Isä soittaa.

”Nooooh. Mites siellä työrintamalla, kun se sinun viiden kuukauden mittainen projekti kohta loppuu. Onko löytynyt jo jotain uutta?”

Noin! Ryhti valahtaa lysyyn, kasvot kalpenevat vitivalkoiseksi. Otsaan nousee ärtymyksen ryppy. Salitreenin jälkeinen hyvä pössikseni on tiessään sen siliän tien.

Taas se soittaa siitä. Että olenko jo saanut vakauden ja varmuuden elämääni. Tasaisen tulovirran ja sillai.

”Kyllä nämä asiat etenevät”, tokaisen kireänä kirjakielellä tuntien valtavaa ahdistusta.

”Eihän taas mennä tähän? Ethän taas masenna minua sillä puheellasi elämän realiteeteista?”, ajattelen. ”Raadan täällä perse ruvella unelmani saavuttamiseksi, uskon siihen täysillä, ja olen päättänyt toteuttaa sen. Se ei vaan ehkä ole sinun käsityksesi tasaisesta tulovirrasta ja sillai.”

* * *

Onko sulla tätä samaa? Että vanhempien varjo painaa niskassa, vaikka olet jo vuosikausia, ehkä kymmeniäkin vuosia, asunut poissa kotoa? Vaikka olet perhana aikuinen ja sinulla pitäisi olla ihan oma elämä!

”Sinun pitää nyt ottaa sellainen turvallinen työ”, he sanovat. ”Että pääset nyt jaloillesi ja saat jatkuvuutta elämään.”

Hyvää hyvyyttäänhän se soittaa ja osoittaa välittämistään. Miksi tämä saa minut niin ahdistuneeksi? Koen, että olen tilivelvollinen vanhemmilleni, että minun täytyy vastata heidän odotuksiinsa siitä milaista elämäni tulisi olla.

* * *

Miksi vanhempien sana on niin merkityksellinen vielä aikuisena? Miksi koen, että minun täytyy miellyttää heitä ja ajattelen, että minun pitää ottaa vakituinen tiedottajan paikka jossain virastossa, kun vanhempani katsovat sen olevan vakaa ja turvallinen työ –

”jotta sinä saat nyt vihdoin tuon elämäsi järjestykseen ja löydät jonkun ihan tavallisen jalat maassa olevan miehen ja perustat perheen ja otat virkavapaata sitten kun haluat vähän tuulettaa ajatuksia.”

– kun minä itse en koe, että se on yhtään minun juttuni. Päinvastoin, minulle henkilökohtaisesti se edustaisi henkistä kuolemaa (en tarkoita, että tiedottajan virassa olisi mitään pahaa, mutta minulle se ei vaan ole sopivin työ). Mutta silti ajattelen, että se olisi minulle paras vaihtoehto. Koska vanhempani niin sanovat.

Tiedätkö mistä puhun. Onko sulla tätä? Ja onks tää aina tätä?

Tää kuva on oikeasti jo parin vuoden takaa, mut kun just nyt on ihan just tollanen olo…!

/Maija, rolling in the deep