Miksi ystävät jättävät hädän hetkellä?

Luin Helsingin Sanomien juttua parin vuoden takaisesta Bulevardin perhesurmasta. Tapahtumassa menehtyneen naisen äiti, Liisa Ahti kertoo haastattelussa kokemastaan. Pisti hiljaiseksi.

Erityisesti yksi ajatus kolahti minuun. Liisa kertoi, kuinka vaikean ajan keskellä moni hänen ystävistään käänsi hänelle selkänsä ja jätti yksin suruunsa. Niin kävi minullekin. Jotkut ihmiset poistuivat takavasemmalle, kun saivat tietää minun olevan hädässä. Monesta tuttavasta ei ole kuulunut mitään sen jälkeen kun romahdin. Mielenkiintoinen kokemus on myös ollut se, kun monet kohdatessaan minut välttelevät asiaa, eivät kysy kuulumisiani, vaan mieluummin jättävät tulemasta puhumaan ollenkaan ja katsovat etäisyyden takaa oudosti. Mitä he ajattelevat? Onpa säälittävää? Vai haluaisivatko he tulla juttelemaan, mutteivät uskalla?

Miksi on helpompi kääntää selkä kuin tulla tueksi? Mitä pelkäämme hädässä olevassa?

Jännä juttu on, että samalla kun selät kääntyvät, blogini alkoi saada tuhansia lukijoita. Mitä karumpi tarinani on ja huonommin minulla menee, sitä enemmän juttujani luetaan. Turvallisesti on hyvä tirkistellä. Ja se on minulle enemmän kuin ok, siksi blogiani kirjoitan – että pääsisit turvallisesti kaikkien ihmiselämän kokemusten ja tunteiden äärelle. Aloin vain miettiä tätä asiaa; että mikä tekee hädässä olevan joillekin niin luotaantyöntäväksi, mutta etäisyyden takaa mielenkiintoiseksi seurata. Sillä ei se tukeminen ole sen vaikeampaa kuin tirkistely netissä.

liisahesari

Aivan kuten Liisa, olen itsekin oman rohmahdukseni keskellä huomannut (vaikka tarinani on vain murunen siitä mitä Liisa on joutunut kokemaan) kuinka pientä ystävän tuki ja lohduttaminen voi olla. En minä ole tarvinnut muuta kuin ystävän vierelle istumaan ja kuuntelemaan kun olen halunnut puhua. En ole odottanut häneltä neuvoja tai edes yhtään puhetta.

”Mitään ei tarvitse sanoa. Riittää että ottaa kädestä. Koskettaa olkapäähän. Halaa. On vierellä.”, kiteyttää Liisa.

20140420-135326.jpg
Onko meillä kenelläkään varaa olla istumatta ystävän viereen jos hän on hädässä? Onko meillä varaa jättää ystävämme hädän keskellä? Entä jos hätä kohtaa joskus sinut?

/Maija, kiitollinen kaikista ystävistä, jotka ovat jääneet vierelle

Advertisements

5 thoughts on “Miksi ystävät jättävät hädän hetkellä?

  1. Äitini kuoli syöpään puoli vuotta sitten. Ensimmäiset pari viikkoa ystäviä kiinnosti, mitä tapahtui. Tarve kuuntelijalle ja kädestäpitäjälle tuli vasta viikkoja sen jälkeen. Silloin kukaan ei enää tuntunut muistavan koko asiaa. Ajattelin, että antaa olla.

    Suru monine muotoineen on vaikea asia kohdata. Helpompi on vain kääntää selkänsä. Vielä helpommaksi laiminlyömisen tekee se, että meistä monelle on opetettu, että ihmisen täytyy antaa surra rauhassa.

    • Kiitos ajatuksestasi! Mistähän johtuu, että surua on niin vaikea kohdata? Tuo ajatus siitä, että toisen täytyy antaa surra rauhassa on kyllä ehdottomasti totta. Puhutaanko meidän kulttuurissa niin vähän surusta, etteivät ihmiset osaa käsitellä sitä ja sitten on helpompi antaa olla? Itse olen kohdannut paljon sitä, että hirveästi on vaan hoettu, että nyt eteenpäin vaan ja positiivisiä ajatuksia mieleen.. Se on hienoa lohduttamista toki, mutta ei aina toimi; suru täytyy surra ensin ja juuri siinä tahdissa kuin tarve on. Positiivisuuden alle on hirveän ”helppo” kätkeä kaikki tunteet…

  2. Hieno kirjoitus ja hienoja kommentteja. Itse käyn surua läpi kovemman kautta tällä hetkellä. Ensin oli ystäviä ja tarjottiin apua, sitten tuli se tyhjä vaihe, eli ei kukaan halua tietää. Suivaannuin ja ajattelin, että jotenkin tämä möykky on nyt käsiteltävä, vaikka ilman läheisten apua. Aloitin kirjoittamaan surupäiväkirjaa ensin ihan oikeaan kirjaan ja nyt sitten blogiin. Ajattelin, että olen minä sitten vaikka se ”tirkisteltävä”, jos se vaikka auttaisi meitä kaikkia oppimaan uuden tavan kohdata surua ja surijoita kulttuurissamme.

    Ehkä tässä viimeaikoina on käsitelty surijan kohtaamista niin, että lohduttaja, joka on jo valmiiksi kulttuuristamme johtuen ujon puoleinen, menee entistä enemmän hämmennyksen valtaan. Vihaiset surijat kertovat, kuinka joku kommentti loukkaa ja on ajattelematon. Me kaikki varmasti loukkaamme silloin tällöin ilman tarkoitusta. Tärkeää olisi uskaltaa näyttää tai sanoa, että tuo loukkaa ja sen toisen olisi kyettävä pyytämään anteeksi. Sitten vaan jatketaan elämää eteenpäin. Puhetta ja kirjoituksia tarvitaan aiheesta kuitenkin tulevaisuudessa varmasti lisää.

  3. Päivitysilmoitus: Sä et tunne mua kokonaan jos et tapaa kasvotusten | MaiLife

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s