päästä varpaisiin.

–Niin tai te nuoret. Ei, ehkä on parempi, että otsikko onkin ”Kaivohuoneen salaisuus”, jotta paljastus koskettaa isompia yleisöjä.

Minä olen kymmeniä vuosia Herra Harmaahapsea nuorempi. Ei. En ole ikinä kuullut Pumppuhuoneesta, mutta tätä kertomusta minä kuuntelen nyt mykistyneenä.

img_8556

Vapaaehtoisvoimin loihdittiin kampauksia vanhuksille. Kuva: Maria Syväpuro

 

ON MARRASKUUN TOINEN PÄIVÄ. Muutamaa kuukautta aiemmin päätimme järjestää tapahtuman yksinäisille vanhuksille. Emilia, johon olin tuolloin vasta tutustunut, on idean äiti, kerran lounaan jo omin voimin järjestänyt, ja minä halusin auttaa häntä. Kirjoitin sinulle lähtöpisteestämme näin.

Yksinäisyys ja vanhukset on aihe, joka puhuttaa nyt paljon. Sanojen lisäksi kaivataan toimintaa, me totesimme yhdessä tuumin, ja päätimme järjestää Emilian rakentamalle konseptille perustuvalle Hyvän mielen lounas -tapahtumalle jatkumon, nyt Kaivohuoneella. Lahjoittajien ja yhteistyökumppaneiden avustuksella tapahtumasta on voitu rakentaa nyt isompi ja mukaan otettaisiin kampaamoketju ja hierojia sekä musisoijia tarjoamaan elämyksiä. Tällä kertaa kutsuisimme mukaan myös vapaaehtoisia jakamaan hyvää mieltä kanssamme.

 

NYT KATSON IKKUNASTA ULOS hämärään aamuun Kaivopuiston yllä. Talven ensilumi leijuu maahan. Vaikka olen sisällä läpimässä, voin tuntea kevyen lumipisaran viileyden, joka hetkessä iholle asettuessaan sulaa läikehtiväksi lämmöksi.

Siitä on kyse tänään.

Harmaat ja hennot hiukset putoilevat ajatusteni tahtiin ensin parturin kaavulle, sitten ne tömähtävät lattiaan. Vaikka ne ovat niin heikkoja hapsia, ettei niiden ääntä voi kuulla, minä tunnen putoavan hapsen voiman luissa ja ytimissä.

Siitäkin on kyse tänään.

Ahkerat vapaaehtoiset ovat saapuneet paikalle aamun hämärissä. Sihistään ja suhistaan. Kannetaan ruokia, lasketaan vettä kannuihin. Orkesteri virittelee soittimiaan, hierojat lämmittelevät sormiaan. Halauksia jaellaan ja nauretaan.

Siitä on kyse tänään.

Ja lopulta, kun valmistelut ovat valmiit, ovesta ovat alkaneet lipua sisään kunniavieraamme. Lumia kopistellaan kepeistä ja rollaattoreista. Huuleen sipaistaan kaunista punaa. Astellaan rollaattorit nättiin riviin lavan viereen ja istutaan pöytään. Hymyillään, tervehditään. Nautitaan.

Kohdataan.

Siksi täällä tänään ollaan.

Hyvän mielen lounas syntyi halustamme toimia ja tarjota konkreettinen mahdollisuus kohtaamisille. Sille, joka usein arjessa unohtuu; lähimmäiselle. Nyt paikalla on 170 vanhusta ja 40 vapaaehtoista. Ilmassa kytee kymmenittäin tilaisuuksia tavata ja tervehtiä. Vaikuttua ja välittää hyvää mieltä.

img_8256

Emilia jakaa vapaaehtoisten työtehtäviä aamuhämärässä

img_8276

Juuri ennen kuin vieraat alkoivat saapua, alkoi talven ensimmäinen lumisade. Siitä viis, säntäsimme ulos ottamaan yhteiskuvaa vapaaehtoisporukalla. Kuvat: Maria Syväpuro.

 

– HIRVEÄ KELI ON NYT KYLLÄ TUOLLA.

Sisän ulko-ovista rysähtää vauhdilla vanha rouva pipoaan lumesta puhdistaen.

–Tulin Pohjois-Haagasta bussilla ja huh kun meinasin ihan myöhästyä, hän selittää.

Jono narikalle on pitkä, moni muukin on muukin tulee viime hetkillä, sillä sää on yllättänyt tänään monet. Minä olen aina rakastanut pitkiä jonoja: niissä ehtii tutustua toisiin. Ja niin tutustumme mekin, minä ja Rouva Pohjois-Haaga.

Taksit jonottavat ovella kärsivällisinä. Osa tulee omin jaloin, osa kuljetuksella, osa yksin, osa avustajan kanssa. Mutta tämä rouva on tullut yksin. Bussilla Pohjois-Haagasta. Kerron hänelle ystävästäni, joka asuu Pohjois-Haagassa ja mietimme kuinka hassua olisi jos he asuisivatkin naapureina. Kyllähän niistä naapureista olisi hieno saada kahviseuraa hiljaisiin päiviin.

Hetkeä aiemmin ovesta on astunut sisään toinen vanha rouva – heitä tänään ovesta tulevista enemmistö on. Narikalla siesovat vapaaehtoiset auttavat takin hänen päältään, ja märässä lumessa kastuneen turkin alta paljastuu on kaunis keltainen paita.

–Vähän parempaa päälle tänään, toteaa hän, Rouva Keltapaitainen, jonka toinen vapaaehtoisemme on ottanut vastaan. Saa kuulla, että arki kulkee vailla ystäviä, on yksinäistä. Välillä keltapaitaisillakin on.

