Kukapa se kissan hännän ja niin edelleen. Taas. Mutta mulla on! Nimipäivä!

Olen aina miettinyt, että miksi nimipäiviä vietetään, mutta nyt sekin selvisi. Oli pakko googlata.

”Nimipäivän vietto juontaa juurensa keskiaikaisesta pyhimyskalenterista. Sekä katolinen että ortodoksinen kirkko nimesivät kalenteriin pyhimysten muistopäiviä, usein joko heidän syntymä- tai kuolinpäiviensä mukaan, ja nimipäivät vakiintuivat osaksi suomalaista arkielämää jo 1300-luvulla. Nimipäivät olivat tärkeitä vuodenkulunmerkkipäiviä; niiden mukaan ajoitettiin vuotuiset työt, kuten kylvö, sadonkorjuu, teurastus ja niin edelleen. Reformaatio karsi luterilaisesta kirkosta suuren osan katolisista perinteistä, mutta nimipäivien vietto oli niin vakiintunut käytäntö, että se jäi elämään.”, sanoo Wikipedia.

Että keskiaikaista traditiota tässä nyt eletään ja juhlitaan nimipäivää oikein rankalla kädellä. Saa onnitella!

Meinasin ensin laittaa tähän jutun yhteyteen tämän kuvan itsestäni juuri tällä hetkellä

Mutta sitten onneksi tajusin riittävän ajoissa ennen kuvan postaamista, että tuo eilinen sutinapostauksenihan saattaa ohjata nyt tänne kaikenlaisia potentiaalisia mieskandidaatteja tutkimaan elämääni, joten laitankin tähän itsestäni mahdollisimman edustavan kuvan itsestäni ja kirjoitankin noiden keskiaikaistraditioiden sijaan (oikeasti Maija, mitä hittoa…!!) kiihkeään äänensävyyn:

”Heräsin juuri ja tajusin, että on nimipäiväni. Tältä näytän nyt juuri noustuani sängystä. Vedin päälleni nopeasti lattialta löytyneen vastapestyltä, kukkaispesuaineelta tuoksuvan kauluspaidan. Mielessä siintää tulevaisuus. Oo, ihana aamu! Mitähän jännää tämä päivä tuo tullessaan…?”

Joo, ja lisään siihen vielä vihjailevan viehkeän silmäniskuhymiön.

😉

/Ämmä, aikoo oppia vielä nää hommat…