Eilisessä HelsinkiRealin jaksossa Aaro Löf kiteytti rakkauden; sanoi, että hän näkee rakkauden ja rakastamisen kahtena eri asiana. Rakkaus on avoimuutta, sitä että on täysin hyväksyvä joka suuntaan. Se on vapaata liikettä, vastaanottamista ja rajatonta antamista. Sellainen universaali olemisen tila, jolla ei sinällään ole tekemistä rakastamisen kanssa. ”Silloin kun on rakkaus, silloin kaikki virtaa luonnollisella tavalla.”, Aaro summasi. Rakastaminen puolestaan on käytännön tekoja, konkreettista toimintaa; tapa olla ja asennoitua.
”Rakastaminen on huomion, hyväksynnän, arvostuksen, hellyyden ja vapauden antamista.”, Aaro sanoi, ja minun sisälläni pyörähti joku ylösalaisin, myllähti oikein kunnolla. Kun just nuo kaikki on menneet minun kohdallani metsään. Minä en ole kyennyt tuollaiseen rakastamiseen, enkä luoja paratkoon ole sellaista rakkautta vastaanottanut.
Viimeiset viikot olen miettinyt yhtä isoa kysymystä: Uskallanko rakastua enää koskaan? Uskallanko rakastaa enää koskaan? Pelkään. Kai sitä, että toinen ei ymmärrä rakkautta samalla tavalla kuin minä, että ei osaa rakastaa kuten minä. Ei halua. Enkä minä halua, että minuun sattuu taas kerran. En halua enää leikkiä. En halua enää epätasapainoista rakkautta, sitä että minä annan kaiken, mutta lopulta huomaan ettei toinen kykene samaan.
