Jokaisen kiiltokuvan takana on hillitön epävarmuus

Kata soitti. Kysyi lähdenkö yhteen tilaisuuteen hänen kanssaan syyskuussa. Pato murtui. Se mitä olen pitänyt sisälläni paljastamisen pelossa. Hillitön epävarmuus. En minä voi luvata lähteväni mihinkään syyskuussa. Syyskuussa! En minä tiedä missä silloin olen, enkä voi suunnitella elämää niin pitkälle.Olen miettinyt paljon viime päivinä kirjoittaisinko tästä mieltäni painavasta asiasta ollenkaan. Ylipäänsä viime päivinä olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä mitä uskallan kirjoittaa jotta en tahrisi naamaani ja näyttäisi epävakaalta minua arvioivien ja seuraavien ihmisten silmissä. Enkä haluakaan syöksyä siihen sysipimeään suohon pyörittelemään ongelmiani kun olen sieltä jo kerran noussut.

Mutta Katan soittaessa tajusin että olen tainnut sortua siihen mitä eniten karsastan: kiiltokuvablogielämään, jossa kaikki näyttää niin hyvältä ja harmoniselta ja energiseltä ja jengi kuiskii, että sillä taitaa mennä nyt tosi hyvin. Niin voin kertoa et menis varmaan f***n amazing jos ei joka päivä tarvitsisi käydä tätä taistelua. Minun ensisijainen tehtävänihän on valottaa yhden ihmisen inhimillisiä puolia, joten kaipa teidän kuuluu kuulla tästäkin. Epävarmuudesta, joka seuraa minua kuin lokakaivon puhdistaja kakkapökäleitä.

sandro2

sandro1

Eilen oltiin syömässä Katan ja Virven kanssa Sandrossa. Tämä on hyvä esimerkki epävarmuuden vaikutuksista elämääni: pitää miettiä todella tarkkaan uskaltaako tällaisiin huvituksiin pistää rahaa, sillä kaikki pennit on laskettava tarkkaan tulevan varalle – kun ei tiedä.

Minullahan menee nyt paremmin kuin pitkiin aikoihin. Lujaa! Se ei ole valetta eikä näytelmää. Teen ihan sairaan mageita asioita, ja ensimmäistä kertaa elämässäni rakastan sataprosenttisesti sitä mitä teen. Mutta kaikkea tätä varjostaa iso epävarmuus. En minä tiedä mihin kaikki tämä into kantaa. Olen tilanteessa, jossa ihan yhtä hyvin voin elää tätä unelmaani tulevaisuudessa tai sitten kaikki räpsähtää sormille hetkenä minä hyvänsä.

Aamuni alkaa sellaisella jokapäiväisellä taistelulla. Aivot täytyy asettaa tietoisesti oikeaan asentoon, jotta jaksan. Hirveän helposti mieli harhautuu olennaisesta, itseensä uskomisesta, ja vaatii valtavaa työtä kyetä hallitsemaan epävarmuuden tunne. Ja juuri viime päivinä en ole ollut varma pystynkö siihen. Olen ollut valmis lopettamaan blogini ja haikailuni unelmieni työn ja elämän perään.

sandro4

Virve ja mä – tunnetaan myös Esa Saarisen meille antamalla nimellä ”Latteladyt”.

sandro3

Ja Sandro – se oli kyllä kaiken sinne laittamani rahan arvoinen! Parasta ruokaa ikinä!

Minähän joudun jättämään väliin kaikki huvitukset ystävien kanssa, en edes uskalla matkustaa mökille kun pitää säästää rahaa. Entäs jos minulla ei ole töitä kohta? Ja samalla raadan takamuksen ruvelle lähes korvauksetta, koska kova usko itseen kuitenkin toitottaa, että nyt kannattaa tehdä kovaa työtä, koska sillä luon pohjaa tulevalle.

En nyt tästä epävarmuudesta tule enää paasaamaan sillä se sekoittaa hyvän vireen ja ohjaa huomioni pois olennaisesta. Mutta jutun juoni? Se, että jokaisella tarinalla on aina kääntöpuoli. Suurimmaltakin näyttävän varmuuden ja kiiltävimmän ulkokuoren takaa löytyy yleensä iso kasa epävarmuutta. Sen vaan halusin tehdä selväksi.Onko tuttua? Miten sinä hallitset epävarmuuden? Ja kuinka paljon sinun mielestäsi minun kannattaa näistä ”kiiltokuvaelämän” nurjista puolista kirjottaa?

sandro5

Onneksi kuitenkin lopulta hullulla on halvat huvit. Kuvassa niistä kaksi: tarjoilijan peppu ja Katan vatsalääkkeet, jotka voi tunkea kitaan vaikka koko paketin…

 

/Ämmä, sielunsa puhdistaneena. UGH.