–Minä järjestän sinulle ystävän, on vapaaehtoisemme hänelle luvannut, huikannut minullekin tiedon lupauksestaan myös minulle ja ohjaa Rouva Keltapaitaisen lounaspöytään.

Ja nyt, Rouva Pohjois-Haagasta on astunut ovesta sisään ja minä tiedän: tässä on Rouva Keltapaitaisen uusi ystävä.

Pieni silmänisku toiselle vapaaehtoiselle, ja hän tulee hakemaan Rouva Pohjois-Haagan.

–Teille on täällä ystävä odottamassa, vapaaehtoinen sanoo ja Rouva Pohjois-Haagan silmät sulavat syvään hymyyn.

img_8384

Kuvat: Maria Syväpuro

img_8372

 

EMILIA KULKEE PINKISSÄ vapaaehtoispaidassaan, silmät loistaen, pöytien välissä kyselemässä kuinka lounas maittaa. Ajatella, miten yhden ihmisen pienestä ideasta voi lähteä liikkeelle isoja juttuja.

Aika kulkee tänään sukkelaan. Siirryn hetkeksi Herra Harmaahapsisen luota seuraamaan sivusta vieraiden ruokailua. Nykykansanmusiikkiyhtye soittaa lavalla. Vapaaehtoiset jakelevat lounaskeittoa käsittämättömällä sulavuudella. Kuinka ikinä tänne on voitu saada tällainen superporukka?

Keiton jälkeen pöytään kannetaan kahvit ja omenakakku. Sitten vietetään yhdessä hauska musiikkihetki kauniita, monia nuoruudesta muistuttavia lauluja laulaen. Rytmimunien suhinan ja Karjalan heilin lakatessa osa vanhuksista alkaa lähteä takaisin koteihinsa, osa jää vielä hetkeksi viihtymään.

Hymyilyttää. Kauempana Rouvat Pohjois-Haaga ja Keltapaitainen puhua pulputtavat keskenään kuin vanhat tutut. Katseet kiinni toisissaan, kädet heiluan ilmassa he höpöttävät jotain. Kunpa kuulisin tänne, mitä he toisilleen kertovat.

–Tää on ollut aivan ihana päivä. Siis A-I-V-A-N ihana päivä! jostain eteeni lehahtaa tyttämäistä iloa hehkuva rouva.

–Ni, arvaa mitä mä aion seuraavaksi tehdä, hän kysyy.

–No, mitä? Minä kuiskaan kyyristyen kiinnostuneeseen asentoon.

–Mä otan ratikan ja menen Stockalle katselemaan nuoria miehiä. Mutta ei liian nuoria, sellasia seitsemänkymppisiä, ne on parhaita! Siihen kun samppanjabaariin istuu, niin ei tartte kun hetki olla, niin siitä heti seuraa sitte kyllä.

–Mä oon vähän tällai iloluontoinen, hän jatkaa hymähtäen ilkikurisesti, ja yhtä äkillisesti kun hän on siihen lehahtanutkin, on hän jo poissa. Neiti Iloluontoinen.

Olen juuri tainnut kohdata itseni muutaman kymmenen vuoden päästä… Kuinka hän sattuikaan pyrähtämään minun luokseni?

img_8558

Olet ihana -kauneusstudio tarjosi vanhuksille hierontaa. Kuva: Maria Syväpuro

 

HAVAHDUN. HERRA HARMAAHAPSI ja lentelevät haituvat! On saatava tietää mikä on Pumppuhuoneen salaisuus.

Palaan parturipisteelle ja katson Herraa kysyvästi:

–No kato tossa vessamatkalla mä sen tajusin. Kato kun toi vesiklosetti on tuossa ulko-oven vieressä, tuolla mistä ei näe tänne saliin. Aikoinaan kundien kanssa laskettiin aina että mites monta baaritiskiä täällä on. Yks, kaks, kolme… Ja kato sit aina tuotiin kundien kanssa tänne gimmoja syömään ja viihtymään. Ja sit ne muut kundit lähti aina vessaan ja sit niil aina kesti kauheen pitkään ennen kuin ne tuli veke sieltä ja mä mietin et mikä siinä nyt sitten.

Hengitykseni alkaa muuttua tiheämmäksi, kohta on loppuratkaisu lähellä.

–Niin nyt kun menin vessaan! Tuollahan on vielä yksi baaritiski tuolla toisella puolella! Niin mä oon aina miettinyt, et miten ne kundit sitten aina haluskin tulla daamiensa kanssa ja miten ne aina niin täällä viihtyi.

Saksien kilahdus katkaisee keskittymiseni.

–Anteeks herra, mutta voisitteko te olla hetken paikoillaan kun näitä hiuksia on aika vaikea leikata, kun te heilutte niin kovin” parturi sanoo.

Herra Harmaahapsi pysähtyy kuin seinään ja sanoo:

–SE on Pumppuhuoneen salaisuus. Etusivu menee uusiks kun mä pääsen täältä kotiin. Mä soitan niille heti, Harmaahapsi julistaa.

Huolimatta siitä, onko meistä tarinaa kuulleista kukaan lopulta täysin tajunnut tätä suurta skuuppia, minä sulan siihen paikkaan.

Ikinä en olisi muualla voinut kokea tätä hetkeä. Jotenkin se kalpenee kovasti näin jälkikäteen siitä kirjoittaessa.

