Tadaa! Näin kävi työpaikanhaussani:

Väsyttää. Olen herännyt klo 4 ja heittänyt reilun parin tunnin rundin Landvetterin lentokentölle Göteborgiin. Mies lähti Sveitsiin ja nyt minä sitten olen täällä yksin monta päivää. Ulkona sataa vettä, on harmaata ja viime syksyn yksinäisyys puskee pintaan.

Ei tarvitsisi juuri tänä aamuna. Sain eilen illalla ennen nukkumaan menoa viestin koskien työnhakuani.

sähköposti2

Minua ei valittu jatkoon. Toivotettiin hyvää syksyn jatkoa ja talven odotusta. Haistakaa… Ei. Otan tämän kuin ammattilainen. Työnhaun ammattilainen… iloitsen saamastani kokemuksesta ja itseni ylittämisestä kaksminuuttiseni kanssa. Mutta silti. Haistakaa…

Takki on nyt vähän tyhjä, kun pyörittelen tätä tietoa mielessäni. Kaksi tunneta: huojennus ja pelko.

Huojennus: Tämä viesti lopetti minua vaivanneen puristuksen tunteen rinnassa. Koko työnhakuprosessin ajan tähän kansainväliseen, Amerikasta ohjattuun yritykseen mielessäni liikkui ajatus; pystyisinkä minä asettumaan tällaiseen muottiin? Enhän minä ole muotti-ihminen, joka työskentelee annettujen ohjeiden mukaan ja sulauttaa itsensä valmiiseen toimintamalliin. Sulautuu massaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulin haastattelussa, että yrityksellä on tarkka pukukoodi, kavahdin: en minä halua rajoittaa itseäni tällaisin säännöin. En sullo itseäni jakkupukuun ja nutturaan jos en halua. Olen vapaa sielu! Haluan luoda uutta ja olla mukana vaikuttamassa työmenetelmiin. Minulla on niin paljon asioita, joita haluan tehdä. Kuinka blogini kävisi? Kuinka kirjailijaunelmani? Minähän haluan olla minä enkä jokin muotti! Ja samalla kuitenkin leikittelin mielessäni ajatuksella: kuinka hienoa olisi, kerrakin tehdä asiat annettujen ohjeiden mukaan. Ettei olisi vastuun puristusta. Että saisin kivoja työkavereita… ja mitä muita näitä nyt on. Olisin vielä toivonut pääseväni edes yhden askeleen eteenpäin, jotta olisin voinut tunnustella miltä tällainen ”vapauden menetys” olisi tuntunut. Olisiko minusta kuitenkin ollut siihen?

Ja sitten se pelko: Kuinka tästä eteenpäin? Toinen haastatteluni on tulossa reilun viikon päästä, mutta sen varaan ei voi laskea mitään. Mitä jos sen kanssa käy samalla tavalla? Että minuun ei uskota? Mitä sitten teen? Aika alkaa käydä vähiin; pää ei kohta enää kestä: Haluan tehdä töitä! Haluan tehdä niitä töitä, joihin sydämeni palaa. Haluan tehdä töitä ruotsiksi, jotta oppisin tämä kielen! Onko minulla liian suuret kuvielmat itsestäni? Että pystyisin tekemään työtäni täällä täysipainoisesti tällä kielirajoitteellani sekä sillä faktalla, että varmasti viimeistään joidenkin vuosien päästä muutamme takaisin Suomeen ja minusta ei ehkä saa työntekijää vuosikymmeniksi? Että kannattaisiko ylipäänsä vain tyytyä vähempään, tyynnyttää omat ambitionsa ja uskoa vaan: nyt ei ole minun aikani? Tai ehkä minun pitäisi nyt kuitenkin olla Suomessa, sillä siellä voisin toteutta täysillä näitä unelmiani. Siellä minua ei rajoittaisi mikään! Vai ovatko nämäkin unelmat vähän liian suuria? Leijunkohan vähän liian korkealla? Mitä teen seuraavaksi? Ihan oikeasti..?

Niin, että TADAA! Näin kävi työhaastattelussa. Taidan nyt nukkua hetken. Ihmisen ei kuuluisi joutua heräämään neljältä aamulla.

peukkualas

/Maija, confused as hell

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.