Mainokset

8 thoughts on “Jokaisen kiiltokuvan takana on hillitön epävarmuus

  1. Ehkei kovin paljoo. Tai sopivasti. Päivän trendi on happy. Toisaalta kaikki me painitaan, ollako vai eikö olla -dilemman äärellä. More or less.

  2. Kun aikanani kirjoitin FB:iin myös elämäni kauheimmat hetket sellaisina, kun ne olivat, sain runsaasti palautetta. Oli niitä, joiden mielestä sellaista ei saanut kertoa ja oli niitä, joille valkeni mitä päässäni liikkuu ja halusivat auttaa. Se avasi paljon portteja minussa ja maailmassani. Se konkretisoi minulle sen, missä harhassa olin elänyt FB:n kiiltokuvapäivitysten suhteen, vaikka näennäisesti tiesin sen. Jälkikäteen olen palautteen mukaan ollut rohkea ja suoraselkäinen sekä älykäs ja johdonmukainen toimissani. Viis siitä. Se oli osa paranemisprosessiani.

    Nykyään minä en seuraa sellaisten ihmisten tekemisiä, joiden tapahtumissa ei ole kulmaa, elävän ihmisen piirteitä. Pelkkiä kiiltokuvia jakelevat häipyvät bittitaivaaseen. En tarvitse sitä. Tarvitsen aitoja ihmisiä. Olen iloinen, jos heidän hyvät kokemuksensa tuntuvat ansaituilta. Tuntuu hyvältä, jos he huonoissakin hetkissä näkevät elämän. Jos haluaisin kiiltokuvia, niin parempiakin seurattavia olisi. Jotkut luxury-lehdet ovat täynnä sitä, jos tarvitsee. Eikä silloin tarvitse nujertaa itseään.

    Minun ei tarvitse esittää maailmalle, että elämäni olisi parempaa, kuin se on. Elämäni on tätä. Aivan mahtavia asioita ja ei lainkaan niin mahtavia asioita. Minun ei tarvitse esittää, että minulla menee paremmin kuin muilla. Minulla menee vain tänään paremmin kuin minulla eilen. Se on pääasia minulle. Olen vain ihminen, mutta helvetin hyvä siinä.

  3. Täysin samaa mieltä kanssasi, Tatu. Sanoisin, että kyse on inhimillisyydestä. Inhimillisyys on mielenkiintoista ja mielikuvituksellista. Ja inhimillisyyteen kuuluu kaikki ihmiset puolet, koko tunneskaala. Omalta osaltani on tärkeä sanoa teille lukijani, että vaikka kirjoitan vaikka kirjoitan aidosti, avoimesti ja rehellisesti, ei se tarkoita, että tässä blogissa puhutaan vaan vaikeuksista ja ikävistä asioista. Mutta pintaa tässä ei kiilloteta, kerron elämästäni niin kuin se kullakin hetkellä on. Nyt on kaiken kaikkiaan aivan mahtava vaihe elämässä, ja sen kuuluukin näkyä blogissani. Aivan kuten Tatu, viittasitkin. Minä todella nautin siitä, että nyt menee paremmin isojen vaikeuksien jälkeen!

  4. Entäs, jos hankkisit jonkun päivätyön, kaipa sinun koulutusta vastaavia työpaikkoja on saatavilla. Eipä tarttis stressata rahan suhteen. Kun faktahan se on, että asuminen js ruuat pitää rahalla maksaa….sitten vapaa-ajalla voi tehdä omia projekteja…jotenkin saan sen käsityksen, että sinulla pitää kaiken olla niin valtavan hienoa, ennen kuin olet tyytyväinen elämääsi. Että pitää mennä lujaa. Minullakin on ihan perustyö, jota tosin rakastan ja joka on mielenkiintoista. Mutta vapaa-ajalla teen sitten kaikkia luovia projekteja oman toiminimen alla, jotka tuottavat vain iloa, kun toimeentulo ei ole niistä kiinni. En voisi kuvitellakaan stressin määrää, jos näillä projekteilla pitäisi itseni ja perheeni elättää…Tsemppiä Maija..