 

img_8506

Nykykansanmusiikkiyhtye Valma & Varsinaiset musisoi tapahtumassa. Kuva: Maria Syväpuro

 

HERRA HARMAAHAPSI, ROUVA ILOLUONTOINEN ja kymmenet muut vanhukset ovat poistuneet Pumppuhuoneelta. Kyllä, Pumppuhuone otsikon on oltava, olemme Harmaahapsen kanssa yhteistuumin todenneet vielä ennen kuin olemme hvyästelleet toisemme.

Silmäkulmassani näen vielä tutut hahmot. Rouva Keltapaitainen ja Rouva Pohjois-Haaga. He ovat poistumassa viimeisten joukossa, nyt narikalla yhdessä vetämässä takkeja päälleen.

Tulivat yksin ja lähtivät yhdessä hymyillen.

Ehkä tämä onkin se todellinen Pumppuhuoneen salaisuus! Ehkä meillä jokaisella mukana rinnassa sykkii oma pieni pumppuhuone, joka on tehty sykkimään lämpöä toisille ihmisille?

–Ja ehkä minun pitäisi lähteä nyt Stcokalle Neiti Iloluontoisen perään samppanjalasilliselle. Ehkä minun pitäisi nauttia hänen kanssaan lasi samppanjaa ja kuulla lisää hänen elämänoppeja, mietin mielessäni ja hymähdän ilkikurisesti painaessani Pumppuhuoneen ovea kiinni perässäni. Hieno päivä. Kerrassaan upea.

img_8538

Kuva: Maria Syväpuro

 

TÄNÄÄN KIRJOITTAESSANI TÄTÄ TEKSTIÄ ja palatessani muistoissani parin viikon takaiseen tapahtumaan sanoja kiitollisuudellani ei oikeastaan ole sanoja. Sain olla osa upeaa kokemusta; kohtaamista, joka jättää jäljet. Ihmiset ja voima, jota voimme toisillemme antaa. Yhteisten hetkien jakaminen, yhdessä kokeminen. Heikkoman auttaminen ja avun vastaanottaminen silloin kun on sen aika.

Tästä on kyse elämässä. Miksi se niin usein unohtuu arjen kiireiden keskellä?

Joka päivä on uusi mahdollisuus kohdata ja koskettaa. Aina ei tarvitse järjestää isoa tapahtumaa ja koota yhteen satoja ihmisiä. Tärkeintä on toiminta. Että tarttuu toiseen, koskettaa. Että jakaa omastaan.

Kenet sinä voisit juuri tänään kohdata?

* * *

Kiitos kaikki vapaaehtoiset, Eläkeliitto, Helsinki Missio, Tero Niinivirta, MRoom, Olet Ihana -kauneusstudio, V2B, Kaivohuone ja La Maison, että saimme kanssanne tehdä upean päivän vanhuksille!

Ja kiitos, rakas Emilia, että olet ja että olen saanut sinuun tutustua! Hyvää tulee, kun hyvää tehdään – yhdessä!

/Äm, pohtien nyt sitten vaan, että mitäs sitä seuraavaksi keskittäisiin uusien kohtaamisten edistämiseksi…

Lue tästä taustatarina tapahtuman synnystä

Vaikka vailla puolikasta biologiaa – isäpuoli ja kasvatti-isä ovat lapselle ihan oikeita isiä

Tänään on kaikkien isien päivä. Minä olen nyt 35-vuotias lapsi. Kun olin vain vuoden ikäinen, biologinen isäni lähti pois äitini ja minun luota. Sen koomin en ole miestä tavannut eikä minulla ole hänestä muistikuvia.

Muutaman vuoden vanhana, hetken isättömänä lapsuutta elettyäni, maailmaani astui uusi mies. Hän otti minut elämäänsä ja kasvoi isäkseni. Minä juurruin hänen lapsekseen mutkattomasti. Koen, että olemme aina muodostaneet yhteisen perheen ja hän on ollut ainoa isäni; mikään asetelmassa ei ole tuntunut väärältä tai kyseenalaiselta. Edes murrosiän kiukkujen keskellä en ikinä joutunut käyttämään sitä klassista korttia, jossa olisin riidan viimeisenä tikkinä huutanut että ”ethän sä edes ole mun oikea isä”.

 

OLEN ELÄNYT ELÄMÄNI VAILLA puolikasta biologiaa. Enhän olisi ihminen ellen olisi silloin tällöin pysähtynyt pohtimaan miltä tuntuisi tavata tuo toinen puoli. Mutta sille en ole kokenut tarvetta. Liiemmin ei ole ollut aihetta (eikä tule tämän jälkeenkään olemaan) avata asiaa enempää julkisesti. Kerron blogissani vain omista kokemuksistani toisten yksityisyyteen koskematta.

Mutta koska aika harvoin näitä asioita tulee ajateltua saati sanottua tai kuultua ääneen, tänä isänpäivänä haluan omalla tarinallani muistuttaa kaikkia uusioperheitä tai kenties kaltaistani lasta juuri kasvattavaa: joskus uusi isä on hienoin lahja, jonka lapsi voi saada. Vaikka ei ole biologinen, voi silti olla maailman paras ja ihan oikea isä, lapsen rakkauden ja kiitoksen arvoinen!

Minulla on sellainen, enkä ole mistään vajaa.

