Entä jos emme eläisikään mielen vuoristoradassa?

Sain tosi hyvän viestin lukijaltani koskien eilistä ”Piutpaut Ruotsille ja menneisyydelle” -blogiani. Tällaisen:

***

”Oon miettiny sellasta että me tuotetaan meiän oma kärsimys uskomalla ajatuksiimme? Ja sitten ku me vapaudutaan niistä uskomuksista, niin tunnemme huojennusta ja vapautusta. Niinku nyt esimerkiksi: Että voin olla onnellinen, minun pitää olla tuon miehen kanssa. Tai linkittää siihen vaikka sen, että alan olemaan tämän ikäinen ja jos haluan lapsia, niin tämä on mahdollisuuteni ja sitten voisi vielä ajatella, että tämä on niin romantillista, että muutan rakkaani perässä ulkomaille ja tämä ei saa ”epäonnistua”. Tai mitä ikinä. En tarkoita, että juuri nuo olisivat olleet sinun ajatuksiasi, mutta esimerkiksi. Jos taas ei olisi odotuksia ja käsityksiä, niin sitten sitä vaan lähtisi ruotsista ja tulisi suomeen. Ei olisi draamaakaan. Eikä vapautuksen tunnetta. Pohdituttaa, että jos ei olisi ajatusta suuresta kärsimyksestä, niin olisiko kärsimys niin suuri. Ongelmahan on siinä, että ne meiän ajatukset helposti tempaa meiät mukaansa ja pyörittää ja pyörittää, kunnes meistä ei o jäljellä ku raato. Joskushan siellä on myös joku alitajuinen ajatus, joka voi laukaista sen viheliään kierteen. Ja semmosta oon pohtinu myös, että ajatuksilla nostaa ja laskee mielialaansa ei haittaa, mut kelaa jos ottaski askeleen taakse eikä uskoiskaan niihin. Irrottautuis siitä vuoristoradasta, ei meniskää kyytii.” 

***

Naulan kantaan! Juuri noinhan minä ajattelin ja tuollaisen ajattelun turvarakennelman olin itselleni luonut. Ja monta muuta, jotka pitivät minut kiinni tuossa, myöhemmin minulle vääräksi osoittautuneessa asetelmassa.

Olen myös paljon itse miettinyt tuota ajatusten ja uskomusten rakentamista. Olisi tavallaan tosi hienoa, jos voisi elää niin, että vaan suhtautuisi asioihin asioihina ja katsoisi miten elämä kuljettaa. Ettei rakentaisi uskomuksia ja odotuksia, joiden varaan elämänsä sitten laskisi. Mutta olisiko niin oikeasti mahdollista elää? Millaista elämä sitten olisi? Tulisiko sitä vaan välinpitämättömäksi kaiken suhteen? Jos vähän niin kuin leijuisi vain kaiken yläpuolella? En tiedä vastausta, mutta luulen, että minusta ei olisi sellaiseen. Enkä usko, että täysin haluankaan sellaiseen, koska tuntuu, että tämä tällainen milen vuoristorata kuuluu ihmisen elämään; ne isot kärsimykset ja vielä isommat hehkutukset kärsimysten kautta tulleiden oivallusten jälkeen.

liseberg13

/Maija, kuvassa ah niin kuvainnollisesti vuoristoradan edessä viime syksynä Lisebergin huvipuistossa Götebrgissa ja valtavan kiitollisena siitä, että sai kokea juuri tuon vuoristoratakyydin

Mainokset

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s