Voi mikä onkaan tässä maailmassa vikana? Toissaipäiväinen Esa Saarisen puukotus oli varsinainen uutispommi ja pisti minut miettimään sitä, miksi nämä nuoret miehet nykypäivänä purkavat pahoinvointinsa mielettömään väkivaltaan. Ei minulla siihen vastauksia ole, mielenterveyskysymykset jätän mieluummin ammattilaisille ja niitä paremmin tunteville. Mutta olen aidosti huolissani. Minähän olen paljon pohtinut sitä, että yhteiskunnan, vanhempien, työpaikkojen – vain muutamia mainitakseni – olisi keskitettävä paljon enemmän huomiota lasten kasvatuksessa ja ihmisten hyvinvoinnissa myöhemmällä iällä siihen, kuinka osaamme käsitellä tunteita ja ilmaista niitä. Tietenkään tällaisissa mielenterveydellisissä asioissa se ei ole ainoa ratkaisu, mutta kyllä silläkin varmasti osansa tässä kysymyksessäkin olisi.

Mutta sitten Esa. Urhea taistelija! Minulla on ilo tuntea hänet henkilökohtaisesti, ja tiedän ettei hänellä ole mitään hätää! Kuten uutisetkin ovat kertoneet, hän kääntää tämän positiiviseksi kokemukseksi, ja on jo todennut, että tämä tapahtuma kirkastaa hänen loppuelämänsä työn fokuksen.

Kuultuani tuon Esan ajatuksen, ”kriisi kirkastaa loppuelämän työn fokuksen”, en voinut olla ajattelematta omaa elämääni (vaikka mitään näin vakavaa en itse olekaan kokenut!). Tuo lause kiteyttää myös minun ajatukseni: juuri nyt tuntuu hyvin vahvasti siltä, että viimeaikaiset vaikeat tapahtumat ohjaavat minut oikealle polulle ja kiteyttävät minun työni tarkoituksen. Tiedän sen.

Esa lähetti eilen terveisensä sairaalasta sosiaalisen median välityksellä, ja lainaan nyt hänen kuvaansa tähän (tietäen, että tämä on tarkoitettu julkiseen levitykseen)