 

MONESTI VUOSIEN VARRELLA OLEN ihmetellyt sitä kuinka vähän biologialla lopulta on merkitystä. Joskus aivan naurattaa, kuinka paljon muistutan ihmistä, jonka kanssa minulla ei ole yhteistä perimää. Isäni on antanut mallin moneen ja valanut minuun valtavan rohkeuden; sen, joka täällä blogissanikin sinun edessäsi näyttäytyy. Hän on edelleen minulle se henkilö, jolle soitan kaikista suurimmissa vaikeuksissani tai hurjimmissa iloissani.

Side lapsen ja aikuisen – isän ja tyttären – välillä voi rakentua niin vahvaksi, että perimä ei ole merkityksellinen. Tiedän, ettei tällainen isäksi tuleminen tai isäpuolen rooli ole helppo, mutta täältä aikuiseksi kasvaneen lapsen maailmasta voin sanoa: ei varmasti ole oikeaa tietä, vaan vain kaksi ihmistä, jotka yhdessä muodostavat yksilöllisen ja merkityksellisen suhteen. Ehkä hyväksyminen ja yhteinen kasvaminen ovatkin kaiken avain?

Olen oman kasvatukseni kautta kokenut, että vanhemmuudessa biologiaa tärkeämpää lapselle on ehdoton rakkaus. Tuon tunteen voi hänelle tarjota moni aikuinen ja elämässä vahvasti vaikuttava ihminen.

 

ISYYS, ÄITIYS, VANHEMMUUS, PERHE; ehkä ne ovatkin ennemmin mielentila?

Halu, tahto ja sitoutuminen.

Rakkaus, ohjaus ja lämpö.

Erehdykset, oppiminen ja anteeksiantaminen.

Elämän koko inhimillinen kirjo!

Nämä kaikki voi saada vaikka on vailla puolikasta biologiaa. Minä olen ollut etuoikeutettu ja nyt kovin kiitollinen, että olen saanut elämääni juuri tällaisen isän!

 

Jos sinä olet isäpuoli, kasvatti-isä tai muutoin hetken lainassa lapsen elämässä, muistathan, että me rakastamme sinua!

Ja te loput: annattehan tänään(kin) ekstrakiitoksen kaikille isillenne ja isähahmoillenne!

muistoja6

Sillaiki merkityksellinen on ollut minun isäni, että hän on vaikka pysäyttänyt auton keskellä matkaa tien poskeen, kun tyttären leikkinuken on täytynyt päästä potalle… Siinä olen minä ja Mauno-nukke joskus kasikytluvulla.

 

/Äm

Ekstrakilsoja kontaten kohti maalia

Viime päivät olen täällä nyt pyöriskellyt omien ajatusteni, pulmien ja päätösten keskellä. Tyylilleni ominaisia kiteytettyjä ja mukaansatempaavia kertomuksia ei ole paljon ollut tarjolla, sillä ajatukset ovat nyt niin katkonaisia ja päätöstenteon tuottama väsymys välillä aikamoinen. Toivotaan, että lähiaikoina saan kirjoitettua haluamallani tavalla kokemukseni Hyvän mielen lunas -hyväntekeväisyystapahtumassa – haluan kovasti jakaa tuon päivän kanssasi.

Mutta katsopa nyt tuota!

img_4412

40 minuuttia, 7,37 yksikköä jotain pituutta (en tiedä millä mittareilla tämä fillari operoi) ja 147 kaloria! Päivän kovin veto.

Asiat etenevät aina, vaikka juuri nyt minusta tuntuukin, että kohta mennään tästä taas monta askelta taaksepäin. Yhdeksän viikon epätietoisuuden ja säädön jälkeen päätin ottaa ohjat omiin käsiini, jotta olisi kohta kaksi kovaa koipea taas alla. Reilun viikon takaisen lääkärikäyntini turhauttamana päätin ottaa polvestani toisen mielipiteen, ja eilen tein päätöksen: parin viikon päästä tie viekin nyt Diacorin sairaalaan leikkaukseen. Jännä nähdä milloin sen jälkeen seuraavan kerran pääsen näihin lukemiin.

Kerroin sinulle aiemmin pienyrittäjän kuolettavasta kierteestä (tässä), johon vammautumiseni myötä putosin, ja siksi viime päivät ovat vaatiineet paljon rohkeiden päätösten tekemistä. Vakuutuksettomana yrittäjänä tämä on nyt investointi tulevaisuuteeni; julkisella puolella kun en olisi vielä leikkaukseen päässyt ja se olisi tietysti taloudellisesti vähän vähemmän lompakkoani verottanut. Mutta samalla kello tikittää koko ajan ja täytyyhän minun, parhaassa työiässä olven ihmisen päästä taas täyteen työkuntoon, eikä joutua makaamaan sairaslomalla turhan panttina. Omaa terveyttä ei voi euroissa mitata, ja minä luotan itseeni ja tulevaan.

Kuntoutukseni jatkuu leikkaukseen asti fillarointineen ja muine jumppineen. Koetan tässä vielä parin viikon aikana tehdä pyöräilyenkat. 24 tuntiin en nyt lupaa päästä (et muuten usko, millainen ilme välähti lääkärin kasvoille, kun hänen kysyessään urheilutottumuksistani ja tavoitteistani kerroin hänelle viimekesäisestä 24 tunnin pyöräilyhaasteestani… (olethan muuten jo lukenut tästä tämän jutun ja katsonut videon?) en ole itsekään ihan pitäisikö olla huolissaan itsestään…)

Mutta kuulkaas ystävät, sen minä haluan vain tänään sanoa, että joskus sitä kuljetaan pari kertaa lähtöruudun kautta ja kontataan monta extrakilsaa, mutta siellä se maali lopulta häämöttää – muistathan sinäkin sen tänään!

