Minä olen tässä!

Voisko joku teistä läpsäistä mua turpaan siksi, että olen koskaan ikinä kehdannut kyseenalaistaa sitä että tässä elämässä ei olisi jotain johdatusta! Olen niin monesti aikaisemminkin kertonut näistä hörhöjohdatuskokemuksistani, etten häpeile tänäänkään kertoa mitä tapahtui juuri äsken.

Tämän johdatuksen seurauksena syntyi tämä kirjoitukseni, joka on valehtelematta viisainta mitä voin ja osaan koskaan kirjoittaa. Siksi suosittelen lukemaan tämän, vaikka et ikinä lukisi blogiani tai vihaisit minua sielusi syövereihin. Mikään tässä tapahtumakulkujen kuvauksessa ei ole keksittyä, vaan kaikki tapahtui juuri näin.

* * *

Lähdin äsken päämäärättömälle kävelylle yksin. Poikkeuksellisesti jopa ilman koiraa, sillä se ei ole nyt viikkoon luonani. Tuntui, että on pakko mennä ulos, kävely saa aina pääni ja ajatukseni selkiytymään. Kävelin Töölönrantaan kun tuli vahva tunne lähteä kulkemaan kohti vanhoja kotikulmiani taka-Töölöön, sinne missä vielä kaksi vuotta sitten asuin. Tuli itku, sehän ei nyt varmaan ole sinullekaan enää mikään yllätys. Sibeliuspuiston kohdalla vanhat muistot vaan heräsivät ohittaessa vanhan kotini, jota rakastin. Siellä oli ihana olla. Sinne minulla on nyt ikävä.

Kävelin rantaan kuunnellen musiikkia. Tämä kappale alkoi soida Spotify-listaltani

 

Katsoin tuttua maisemaa ja jokin pakotti minut istumaan alas puiston penkille. Havahduin. Tällä tasan tarkalleen samalla penkillä istuin kaksi vuotta sitten samoissa fiiliksissä kuin nyt, epävarmana ja epätietoisena tulevaisuudesta. ”Minähän kirjoitin siitä blogin”, muistin. Taas tuo sama pakottava tarve. Kaivoin Sarastus-blogin esiin kännykälläni. Hätkähdin, taas: se on kirjoitettu tasan kaksi vuotta sitten. Päivälleen, sillä muistan pohtineeni sen julkaisua kaksi päivää, kunnes 17.6.2012 rohkaistuin jakamaan tekstini.

Se maisema on tämä

sibeliusranta

ja kirjoitus tämä:

* * *

Tämä päivä kiittää

Vuoristorata. Ylös, alas. Ylös. Alas. Ylösalasylösalas.

Huh.

Olen väsynyt. Olen väsynyt ja hermostunut. Väsynyt, hermostunut ja malttamaton. Puoli vuotta on kulunut. Piti hidastaa, rauhoittua, selkiyttää elämää. Piti.

Olen ajatellut pääni puhki, tutkinut maailmaa hengästymiseen asti. Olen vaahdonnut töiden ristipaineessa, luovinut vaatimusten ja vapauden meressä. Moneen viikkoon minulla ei ole ollut yhden ainutta vapaapäivää, sillä uuden elämän himo silmissäni kiiluen olen täyttänyt kalenterini töillä ja opiskeluilla. Olen tutkinut, kokenut ja hakenut.

Ylös, alas.

Paljon tapahtumia. Silti tuntuu, ettei mitään tapahdu. Ja kuitenkin tapahtuu, ja mitä tapahtuu on, että minä muutun, mutta maailma ympärilläni ei muutu tahdissani. Ja minä olen siitä aivan irrallani, kuin juureni olisi kiskottu irti. En pysty kiinnittymään mihinkään! En vieläkään, vaikka puoli vuotta on mennyt. Vaikka piti uudistua ja löytää, hidastaa.

Tapasin vanhaa, rakasta ystäväporukkaani, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Vaikka minulla oli hauskaa kuten aina, kaikki ei ollut ennallaan. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, etääntyneeksi ajoista ja asioista, joita ystäväni minulle merkitsivät. Katsoin kaikkea uusin silmin. Säikähdin. Huomasin kuinka pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut sitten viime tapaamisemme.

En minä halua muuttua! Haluan takaisin entiseen, turvalliseen maailmaani!

Olen kärsimätön. Jalkani naputtaa lattiaan ja katse harhailee siellä täällä. Ajatus harhailee siellä täällä.

Minä harhailen siellä täällä!

