Söin, rukoilin ja rakastin Härmän tyyliin – ja nyt maijailmoniemi.fi on valmis!

Huomenta rakkaat blogiystäväni! Sallittehan, että olen hieman nostalginen tänään?

Maaliskuussa 2012 aloitin elämäni ensimmäisen blogin Hidasta Elämää -sivustolla. Sen nimeksi tuli Sarastus, sillä aurinko oli elämässäni laskenut ensimmäistä kertaa ja nyt oltiin uuden sarastuksen äärellä. Ensimmäinen blogini oli nimeltään Kaurismäkeläinen Eat, Pray, Love – tarinani kun muistutti sitä Julia Robertsin Hollywood -elokuvaa, mutta sen sijaan oli kovin suomalaispateettinen. Ei lähdetty Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan elämäntarkoitusta tutkimaan, vaan minun versiossani itseä etsittiin kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähti matkalle olivat ilo, innostus ja intohimo. Myöhemmin toki löysin itseni Ruotsista ja kyllähän siinä yksi ”Felipekin” tarinassa lopulta vilahti, mutta niinhän ne elokuvat menevät; aina tulee se yksi ennalta-arvaamaton käänne. Tai, no, minun keississäni pari…

Kaksi ja puoli vuotta ja jos jonkinlaista seikkailua siihen väliin mahtui ennen kuin tiesin ja uskalsin sanoa ääneen missä iloni,  innostukseni ja intohimoni on. Nyt se on koottu näille sivuille: maijailmoniemi.fi on nyt avattu. Se on työhakemukseni sinulle. Etsin siis toimittajan ja sisällöntuottajan töitä elokuusta lähtien. Kiitos, rakas Mirkku, kiitos veljeni Mikko ja VP! Ja kiitos TE rakkaat blogiystäväni, yleisöni, te, joiden äänen olen saanut päästää kuuluviin näillä sivuilla! Teitä vartenhan tätä hommaa teen.

Tässä se on: http://www.maijailmoniemi.fi

* * *

Ja tässä on se ensimmäinen Sarastus-blogini. Ilman tätä kirjoitusta en olisi tässä. Oikeasti. Ihan oikeasti!

 

 

Kaurismäkeläinen Eat, Pray, Love

Jos tämä olisi elokuva, se alkaisi näin: Päähenkilö, siis minä, makaa polvillaan maassa, otsa kiinni lattiassa, tärisee. On pimeää, tammikuun ilta. Itkunsekainen huuto. Sellainen, jossa sekoittuvat yhtä aikaa kaikki mahdolliset tunteet ja samanaikaisesti ei mitään.

Seuraava kohtaus, kylpyhuone: Tuijotan itseäni suoraan verenpunaisiin, itkuisiin silmiini peilistä, johon on roiskunut hammastahnaa. Elokuvan käsikirjoittaja on riisunut minut alasti alleviivatakseen sisäistä tilaani; olen ilkosillani itseni edessä, riisuttuna harteilleni asetetuista kantamuksista ja kasvoilleni maalaamistani maskeista. Olen turta, en enää edes osaa pelätä. Kuiskaan vain ääneen: ”Anna minulle merkki, en löydä ratkaisua.”

Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna sitten vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.

Olen kai ajautunut niin kauas aidosta, todellisesta itsestäni, että minunkin piti sortua tähän tarinaan, jolle – jos se valkokankaalle käännettäisiin – elokuvateatterista jo puolessa välissä näytöstä näyttävästi poistuneet kriitikot antaisivat sanomalehdessä kaksi tähteä ja syyttäisivät tarinaa yllätyksettömästä juonesta, ennalta-arvattavasta tarinan kehittelystä ja ”näitä on nähty tukku jo aiemmin”.

Ja nyt jo arvaat, hemmetti! Aivan kuten Julia Robertsin hahmo, minäkin kuulen kylpyhuoneessani äänen, joka käskee minut nukkumaan.

Mutta tämä ei ole elokuva, vaan blogi, kertomus muutoksesta tosielämässä. On kai sitten vain niin, että joskus ihmisen täytyy herätä yhtenä aamuna yllättäen, havahtua ja pysähtyä totuuden äärelle. Aloitan tämän blogin uskoen, että tuo alkukohtaus on tuttu meistä monelle omassa elämässä. Kirjoitan kertoakseni ihmeistä, joita tapahtuu kun uskaltaa päästää irti; luopua asioista, jotka eivät tee onnelliseksi, hypätä tuntemattomaan ja aloittaa alusta. Pistän itseni likoon ja jaan kanssasi rehellisen tarinani siitä kuinka löydän elämääni uuden merkityksen, ilon ja innostuksen (tämä siis sillä optimistisella uskolla, että näin väistämättä käy). Ehkä opimme jotain yhdessä?

Jos kriitikot parjaavat, että tämä stoori on nähty kyllästymiseen asti, miksi näitä sitten vielä kirjoitetaan koko ajan kiihtyvässä määrin? Miksi me saamme lukea naistenlehtien juttuja it-bisneksen luomuviljelyyn vaihtaneesta, uupuneesta ex-uratykistä tai kolmenkympin kriisin kourissa guruaan kaukomaille seuranneesta tytöstä tai mammoista, jotka downshiftaavat niin että takamus rutkuu? Täytyykö muutoksen olla aina näin totaalinen? Vaiko onko nyt vain muotia tehdä täyskäännös? Ja onko niin, että löytääkseen itsensä on aina käytävä pohjan kautta?

Haluan selvittää, miksi ja miten ihmiset muuttuvat sekä mihin kaikkeen vaikuttaa se, että ihminen kokee olevansa oikeassa paikassa, onnellinen. Tähän tarvitsen myös sinua: Toivon, että olet rohkeasti minuun yhteydessä, kommentoit ja kerrot myös oman tarinasi!

Elokuvan kolmas kohtaus: Päähenkilö, siis minä, herää aamulla retkottavaan, puolitangossa olevaan auringon sarastukseen, parhaimpaan mahdolliseen, jonka tammikuu voi antaa. Tästä alkaa matka, tästä alkaa sarastus!

maijanyrkki

/Ämmä, syöden, rukoillen ja rakastaen iloisena, innostuneena ja intohimoisena!

Mainokset

One thought on “Söin, rukoilin ja rakastin Härmän tyyliin – ja nyt maijailmoniemi.fi on valmis!

  1. Päivitysilmoitus: Tavallinen uusi maanantai tavallisessa elämässä | MaiLife

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s