Miten sinun asiasi etenevät kohti viikonloppua?

/Äm, jonka polvea kyllä nyt vihloo urheilusuorituksen jäljiltä aika kovasti

Marraskuun merkillinen mekkala

Minulla on ollut viime vuosina siitä jännä elämä, että olen kokenut monta pysähtymisen hetkeä. Jostain syystä marraskuu on ollut näille pysähdyksille merkityksellinen näyttämö. Tunnustettakoon: viime päinä olen suorastaan välillä hakannut päätä seinään ja koettanut ymmärtää miksi olen taas pysäytetty itseni äärelle neljän seinän sisälle. Poikkeuksena aiemmille pysähdyksilleni, nyt en itse voi päättää pysähdykseni tahtia tai mahtia, vaan on vain antauduttava… niin, en edes oikeastaan tiedä mille tässä täytyy antautua: omalle fysiikalleen vai jollekin vieläkin suuremmalle.

Tämä marraskuu on merkillinen. Täynnä suurta hiljaisuutta ja samalla kovinta mekkalaa. Polvivammani tuntuu joka toinen päivä hienoimmalta siunaukselta ja joka toinen polttavimmalta helvetiltä. Olen ollut pääsääntöisesti vankina neljän seinän sisällä kahdeksan viikkoa eikä loppua näy. Aikainen talvi yllätti. Haluaisin ulos, mutta enpä juuri sinne yksin kykene menemään. Kyllähän minä tiedän, että kaikessa rankkuudessaan tämä on paras elämänkoulu, jonka voin saada, ja että kaikki viime vuosien tapahtumat (polven tilanteen ja fysiikkani pettämisen ollessa vain kirsikka kakun päällä) tulevat tuottamaan minulle vielä jotain sellaista, mitä kenelläkään muulla ei ole. Että tämänkin marraskuun merkillisen mekkalan minä käännän joskus parhaimmaksi pääomakseni.

 

MUISTATKO, KUN TASAN KAKSI vuotta sitten kerroin silloisesta marraskuun mekkalastani. Silloin minä päätin sulkeutua päiväksi yksin pohjois-norjalaiseen kotimökkiini ja kuunnella mekkalaa mielessäni. Muistin tämän kirjoituksen, kun kerroin sinulle muutamia viikkoja sitten yhdestä päivästä tämän hetkistä elämääni näin.

Tänään haluan nostaa esiin tuon kertomuksen luettavaksesi uudelleen. Ehkä se juuri se saa sinut pysähtymään tänään?

Lukiessani omaa kertomustani kahden vuoden takaa minä pysähdyin tänään miettimään mikä on muuttunut näinä vuosina? Onko oikeastaan mikään lopulta muuttunut?

 

Millainen sinun marraskuun mekkalasi on nyt? Millainen se oli kaksi vuotta sitten? Olisitko voinut kuvitella, että elämäsi olisikin nyt näin? Että elämä voisi olla näinkin merkillistä? Millainen pääoma tästä mekkalasta sinulle syntyy?

 

* * *

MARRASKUUN MEKKALA
(julkaistu MaiLifessa 3.11.2014)

Kello 8.02

Huoltoaseman autopesu on yksi maailman mielenkiintoisimmista ja hienoimmista paikoista. Jo pienestä pitäen olen rakastanut sitä tunnelmaa, kun istuu sisällä autossa autopesussa. Kun värikkäät harjat pyörivät auton ympärillä ja joka puolelta kuuluu hurinaa. Olen aina tuntenut olevani turvassa autopesussa. Pienten seinien sisällä maailman tuulten pauhatessa ulkopuolella.

Kello 8.03

Olen maannut sängyssä hereillä jo pitkään. Painepesurisade pyyhkii kattoa. Kun painan silmät kiinni oikein tiukkaan ja antaudun äänelle, on kuin olisi autopesussa. Palaan mielessäni lapsuuteen. Esson autopesuun. Nyt tuntuu samalta. Nyt kuulostaa samalta. Nousen laiskasti sängystä ja huomaan, että juuri nyt maailma ympärilläni näyttääkin aivan samalta kuin autopesussa. Harmaata. Pimeää.

Kello 8.05

Pesen hampaat. Koira käpertyy yhä pienemmälle rullalle sohvalla. Se ei näytä haluavan minnekään, vaikka se pitäisi pissattaa. Keitän kahvia. Ei tuonne sateeseen kukaan halua. Ei varsinkaan tuo minun pikku metsästäjäni. Se on tehty sokerista. Neiti, vaikkei olekaan. Äijää se yrittää esittää, mutta tällaisina hetkinä siitä on äijä kaukana. Painepesurisateella.

Kello 8.15

Syön aamiaista ja päätän: tänään minun on oltava yksin. Hassu, mutta hyvin vahva tunne. Että on linnoittauduttava näiden seinien sisälle ja seurattava, mitä sielunmaisemassani tapahtuu, kun ulkona myrskyää. Tänään leikin, että istun yksin autossa autopesussa.

Rullaan Facebookin ylös ja alas, katson Twitteristä ja Hesarista tuoreimmat ja huokaan.

IMG_8275

Kello 9.30

Raahaan koiran ulos. Se suostuu kulkemaan muutaman kymmenen metrin matkan. Juuri sen verran, että saan kuvattua takapihaltani kohoavan Nato-vuoren vartta laskeutuvan sadepilven. Kohta rysähtää. Tulee mieleen vaihto-oppilasvuosi Las Vegasissa. Sielläkin vuoret toimivat sateen sääntelijöinä. Eihän siellä koskaan satanut, mutta sen kerran vuodessa kun vettä tuli, tuntui, että taivas rysähti päälle kerralla. Vuoret keräsivät kaikki pilvet taakseen ja kun paine kasvoi liian suureksi, ne räjähtivät.

