Tämä oli joka-aamuinen näkymäni monta vuotta: Helsingin Punavuori. Tätä katua pitkin kävelin töihin. Minun yritykseeni. Nyt Helsingissä ollessani kävin nostalgiamatkalla tällä kadulla, kurkkimassa vanhaan toimistoni ikkunan takana. Muistelemassa aikoja, jotka eivät enää koskaan palaa.
Tästä ovestä kävelin sisään päivittäin. Vanha firmani logo on jäänyt siihen muistuttamaan niistä vuosista, jotka tässä osoitteessa majailimme. Jännä tunne; kun tavallaan kaikki mennyt palautui mieleeni kävellessäni kohti toimistoa ja seisoessani sen ikkunan takana, mutta samalla huomasin, että en oikeastaan tuntenut enää mitään. Tuijottaessani ikkunaa tunsin oikeastaan vain valtavaa huojennusta. Se oli pieni hiljainen hetki. Se oli pieni tunne, joka antoi minulle vahvistuksen, että aikanaan tekemäni päätös lopettaa yritykseni oli oikein. Että aika on kulkenut eteenpäin ja tämä toimisto ja sen seinien sisäpuolella ollut elämä on nyt pala historiaa. Ja niin on hyvä. Niin on oikein. Että joskus pitää uskaltaa luopua jostain, että voi saada uutta tilalle. Jotta voi uudistua – syntyä uudelleen. Rohkeaa ei ole se, että uskaltaa luopua, vaan se, että uskaltaa heittäytyä tuntemattomaan, uskaltaa antaa uuden tulla.
Tällaiselta ikkuna näytti ennen. Hermanni, toimistokoiramme, majaili aina ikkunassa toivottamassa työntekijöitä ja asiakkaita tervetulleiksi. Siinä me olimme; Hermanni ikkunassa ja minä työpöytäni ääressä kunnes lopulta marraskuussa kaksi vuotta sitten suljin oven viimeistä kertaa.

Tämä on viimeinen tuosta elämästä ottamani kuva; tuolloin, ennen tavaroiden ulos kantamista kohotin maljan ja kiitin elämää kaikista noista vuosista. Ja nyt katsoessani tuota elämää ikkunan toiselta puolelta, kaksi vuotta viisaampana, tein synninpäästön: minä olen ihan hyvä ihminen, vaikka tuolloin epäonnistuin. Että on ihan sallittua mennä väärään suuntaan, koska joskus se on ainoa keino löytää oikea tie.

/Maija, vapaa sielu