Olen sitä mieltä, että miestä ja naista ei ole luotu toisilleen kommunikointikumppaniksi.
Esimerkiksi kun pyytää miestä ostamaan kaupasta makaronilaatikkoa varten makaroneja. ”MAAAKAAROONEJA”, tavaat hänelle ja piirrät silmien eteen mielikuvan siitä, miltä makaroonilaatikko näyttää (mieluiten vielä sen makaroonilaatikon, jota miehen äidillä oli tapana tehdä, koska se jotenkin aina tehostaa asiaa.). Ja sitten kun mies tulee kaupasta kotiin, hän tuo sieltä jotain hienonmallista kierrepastaa, joka ei missään tapauksessa sovi makaronilaatikkoon. Pahimmassa tapauksessa hän on unohtanut ostaa makaronit kokonaan.
Tai kun sanot hänelle toivovasi tänään illalla töitten jälkeen kerrankin kahdenkeskeistä aikaa; sellaista, jolloin ei katsota televisiota, olla tietokoneella tai näplätä kännykkää. Niin hän ensitöikseen kotiin tullessaan (heti sen jälkeen kun olette syöneet sinun laittamaa ruokaa) kantaa tietokoneen sohvalle ja sanoo: ”Tuu kainaloon niin katotaan noi uutiset ja mä siinä sivussa vaan vähän tätä peliä seuraan täältä netistä…” Ja kun sinä, nainen, olet vartavasten tavannut hänelle yksinkertaisesti ja selkeästi: ”Mä haluaisin sellasta KAAAAHDENKEEEEESKEEEEEISTÄÄÄ aikaa IIIIILMAAAAN tietokonetta tai televisiota. Niinkun sillon suhteen alussa, jollon me vaan keskityttiin TOOOOOIIIIIISIIIIIMMEEEEE eikä tarvittu mitään televisio-ohjelmia ja tietokoneita väliin.” ”Mutta mehän ollaan tässä nyt kahdestaan”, mies sanoo ja katsoo sinua kulmat kurtussa. Ja sinä tajuat, että se on ihan pihalla, että teillä ei ole mitään yhteyttä tässä asiassa.
Tai kun pyytää miestä soittamaan töistä kotiin lähtiessään, jotta tiedät mihin aikaan hän on kotona. Sanot tavaten taas selkeästi, että ”SOOOOOITAAAA mulle KÄÄÄÄÄNNYYYYYKÄÄÄÄÄLLÄÄÄÄ EEEEEENNEEEEEN kun lähdet, niin tiedän MIIIIILLOOOOIIIIN olet kotona.”. Niin sitten mies tulee kotiin ties milloin ja sinä odotat ovella pölynimuri kädessä. Ja täysin tietämättömänä siitä mitä olitte sopineet soitosta kotiin lähtiessä hän katsoo sinua ja kysyy: Oliko meillä jo ruoka valmiina?