IMG_8285

Kello 9.54

Tajuan, että keittiön ikkunan verhot ovat kiinni. Ne on avattava. Nyt on saatava kaikki mahdollinen valo sisään. Kovin montaa tuntia tuota ei ole enää tarjolla.

Kotka on taas kukkulallaan! Ryntään hakemaan kameraa ja otan kotkasta ainakin sata kuvaa ikkunan läpi. Ei onnistu, vaikka kuinka zoomaan. Kotka näyttää pieneltä kökkeröltä. Tuijotan sitä ja sen ympärillä pyöriviä lokkeja huumaantuneena. Nuo kaverit ne eivät hellitä rankimmallakaan sateella. Minulla on hirveä hinku ymmärtää luontoa paremmin. Joka päivä huumaannun siitä ja villeistä eläimistä yhä enemmän.

IMG_6771

Kotieläimiin mittani on suhteellisen täysi. Kello on 10.01 ja Hermanni pesee itseään. Taas! Siihen menee hermo. Hirveä ääni kun se litkuttaa ja lutkuttaa koipiaan. Päätäni särkee. Kaaduin pari päivää sitten liukkaissa portaissa aika hurjasti ja sain lievän aivotärähdyksen. Sellaisen riittävän kovan tällin, että muutaman päivän ajan on särkenyt päätä ja etonut. Ja kaikki pienet rasahdukset ovat kuuluneet kymmenkertaisina korvissani. Kuten naapurissa asuvien latvialaisten rakennusmiesten musiikin pauhe. Basso, joka paukuttaa pitkin yötä.

Täällä on aikaa havainnoida. Tehdä tarkkoja huomioita pienistä asioista. Tuntuu kuin aistini olisivat jo parissa viikossa terävöityneet valtavasti. Täällä olen koko ajan valppaana. Impulsseja tulee vastaan niin valtavia määriä, että ne kantautuvat uniin asti. En tiedä olenko koskaan uneksinut näin paljon. Mielikuvitus jyllää koko ajan ja päässä syntyy valtava määrä tarinoita. Syntyisi enemmänkin, jos tämä ärsyttävä päänsärky laantuisi.

Kello 10.30

Tunteetkin tuntuvat terävöityneen ja moninkertaistuneen täällä ollessani.

Sytytän kynttilöitä.

Se lähti siitä kävelystä aallonmurtajalla. Auringonlaskusta ja sen jälkeen taivaalle kohonneista revontulista. Läheisyydenkaipuu. Käsittämätöntä. Se on kova. Nämä ovat juuri niitä hetkiä. Kun hämärtää ja kynttilät sytytetään. Niitä pikkuruisia lämpimiä tuokioita, jotka kuuluu jakaa rakkaimman kanssa. Miltä tuntuisi, jos olisi jollekin aidosti merkityksellinen ja rakastettu? Että saisi jakaa jotain toisen kanssa? Että toinen ei vain haluaisi itselleen jotain jakamatta aidosti mitään? Sitä ei ole tapahtunut vuosiin. Ja sitä kaipuuta ei näköjään pääse karkuun.

Sieltä se taas napsahti.

Napsahti kysymys elämän tarkoituksesta. Se ei jätä rauhaan. Miksi asiat tapahtuvat kuten ne tapahtuvat? Mitä minä oikeastaan etsin? Etsinkö mitään? Miksi sitten en saa rauhaa tässä?

Kello 10.59

Vuoret ovat hävinneet horisontista. Välillä horisontti häviää elämässäkin. Hyi. En halua toistaa klisheitä. Hitto kun sitä osaisi kirjoittaa jotain omaperäistä ja mielenkiintoista. Osaisi kätkeä sanoihin tunteen ja kokemuksen.

Kello 11.08

Huono tuuli valtaa minut yhtäkkiä. Veri ei kierrä. En saa happea. Avaan keittiön ikkunan. Ilma humahtaa sisään. Lihakset ovat jumissa korvista varpaisiin. Kiroilen ja venyttelen. Sade suhisee tasaisesti. Aallot lyövät rantakivikkoon yhä kovempaa. Kotka sojottaa paikoillaan. Suhteellisen vähän sekään näyttää olevan kiinnostunut. Mistään.

Miksi kukaan ei laita viestiä? Miksi kukaan ei kiinnostu minusta? Minä olen perhana yksin täällä mökissä höperöitymässä kun kaikki muut siellä viilettävät kiireisenä pitkin kaupunkien katuja. Miten kiire minulla olisi jos olisin siellä? Olisinko minä onnellisempi jos kiitäisin niitä myös? Olisinko tärkeämpi jos kiitäisin siellä? Tarvitsisitko joku minua sitten enemmän?

Kotka vaihtoi paikkaa kukkulalla. Ihan kuin se olisi arvannut mitä siitä ajattelen.

Minä haluaisin olla merkityksellinen ja tarvittu, mutta… niin, en ole. Kyllä se maailma pyörii ilman minua sujuvasti.

Miksi tarvitsen huomiotasi niin paljon? Miksi minä haluan olla kiinnostava ja tarvittu? Eikö riitä, että olen tässä nyt itseni kanssa? Enkö riitä itselleni, vaikka muuta huutelen? Että kyllä minä yksin pärjään. Miksi tarvitsee olla koko ajan näkyvillä?

