Minulla kesti 32 vuotta tulla jätetyksi ensimmäistä kertaa elämässäni. Jättänyt olen, ja ollut omalla painollaan ilman draamaa kuihtuneessa suhteessa. Mutta jätetty minua ei aiemmin ole. Että oli kai se jo vähän niinkun aikakin. En tietenkään toivo kenellekään tällaista tilannetta, mutta samalla se on kyllä aika olennainen ja tärkeä kokemus ihmisen elämässä.

Onko sinut jätetty?

Koska siis tavallaan sä ja mä, jotka on dumpattu, tiedetään vähän paremmin. Me ollaan vähän niinkun partners in crime. Jos ei ole tullut koskaan jätetyksi, ei voi ikinä tajuta, että aina sitä ei itse voikaan päättää koko maailmasta, vaan joku toinen voi vaan ykskantaan todeta, että lällällää mä en haluakaan sua enää – että haluaakin jättää sinut eikä sinulla ei ole mitään sanavaltaa tapahtumien kulkuun.

Jätetyksi tulemiseen liittyy varmaan miljoona eri tunnetta, jotka hyppävät silmille ihan vaan yhtäkkiä, välillä vaihtuvat johonkin toiseen ja tulevat taas kohta takaisin. On syyllisyyttä, pelkoa, ikävää, silmitöntä vihaa, katkeruutta, vahingoniloa, kaihoa, kaipuuta, tyhjyyttä, iloa, vapautta… you name it! Jos minä saisin kuvailla jätetyksi tulemisen syvimmän olemuksen se menisi jotekin näin:

Alussa tulee syyllisyys. Sitä ajattelee, että on itse syypää jätetyksi tulemiseen. Että on ollut paha ihminen, joka ei kelvannut toiselle, vaan teki hänen elämästään kurjaa – että toisella oikeastaan olikin oikeus käyttäytyä niin tökerösti. Itsetunto rapsahtaa nätisti pohjalukemiin, ja sitä tietää varmasti, että kukaan ei enää tällaista kakkiasta halua. Siinä sitä pyörii oman aikansa, mutta jotenkin kummasti kun saa ihan vähän etäisyyttä eroon, huomaakin, että itse ei ehkä olekaan syyllinen. Syy on myös toisessa; hänen epävarmuudessaan, itsekkyydessään ja peloissaan.

Kaipuu ja ikävä iskevät alussa jatkuvalla syötöllä sekoittuen välillä itsesyytöksiin ja välillä pelkoon. Sitä katsoo läpi vanhoja yhteisiä kuvia ja pillittää itsensä uneen. Jos luona on vieras, häntä ei halua päästää lähtemään, sillä ei kestä yksin jäämistä. Yksin ollessa iskee kaiho; viiltävä kipu, koska paikka vieressä on tyhjä, vaikkei sitä itse halua. Ja se silmitön suru, sydämen tyhjyys ja kipu. Ja veri, joka valuu silmistä ulos; kun vaeltaa ympäri kaupunkia ja itkee valtoimenaan välittämättä siitä, että muut tuijottavat. Hiljaiset illat ovat pahimpia – kun yksinäisyys iskee väsyneen mielen luihin ja ytimiin. Tiedätkö, minulla surua on ollut valtavasti, paljon enemmän kuin olen sinulle kertonutkaan. Se on niin yksityinen asia, etten siitä halua puhua. Suru ehkä onkin sellainen asia, joka on vain kohdattava yksin ja käsiteltävä itse. Ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei voi ottaa kipua pois.

Katkeruus on tunteista luihuin. Se, kun ei voi lakata ajattelemasta miten toinen on pilannut koko elämän; että on antanut hänelle kaikkensa, mutta silti toinen tekee ratkaisevan ja itsekkään päätöksen puolestasi. Katkeruudesta nousee myös häpeä – kuinka on voinut ajautua tuollaiseen suhteeseen, onko hän käyttänyt hyväkseen?

Vihaa en osaa sanoin kuvailla. Se on silmitöntä raivoa, sitä kun haluaa kaivaa kaikki toisen heikot kohdat esiin ja iskeä niihin. Julistaa koko maailmalle, että ettekö te tajua! Viha iskee usein kun on liikkeessä, tunkee kehosta ulos. Tekisi vain yksinkertaisesti mieli kuristaa. Ja kovaa. Mutta viha on kuulemma se tärkein vaihe – sen läpi käytyään voi päästää irti. Koska sitten, kun on riittävästi vihannyt, sitä yhtäkkiä tajuaakin olevansa maailman onnellisin nainen tai mies päästyään eroon sellaisesta ihmisestä, joka ei arvosta tai kunnioita – eihän sellaisen kanssa olisi ollutkaan hyvä elää! Ja sitä paitsi kyllähän minä nyt paljon paremman näkoisen saan! Se on se  m-a-i-r-e-a  hymy, kun tajuaa, että saa taas katsella uusia tyyppejä ja voi löytää oikeasti ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Tajuaa, että elämän kiertokulku on aika siisti juttu.

Sitten tulee haasteellinen vaihe: ensikohtaaminen sydämen murskautumisen jälkeen. Jännitys, ahdistus… ja… outo ajatus: huomaakin ajattelevansa ettei oikeastaan enää tunne tuota ihmistä, vaikka samalla se on niin tuttu. Aika hänen kanssaan tuntuu kuin unelta. Itse asiassa aika pahalta painajaiselta. Ja sitten hiljaa mielessään miettii että tuonko takia tosiaan olen itkenyt itseni uneen. Oliko se sen arvoista? Ovatko nämä kaikki tunteet olleet vaivan arvoisia?

Minulle on ollut valtavan tärkeä sallia itselleni kaikki nämä tunteet – jopa se vahingonilo, kun kuulee, että toiselle on käynyt jotain ikävää. Sillä tunteella olen itseäni vahvistanut, myönnän. Nauranut ja kikattanut. Perhana, siitäs sai! Mutta kuule, kun minä uskon, että se on inhimillisen ihmisen tapa selviytyä, nousta omille jaloilleen. Kun sallii tunteet ja antaa niiden jyllätä oman aikansa, tajuaakin yhtäkkiä, että elämä menee eteenpäin. Kunnes tunnevuoristorata nytähtää käytiin uudelleen. Mutta jo vähän entistä laimeampana ja lopulta tulee se päivä, kun vuoristorataan ei enää tarvitse istua.

Kuulostiko tutuilta? Oletko kokenut jotain samalla tai eri tavoin? Kerro mitä jätetyksi tuleminen on sinulle opettanut?

Minut poikaystävän jättämäksi tuleminen sai ymmärtämään, että toista ei voi pakottaa haluamaan yhdessäoloa. Se on vaan vähän niinkuin elämän laki. Mutta hei muistathan tämän: jos toinen ei halua, hän ei ole arvoisesi – sinä ansaitset paljon parempaa!

/isosiskosi Maija, ylpeänä näistä päivän lenkillä Stadikan kulmilla otetuista kuvista – kun tarpeeksi tuijottelee masennuksissaan maahan, löytää sieltä kaikenlaisia hienoja blogiin sopivia tekstejä… 😉