Olen miettinyt tällä viikolla paljon näkökulman merkitystä mediassa. Tämä päättelyketju lähti liikkeelle muutama päivä sitten kun näin bussin ikkunasta tämän lööpin. Siinä se R-kioskin ikkunassa törötti, ja minua rupesi ärsyttämään ihan hirveästi.
Lisa Sounio on siis ottanut käyttöön Ahtisaari-nimen juuri ennen EU-vaaleja. Ensimmäinen ajatus minulla oli: ”Miten se kehtaa ja onpa kylmän laskelmoiva muija!”
Sinullakin? Tuota kateellista hapatustahan jutussa meille syötetään ja siihen minäkin lankesin.
Bussi oli juuri sopivasti liikennevaloissa ja minulle jäi hyvin aikaa tuijottaa tuota lööppiä. Jäin taas itselleni kiinni omista rajoittuneista ennakkoluuloista ja taas sain muistuttaa itselleni: kukas minä olen tuomitsemaan. Aloin miettiä, että entäs jos me oltaisiinkin ylpeitä Lisan puolesta. Pystyttäisiiknkö siihen? Oltaisiin onnellisia Lisan puolesta, että hänellä on upea aviomies ja hän kuuluu hienoon sukuun. Hänellä on hemmetti oikeus ottaa käyttöön hänelle kuuluva sukunimi juuri silloin kun hän haluaa. Ja vaikka lopettaa nimen käyttäminen heti vaalien jälkeen, niin mitä se minulle kuuluu. Jos tämä antaa hänelle jonkun edun EU-vaaleissa, niin so what? Jos sinun sukunimesi olisi Ahtisaari tai Gates tai mikä tahansa, etkö ottaisi siitä hyödyn irti jos sinulla siihen täysi oikeus on ja siitä jotain hyötyä olisi? Minä ainakin!
Mikä on tämä valtava kateus, joka meissä kytee? Ja tavallaan, miksi ihmeessa tällainen juttu on edes uutinen? Juuri siksikö, että saisimme taas ruokkia tätä kansallista sairauttamme, kateutta.
* * *
Toinen mediassa silmiini pistänyt asia oli sitten tämä Hesarin juttu suunnistaja Minna Kaupista.
”Vartalossani HÄPEÄN voimakkaita reisiäni. Ne eivät ole mikään kauneusihanne.”, Minna julistaa. Niin. Upean kaunis urheilijanainen (ja muuten mielipiteiltään todella rajoja murtava) kertoo meille valtamediassa, että täydellisessä urheilijankropassaan hän häpeää reisiään. Niitä lihaksikkaita, muodokkaita ja kauniita reisiä, joita miehet kuolaavat unelmissaan ja me naiset kahdehdimme koettaen hinnalla millä hyvänsä saada itse sellaiset.
Entäs jos Hesari olisikin kysynyt Minnalta mitä hän RAKASTAA eniten vartalossaan. Ja Minna olisi vastannut: ”Vartalossani RAKASTAN reisiäni. Ne eivät ole mikään kauneusihanne.” Aika pieni muutos kysymykseen, mutta valtava näkulman ero. Että itseään voisikin rakastaa vaikka ei olekaan kauneusihanteen mukainen! Kuinka moni nuori tyttö (ja vanhempikin) tämä luettuaan katsoo reisiään peilistä ja menee vessaan oksentamaan?
* * *
Nämä kaksi toisistaan erillistä juttua olivat minulle herätys siihen mitä tapahtuisi jos sitä vaikka koittaisi vaihtaisi näkökulmaa joskus. Aika helposti juuri tällaisilla valinnoilla voi joko vahvistaa tai tuhota jotain hyvää. Eikö Iltasanomat olisi saanut aivan yhtä myyvän ja raflaavan otsikon Iltasanomat julistamalla: ”Lisa Sounio otti käyttöön Ahtisaari-nimen juuri ennen EU-vaaleja – kansa onnittelee hyvästä vaalistrategiasta!”? Tai Hesari välttänyt parin ihmisen syömishäiriön kysymällä MInnan rakkaudesta omaan kehoonsa, ja todistamalla yhden urheiludolin suulla, että omia reisiään voi rakastaa vaikka ne eivät olekaan ”kauneusihanteen” mukaisia.
/Maija, toistaen taas itseään ja huutaen: Mediakasvatus pakolliseksi kaikille!
MaiLife 
Mukavaa sunnuntaita Maijalle.Kyselen että mitä kuuluu koirallesi Hermannille,Miten Hermanni on pysynyt sinun vauhdissasi viime päivinä?
Sounioon sanoisin, et olisi kamalan mukavaa, jos naisten ei tarvitsisi ratsastaa aviomiesten nimillä. Että jos sitä nimeä ei ole otettu käyttöön, niin oltaisiin rohkeasti omia itsejään vaalienkin kanssa, ja luotettaisiin, että kyllä se oma pätevyys riittää.
Ei sillä, että olisi kyse kylmyydestä ja laskelmoinnista, niin en ajattele. Ennemmin toivon, ettei kyse ole huonosta itsetunnosta, jota paikataan aviomiehen sukunimellä.
Vaalien jälkeen tiedetään,oliko sukunimestä mitään hyötyä.
Sepolle tiedoksi, että Hermannille kuuluu hyvää. Kysymys on ennemminkin kuinka minä pysyn sen vauhdissa mukana 🙂 Ja laura: hyvä pointti tuokin. Se ei ollut nyt fokuksessa tämän blogin ajatuksessani. Mutta lähtökohtaisesti ja omaan vahvaan riippuvuussuhdekokemukseeni viitaten olen ehdottomasti sitä mieltä että naisen tulisi voida elää riippumattomana miehestä omiin avuihinsa nojaten ja myös päin vastoin (!). Kenenkään ei tarvitse elää toisen varjossa. Näistä asioista tulen kirjoittamaan vielä jatkossa varmasti useasti.
Mä ymmärrän Minna Kauppia, ettei voimakkaat reidet ole todellakaan nykykauneusihanne – tylsäähän se on, ettei huippu-urheilija voi olla niistä ylpeä, mutta toisaalta, jos toimittaja halusi jonkun vastauksen, niin suomalaiseen (suomalaisen naisen?) tapaan ei kuulu vastata, että olen kropassani kaikkeen tyytyväinen. Ehkä hän on vähiten tyytyväinen reisiinsä. Mutta itse aina reisiin kohdistuvaa urheilua harrastaneena (karate, pyöräily, laskettelu, telemark), ymmärrän oikein hyvin, ettei paksut, vaikkakin lihaksikkaat reidet ole aina mukava juttu. Nykymuodin mukaiset kireät (ja mustakin mukavat) housulegginssit, jotka ovat reisien kohdalta pinkeät näyttävät erikoisilta jalkojen kaventuessa todella paljon nilkkoihin. Mutta siis käytän mä niitä leggareita silti, onneksi en ole enää teini-iässä. Ystäväni teini-ikäinen super laiha, mutta urheilullinen tytär ei tykännyt, kun reidet on niin paksun näköiset, ”ihmeelliset mollukat”. Turha siinä oli äidin selittää, että ne on lihakset.
Juuri noin, Lotta! Minäkin ymmärrän Minnaa täysin, hänhän on vaan vastannut siihen mitä häneltä on kysytty. Ei urheilija ole mikään yli-ihminen, ihmisiä tässä kaikki ollaan ja kaikilla monta epävarmuutta omassa kehossaan. Kysymys kuuluukin minusta olisiko Hesari voinut kysyä toisin päin; sitä, mitä Minna rakastaa kehossaan.