IMG_6785

Kello 12.06

Plärään taas Facebookia. Siellä ei tapahdu mitään, mikään siellä oleva ei kiinnosta minua. Hyvin olen kyllä viime päivät pysynyt kärryillä siitä mikä sielä puhuttaa. KAIKKI ovat olleet hurjiksi hahmoiksi pukeutuneina Halloween-juhlissa, Kissi Vähä-Hiilari on kohta Suomen kuningatar ja seuraavaksi Elastinen rokkaa stadionin, niin vuolaita kyynelmeriä Suomi vuodattaa. Ja kyneleet näyttävät valuvan tänään erityisesti, kun kaikkien naapureiden tienestit on julkistettu.

Suuri osa Facebooktuttavuuksistani on bisnesporukkaa. Puhutaan johtamisesta, somesta, markkinoinnista, myynnistä, yrittämisestä. Vielä muutama marraskuu taaksepäin olen ollut tuossa maailmassa ja hehkunut noita samoja asioita, mutta nyt kun katson keskustelua, näyttää siltä kuin kaikki toistaisi vain samaa. Onko maailma todella noin yksinkertainen? Vai olenko minä niin kaukana? Ja yksinkertainen.

Minulla ei ole televisiota. Nettikin takkuilee, läppärin pitää olla juuri oikeassa kohdassa keittiön pöytää, jotta yhteys on auki. Puhelin ei toimi ollenkaan. Wifiin sen saa kun tuulet ovat oikeat.

Päätän, että tämän yksinäisyyskirjoituksen jälkeen en postaa enää hetkeen mitään Facebookiin, Twitteriin tai Instagramiin. Mitä järkeä! Ehkä se on vähän marttyyriuttakin. Ketä minä nyt niin paljon kiinnostaisin, kun ei minulla ole mitään sanottavaa?

Kello 13.15

Nyt tuulee oikeaan suuntaan sillä kännykän WhatsApp piippaa. Raskaana oleva ystäväni lähettää ultraäänikuvan katkaravun näköisestä ötökästä. Kyyneleet nousevat silmiini. Olen onnellinen. Onnellinen, vaikka elämäntarkoitusmonsteri hyppää taas silmilleni. Ihan kuin se vähän nauraisi.

En halua nyt käsitellä tätä ajatusta. Avaan Yle Areenasta uuden suomalaisen sairaalasarjan toisen jakson. Muutaman erä- ja luontoaiheisen ohjelman sekä Imettäjät-sarjan lisäksi se on ainoita Suomen ohjelmia, joita netissä pystyn katsomaan maa-asetusten takia.

”Mut tiedätsä, mitä jos tää on nyt se mun viimeinen mahdollisuus? Nonni, nyt menee sitten hyvä äitiaines hukkaan”, sarjan ensimmäisessä kohtauksessa sanotaan.

Kyllä se monsteri nauraa. Suhteellisen kovaa. Minäkin hymähdän osuvalle sattumalle ja siirrän nopeasti huomioni eroottissävytteiseen kurkunpääleikkauskohtaukseen.

Kello 13.30

Valmistan lounasta. Tätä olen odottanut aamiaisesta asti. Välissä söin omenan. Ja suklaata. Ja leipää. Voisin syödä mitä tahansa ja koko ajan. Nämä pari Norjassa vietettyä viikkoa olen syönyt, syönyt ja syönyt. En tiedä tarvitsenko todella kaiken tämän energian?

Myrsky kalastajakylässä näyttää tarkoittavan sitä, että joko sitä juo ölsseniä tai sitten sitä syö koko ajan. Minä olen valinnut jälkimmäisen. Ihan kaikki purtava menee tähän viemäriin. Suklaata on kulunut varmaan monta kiloa. Päätin, etten enää osta maitosuklaata. Vain yli 70-prosenttinen tumma suklaa on ookoo. Syön puoli levyä tummaa suklaata kahvin kanssa. Tekisi mieli joulutorttua.

IMG_6803

Kello 14.30

Muistan, että sain lainaan kiikarit. Juoksen hakemaan ne makuuhuoneesta ja suuntaan kakkulat kohti kotkaa. Kuin taikaiskusta samalla hetkellä kukkulalle lehahtaa toinen kotka. Siinä ne kököttävät nyt vierekkäin. Ovat vain, kunnes toinen kotka ponnahtaa lentoon. Se kaartelee taivaalla ja saa kaikki lokit ja varikset pyrähtämään liikkeelle. Tuijotan lintujen tanssia taivaalla lumoutuneena. Pitkään. En olisi ikinä uskonut pääseväni näkemään tällaista.

Haluan nähdä lisää villejä eläimiä.

Kello 15.10

Päivä on koostunut pääsääntöisesti ikkunoista ulos tuijottelusta. Ei tämä yksin oleminen ole yhtään kamalaa. Eikä tässä ole oikeastaan mitään muutakaan kamalaa. Mutta nyt tuntuu, että sanat loppuvat. Että tätä ei voi kuvata. Sanoin tai valokuvin. Haluaisin vain, että istuisit tässä kanssani, ihan hiljaa, sanomatta mitään ja seuraisit kuinka tuuli yltyy, myrsky voimistuu, ja sadapisarat muuttuvat yhä piiskaavammiksi samalla kun päivä alkaa hiljalleen pimentyä. Tämän hienompaa elämystä saa hakea. Luonnon voimia kauniimpaa ei ole. Voi kun me muistaisimme sen vähän useammin.