  5. Kiitos, Satu, ajatuksesi osuu jotenkin tosi hyvin siihen mitä olen pohtinut viime aikona. Te olette niin ihania kun toimitte tärkeänä ”peilinä” tähän elämääni. Aion kirjoittaa joku päivä enemmän ajatuksiani suhteestani työhön, siihen mitä se minulle merkitsee, koska aihe on ajankohtainen. En tiedä uinka paljon olet blogiani lukenut, mutta tässä ehkä vähän jo avaan sitä: https://mailife.fi/2014/05/19/miksi-vanhempia-pitaa-miellyttaa-vaikka-on-aikuinen/
    Totta ihmeessä haluan, että elämäni on hienoa. Mutta hienous ei tarkoita minulle glamouria; että se näyttäisi ulospäin, muiden silmissä, hyvältä tai minulla olisi paljon rahaa, vaan sitä, että saan tehdä joka päivä sellaisia asioita, joissa sydämeni on mukana. Hienous ei myöskään ole minulle minkään tavoittelua, vaan just tätä hetkeä; omasta mielestäni elämäni on nyt tosi hienoa. Olen tässä käynyt tosi kovan koulun ja yksi tärkeimmistä muutoksista minussa on se, että sellainen asioiden havittelu ja tavoittelu on jäänyt. Tästäkin kirjoitin aiemmin parissakin blogissa: https://mailife.fi/2014/03/22/onko-koko-ajan-pakko-haluta-jotain/ ja https://mailife.fi/2014/05/08/onni-on-yhdessa-hetkessa/ Askel kerrallaan mennään ja katsotaan mihin pienet päivittäiset valinnat johtavat (ja sama pätee tähän työnhakuun). Äh, nyt mä alan jo bloggaamaan, vaikka vaan piti kiittää osuvasta kommentista 🙂 Jäin miettimään tuota ”perustyö”-sanaa. Kirjoitan siitä enemmän sitten varsinaisessa blogissa, mutta sekin varmaan merkitsee eri ihmisille eri asioita. Minulle esimerkiksi yrittäjänä toimiminen (johon aina liittyy valtava epätietoisuus) on perustyötä. Nyt lopetan 🙂 Kiitos Satu, sait selvästi minussa jotain liikkeelle!

    • Hei,

      Olen vuoden myöhässä, mutta kun nyt löysin blogisi ja olen sitä hartaasti alusta lähtien lueskellut (en vielä tiedä, mitä vuoden päässä odottaa!), niin nyt oli pakko kommentoida.

      Ensiksi kiitos kivasta blogista, aidoista ihmisistä on kiva lukea. Toisekseen mietin tuota, että joka päivä pitäisi tehdä jotain, missä sydän on mukana. Kuulostaa ihanteelliselta, mutta nimenomaan siltä. Ehkä olen tylsä aikuinen, mutta elämä on mielestäni vuorottelua sen välillä, että välillä hommat maistuu ja on flowta, mutta välillä on rutiineja ja tylsää. Ja mitä paremmin tylsää perusarkea pystyy sietämään tappelematta sitä vastaan, sitä onnellisempaa elämä on. En tarkoita, että tylsään pitää tähdätä tai jämähtää, mutta on realismia laskea se mukaan elämänodotuksiin eikä pettyä jatkuvasti, kun sitä kohtaa.

      Eri asia sitten on, että tyytykö johonkin työhön, joka ei yhtään sytytä ja harrastelee vain niitä kivoja juttuja? Se ei ole mielestäni kyllä optimiratkaisu, mutta kaikilla ei ole tietysti varaa valita. Mutta luulisi, että sinun taidoillasi saisi paikan, joka olisi edes osittain unelmien täyttymys ja loput voisi sitten toteuttaa vapaa-ajalla. On aika kova vaatimus, että työn – tai elämän – pitäisi olla jatkuvaa flowta ja hypeä. Tasapaino on tässäkin jutussa kova sana ja sitä luvalla sanoen elämäsi mielestäni kaipaa. Tasapainoa treenamisen, ihmiskontaktien ja yksinolon välillä. Akkuja on hyvä välillä ladata ihmisiä tapaamalla ja välillä nukkumalla.

      Jännittävää nähdä, miltä elämäsi tänään näyttää, ehkä olen saarnoineni ainakin sen vuoden myöhässä! 🙂 Oikein hyvää jatkoa sinulle, Maija!

      • Erittäin timanttisia ja osuvia ajatuksia, Aino! Kiitos! Ja edelleen kovin paikkaansapitäviä ovat ”saarnasi”. Oikeastaan ihan hätkähdin kun näin kommenttisi, se tuli aika osuvalla hetkellä 🙂 Aika paljon on kyllä ehtinyt tapahtua vuoden sisällä. Kommentoipa taas johonkin väliin millaisia ajatuksia herää, kun etenet blogissani. Jotenkin niin hurjaa ja ihanaa, että jaksat lukea tarinaa alusta lähtien ❤

  6. Päivitysilmoitus: Viimeiset paljastukset – on vetäytymisen aika | MaiLife

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s