Huomenta juhannuskansa! Minä syön täällä aamiaista, ja kello on 13.55. Ei ollut villi juhannusjuhla kun minut väsytti, vaikka heräsinkin vasta klo 12.41! Matemaattisella timanttisella päättelykyvylläni lasken nukkuneeni kolmetoista tuntia yksitoista minuuttia…

Olen aina ollut aamuvirkku. Myöhäisimmillään olen koskaan nukkunut ehkä noin aamuyhteentoista, vaikka olisin valvonut aamun pikkutunneille. Minä vaan en nuku myöhään. Ja viimeistäänkin tuo Herra Hermanniseni kyllä pitää huolen siitä, että unet eivät veny liian pitkiksi ja tulee vinkumaan sängynviereen jos uni minulle maistuu liian pitkään. Ei ollut tänä aamuna sitä huolta näemmä. Koira näytää minuakin väsyneemmältä. Kun havahduin klo 12.41. se vaan nosti päätään sängystään ja näytti selvästi miettivän, että ”jaaha nyt taitaa olla aika”.

Ihan ensinnä, kiitos teille ihanat viesteistänne, joita sain eilen yksinäisyysaiheiseen blogiini. Sain jopa monta kutsuakin tulla mukaan juhannuksenviettoon. Olin oikeasti aika hämilläni ja otettu. Ihania ihmisiä on, ja minä olen teistä todella kiitollinen!

Nappasin iltapäivällä koiran mukaan ja kömmimme Lotalle, ihana ystäväni kun asuu tässä lähellä, ja oli myös suunnitelmia vailla. Siellä me sitten nökötimme sohvalla. Juuri sopiva juhannus tälle herran vuodelle 2014. Itsehän sitä enemmän oman päänsä sisällä rakentaa ajatuksen siitä, että juhannuksena asioiden pitää olla jollain tavalla. Nyt asiat olivat näin, minä, Lotta ja Hermanni vietimme rauhallisen, ihan tavallisen perjantai-illan syöden feta- ja raparperipiirakkaa ja juoden vettä.

Menin kotona nukkumaan kello 23.30. Ja sitten heräsin kello 12.41. Kolmetoista tuntia yksitoista minuuttia myöhemmin. Ja nyt suunnittelen painuvani takaisin sänkyyn ja katsovani jonkun leffan. Kehoa pitää kuunnella. Se selvästi yrittää sanoa minulle nyt, että minun on levättävä – juhannuksesta viis.

/Ämmä, juhannusneito pakkasessa ja yöttömässä yössä eilen joskus iltayhdentoista aikaan…