Mitähän teet juuri nyt? Suunnittelet kohta töistä lähtemistä? Ruokakauppaa? Illan harrastuksia? Jatkuuko kiireesi?

Täällä ei ole kiire minnekään.

Millainen on sinun marraskuun mekkalasi? Tällainen on minun.

Kello 15.50

Huh, miten upea tunne on raukea kaipuu. En tiedä mitä kaipaan, mutta kaihoa tunnen aina tällaisella säällä.

Yritän ottaa päiväunet, mutta en saa nukuttua. Mielessä pyörii joku ajatuksen aihio. Tuuli voimistuu voimistumistaan eikä kotkakaan ole ollut enää pitkään aikaan kukkulallaan.

Miten kaukana maailmamme ovatkaan? Yritän palata ajatuksissani johonkin kiireiseen marraskuuhun vuosien taakse. Tajuan, että en viettänyt Suomessa marraskuuta kolmeen vuoteen. Viimeiset kaksi on mennyt Ruotsissa, nyt tämä täällä. Olen ollut kiertolainen, joka on vähän hukannut kosketuksen marraskuun mekkalaan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Mietin vain miksi näin on ollut. Kolme marraskuuta taaksepäin elämä oli aivan toisenlaista. Jännää miten kaikki muuttuu. Minä tiedän, että enää ei tule sellaisia marraskuita. Viimeiset vuodet ovat hioneet esiin jotain uutta. Mitä? En tiedä vielä. Mutta toivon.

Mitä sinä toivot nyt? MItä toivoit kolme marraskuuta taaksepäin? Missä sinä olet nyt?

Kello 16.00

Minä olen nyt jääkaapilla.

Kello 16.02

Minä syön leipää ja juon omenamehua. Rakas, susta on tullut läski. Syöppö!

Ei haittaa. Täällä prioriteetit menevät uusiksi. Kohta myrsky hajottaa ikkunat. Alkaa jo huolestuttaa, kun kalastajat eivät pääse merelle. Miten he tulevat toimeen ilman saalista? Minultakin loppuu kohta rahat.

Kello 16.06

Otan vielä jogurttia ja mysliä. Omenahillolla. Syödään nyt, kun vielä rahaa on.

Kello 16.11

Vähän vielä salmiakkia. Sitäkin on pakko syödä kun sitä vielä on. Illalla on takuuvarma närästys. Ja nyt on täysi myräkkä. Tuulta 20 metriä sekunnissa. Kuuntelen jazzia. Kaunista saksofonia. Tuijotan kynttilän liekkiä. Nyt viimeistään tarvittaisiin se kainalo tähän. Nappaan koiran syliin ja rutistan kovaa.

Kolme marraskuuta tästä eteenpäin. Hauska leikkiä ajatuksella: missä olen silloin? Näkymä sinne on yhtä hämärän peitossa kuin maisema nyt. Hyvä niin.

Kello 17.30

Herään. Nukahdin. Yritin lukea kirjaa. Myrskyluoto-trilogiaa, jonka sain äidiltä. Nyt on pikkopimeää. Tulee jo tuossa puoli viiden aikaan. Koira pitäisi käyttää taas ulkona, mutta en uskalla lähteä. Tuuli on taas koventunut. Sisällä alkaa olla kylmä, ikkunat päästävät läpi. Pää on unen jäljiltä kirkkaampi, mutta ajatuksia siellä ei juuri liiku. Ehkä on hyvä niin. Yksinäisyys sopii minulle. Tavallaan. Ainoastaan tuon ruoan syömisen takia se ei sovi. Maha on sekaisin.

Kello 18.12

Autopesussa aina mietin, miten kävisi jos auton oven avaisi kesken pesun. Monta kertaa olen meinannut kokeilla, mutta rohkeus ei ole riittänyt. Mutta nyt avaan kodin ulko-oven ja luulen heti tietäväni miltä autopesussa auton oven avaaminen tuntuisi. Kastun läpimäräksi saman tien. Tuuli meinaa kaataa minut ja nostaa koiran ilmaan. Kaikkialla humisee. Jännää. Täällä en ole pelännyt kertaakaan. En pimeydessä, en tuulessa. En kulkiessani yksin. Koko ajan tuntuu kuin olisi auton sisällä autopesussa. Turvassa.

Käymme hakemassa postin. Siellä on kirje, jossa lukee ”Finne Maija”. ENSIMMÄINEN RAKKAUSKIRJE!? Tulemme nopeasti takaisin sisälle. Revin kirjekuoren auki.

FullSizeRender

Kello 18.31

Kuinkakohan kauan jaksan näin? Että elän tällä tavalla? Onneksi siihen ei tarvitse tänään saada vastausta. Parempi on antaa ajan näyttää.

Kello 19.00

Iltaa kohti ajatusvirta on hidastunut. Yksinäisyyskokeeni on ehkä tehnyt tehtävänsä. Rauhoittanut! Nyt vaan tuijotan rauhassa päivän mittaan kirjoittamaani tekstiä ja mietin, miten se oikeastaan syntyi. Miten juuri nämä ajatukset nousivat esiin tämän päivän aikana?

Tässä vaiheessa päivää alan aina suunnitella nukkumaanmenoa. Kun kello lyö 21, olen jo nukkumassa. Niin on mennyt päivieni virta. Aikaa on niin paljon päivällä, ettei sitä turhaan tarvitse yöhön venyttää. Tämän haluan muistaa sitten kun elämä on taas toisella mallilla. Kun on niin kiire, ettei ehdi nukkuakaan.

Nyt ehtii.