Ikävä Kalle-pappaa… :(

Kävimme tänään koiralenkillä metsässä, jonka vieressä oli hautausmaa. Kävelimme sen poikki; minusta hautausmaat ovat aina olleet mielenkiintoisia paikkoja. Niissä voi aistia menneisyyden ja jo pois menneet ihmiset. Hautausmaalla oli myös Minneslund, ”Muistolehto”, johon kuka tahansa voi tulla muistelemaan kuolleita, muualle haudattuja läheisiään.

hermannilundminneslundTuo paikka pysäytti minut kauneudellaan. Sinne oli tuotu paljon kukkia ja kynttilöitä kuolleiden muistoksi. Ja minä pysähdyin muistelemaan omaa rakasta Kalle-pappaani, joka kuoli jouluna 2010. Kalle-pappa on yksi elämäni suurimmista esikuvista. Hän on nöyrin ja hienoin koskaan tuntemani ihminen. Hän ei pitänyt itsestään meteliä, vaan asetti aina muut itsensä edelle. Hänen vaimonsa, mummoni Sirkka, kuoli jo ennen syntymääni aivosyöpään ja Kalle-pappa eli yli kolmekymmentä vuotta yksin. Hän ei koskaan ottanut rinnalleen uutta ihmistä. Oli ikuisesti uskollinen Sirkalle. Pappa oli iloisin ja vähimpään tyytyväisin ihminen, jonka olen tuntenut. En kuullut hänen koskaan valittavan mistään. Hän vain lauleskeli mennessään itse keksimäänsä sävelmää: ”pom, pom, pom”. Hän soti sodassa, mutta ei koskaan kertonut meille siitä mitään. Halusi kai vain unohtaa menneen. Hänen tapansa oli kesittyä tähän hetkeen, ei huolehtia tulevasta tai murehtia menneistä. Hänellä oli jalat vahvasti maassa.
maijapappa
Pappa sai aivoinfarktin vuonna 2005 ja menetti silloin puhekykynsä. Hän ei kyennyt kommunikoimaan kielellisesti mitään järkevää; sanat tulivat suusta ulos miten sattuu, ja välillä se aiheutti meissä muissa tahatonta hilpeyttä. Ja voi kuinka me juhlimme, kun hän sattui sanomaan oikean sanan oikeassa kohtaa. Kuten viimeisenä juhannuksenaan, kun hän yritti mökillämme kävelykeppiään huitoen komentaa Hermannia koiran hyppiessä häntä vastaan: ”EI!”, hän kajautti. Sairauksistaan huolimatta hän ei lannistunut, vaan eli vielä viisi vuotta tuon ison onnettomuuden jälkeen. Hän oli kaikista tuntemistani ihmisistä henkisesti vahvin. Kirkkaasti.

itku2

Pappa oli ensimmäinen läheltäni koskaan pois nukkunut ihminen. Hän oli ensimmäinen ihminen koskaan, jonka olen nähnyt kuolleena. Hän on ensimmäinen ihminen, jota olen koskaan kaivannut tällä tavalla. Lepää rauhassa, rakas Kalle-pappa!

2 thoughts on “Ikävä Kalle-pappaa… :(

  1. Voi että se sattuu, luopuminen. Isän kuolema aikoinaan oli sydämen pysähdys. Mutta sitä osasi jo odottaa, niin sairas hän oli. Äidin kuolema oli maanjäristys. Katosi pohja jalkojen alta. Siihenkin olisi voinut vajaassa vuodessa yrittää sopeutua, sen aikaa haimasyöpä työtään teki, mutta kun ei halunnut. Kunnes oli pakko. Äiti oli tehnyt kaiken helpoksi. Kaikki oli sovittu, puhuttu, järkevästi suunniteltu. Mutta se luopuminen!
    Ja silti tämä vuosi on sujunut hyvin. Yllättävän hyvin. Ikään kuin kaiken yllä leijuisi äidin viimeinen järkevä toive tai käsky: huolehtikaa, välittäkää, auttakaa toisianne aina. Mistä se tuonkin tiesi. Mistä se jo etukäteen tiesi, että me aikuiset lapset selviäisimme eteen päin yhdessä.

    • Ehkä siitä, että hän itse tiesi mitä on huolehtiminen, välittäminen ja toisten auttaminen ja oli kasvattanut teidän koko perheen siihen. Ja sitten oli varma, että te osaatte jo koko homman – itseksennekin!

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.