Elämä pyörii ympyrää, toistaa itseään. Kohta kaikki taas pysähtyy. Kesä tarkoittaa minulle taas uutta sokeaa pistettä sitten tammikuun irtipäästämiskokemukseni: ei ole yhden ainutta suunnitelmaa koko kesälomaksi, ei tietoa töistä sen jälkeen.

Mitä minun pitäisi ajatella? Vai pitäisikö ajatella mitään? Ahdistaa. Miksi? Miksi viime viikolla ei tuntunut tältä?

Löysin itseni taas peilin edestä, tuijottamassa tiukasti omiin silmiini. Niin. Taas totesin tarvitsevani merkin. Tuijotin ja tuijotin – ja tuijotin. En kuullut mitään. Odotin ja odotin. Lopulta en enää jaksanut. Menin ulos ja istahdin puiston penkille.

Istuin ajatuksissani, kunnes huomasin tuijottavani maailman kauneinta merimaisemaa, kuuntelevani kuinka aurinko laski hiljaa horisonttiin. Juuri sillä hetkellä kaikki oli hyvin. Ymmärsin, että on aika levätä; nukkua kesä koivun varjossa, kastella varpaat veteen, kuunneltava lasten riemukasta naurua, heittäytyä hetkeen. Ottaa kesä vastaan!

* * *

Alle olin kirjoittanut tämän runoni:

On aika luopumisen, aika muutoksen. On päästettävä irti, lähdettävä. On jatkettava matkaa, mentävä.

Eteenpäin!

Heittäydyn tuulen vietäväksi, annan sydämeni näyttää tien. En tiedä mihin se vie, mutta elämä kantaa. Antaa siivet. Ja minähän lennän! Uusiin seikkailuihin.

Mihin?

Kevät on tehnyt minusta sen, elämänhaluisen naisen, joka näkee horisontissa sarastuksen. Vaikka harhailen, olen onnellinen.

Se riittää. Tämä päivä kiittää.

-M.I.-

* * *

NYT TULEE SE VIISAUS: Jo vajaa kaksi kuukautta myöhemmin tästä hetkestä ja tuosta blogikirjoituksestani asuin Ruotsissa tuoreessa parisuhteessa, jonka tuolla kirjoitushetkellä uskoin kuihtuvan etäsuhteen mahdottomuuteen (ja josta en sinulle vielä tuolloin ollut kertonut, ehkä tämä tieto nyt avaa tuonhetkistä epävarmuuttani vieläkin paremmin.).

Tyypit, KAIKKI on mahdollista vaikka nyt tuntuisi kuinka epävarmalta. On vain heittäydyttävä tuulen vietäväksi ja annettava sydämen näyttää tie. On uskottava! Niin minä tein. Tuo hetki oli minulle kuin eräänlainen synninpäästö. Sen jälkeen päästin itseni vapaaksi. Ja sain heti kaiken mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin. Ja paljon enemmän!

puistonpenkki2

Ja vaikka tuo suhde sittemmin kuihtui mihin ikinä se nyt sitten kuihtuikaan, niin yksi on varmaa: I WILL BE HERE! Minä olen tässä! Tässä minä nökötän tasan kaksi vuotta myöhemmin tasan samalla penkillä katsomassa tasan samaa maisemaa tasan samassa tilanteessa. Minä! Muuttuneena, kokeneena, kasvaneena, mutta minuna. Parempana, uudempana versiona itsestäni. Ja minä tulen aina olemaan tässä.

Nyt teen saman kuin kaksi vuotta sitten: päästän itseni vapaaksi. Kahden vuoden päästä istun tällä tai jollain toisella penkillä ja luen tämän kirjoituksen. Ja minä olen edelleen siinä. Vaikka elämä olisi tuonut eteen mitä tahansa.

/Maija, et varmaan ihmettele, itkien taas

Advertisements

7 thoughts on “Minä olen tässä!

  1. Päivitysilmoitus: Miksi raahaan exääni mukanani – miten päästä vapaaksi? | MaiLife

  2. Päivitysilmoitus: Heinäkuun kahdeskymmeneskolmas päivä | MaiLife

  3. Päivitysilmoitus: Näkemiin ja kiitos, eilinen! | MaiLife

  4. Päivitysilmoitus: Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen elää | MaiLife

  5. Päivitysilmoitus: Joskus on pelättävä kuolevansa uskaltaakseen elää | MaiLife

  6. Päivitysilmoitus: Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää | MaiLife

  7. Päivitysilmoitus: Syö hunajaa! | MaiLife

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s