Kylläpä väsyttää. Takana on reilut 700 kilometriä autolla ajoa ja vähän unta. Siksi päässä ei oikein liiku mitään järkevää – taaskaan.. Tulin Suomeen, koska minulla on muutama työhön liittyvä tapaaminen Helsingissä ja koska keskiviikkona lähden golfmatkalle Lissaboniin. Kerron enemmän reissusta ja matkaseurueestani myöhemmin (tämän upeampaa reissua ei voi olla!). Yleensä tekisin tällaiset reissut lentäen (tämä on aiva liian rankka reissu tehtäväksi kovin usein), mutta nyt piti otta auto ja koira mukaan käytönnön järjestelyjen takia.

Laivalla oli jotenkin outoa. En osannut tehdä mitään. Tuntui vähän yksinäiseltä ilman yhtä meidän jengiimme kuuluvaa ihmistä. Ei tehnyt edes mieli yrittää lähteä käymään yksin jossain laivan kaupassa tai ravintolassa. Niinpä kökötimme karvapalloni kanssa hytissä ja katsoimme postimerkin kokoisesta televisiosta Pulttibois-sarjaa (tuntuipa nykymaailman menossa vähän hassulta ohjelmalta tuo lapsuuteni sketsisarja!).

Oli hassua reissata vain kahdestaan koiran kanssa pitkästä aikaa. Vähän niin kuin ennen; minä ja karvapalloni, meidän pikku tiimimme. Vietin kolme vuotta yksikseni koira seuranani. En oikein enää osaa ajatella millaista elämä silloin oli. Hermanni oli ihana uskollinen kaverini, tukenani vaikeina aikoina, jolloin väsyin työhöni. Viime syksynä Ruotsiin muutettuamme, Hermanni jäi Suomeen puoleksi vuodeksi. En ymmärrä miten pystyin olemaan ilman sitä! Enkä pystynytkään. Muistan, kuinka muutamana yönä heräsin itkien, kun olin nähnyt koirasta unta. Vaikka se on välillä todella vaativa, on se maailman paras kaverini.

/Maija, pussaa karvapalloaan päähän, ja itku silmässä pistää sen hoitoon Lissabonin reissun ajaksi