Heikko kovaan ääneen – sinua varten!

En tiedä oikein mitä kirjoittaisin. Tai tiedän oikeastaan MITÄ haluan sanoa, mutta en sitä MITEN. Kello on yksi iltapäivällä. Heräsin vasta pari tuntia sitten. Siitä, mikä oli ennen minulle kovin poikkeuksellista, on nyt yhtäkkiä tullut melkein tapa. Olen niin väsynyt, että nukun minun mittakaavassani ihan järjettömän pitkään. Mutta nyt sille on tarve. Pakko tunnustaa, että olen iloinen, että päivät ovat lyhyitä: iltakymmeneltä olen taas ihan valmis nukkumaan. Joskus on vaan parempi koettaa vauhdittaa aikaa keinolla millä hyvänsä. Vaikka aika tuntuukin pysähtyneen. Hassu tunne, mutta ehkä sinä ymmärrät mitä tarkoitan.

Istun 22-neliöisen asuntoni lattialla nojaten sänkyyn, jota en ole vielä pedannut. Hermanni nukkuu vieressäni pitäen kiinni jaloistani, Tiikeri-ystävänsä lähellään. Koira on siitä tehnyt selvän jo aikoja sitten, mutta aina ne ovat toistensa lähellä.

1207

Onneksi tänään aurinko ei porota täydeltä taivaalta, sillä silloin täällä olisi ihan sairaan kuuma. Viimeiset päivät on kärvistelty.  Olisinko jotakin aikoja sitten kuvitellut asuvani pienen pienessä yksiössä täällä muiden pikuluukkujen keskellä, en tiedä. Mutta soljuuhan se elämä tässäkin, onpa tämä sitten vain väliaikainen vaihe elämässäni tai pidempi – sitä en nyt tiedä. Haluaisin kyllä hetkeksi pois: eilen tutkin jo äkkilähtöjä minne tahansa, mutta ei näköjään ihminen voi edes yksin matkustaa ilman että joutuu vararikkoon. Kaikki taloudellisesti huokeahintaiset äkkilähdöt on tehty kahdelle ihmiselle. Ja sitä paitsi, minunhan pitää säästää. Joka sentti talteen syksyn varalle.

* * *

Olen pyörittänyt päässäni sitä, miten blogiani kirjoitan. Edelleenkin hengitetään ja katsellaan kuinka syvälle haluan mennä – arvioin mitä kaikki tämä antaa suhteessa siihen mitä sille annan. Homma on oikeastaan aika kiero. Aina kun olen valmis lopettamaan tämän, sähköpostini tai Facebookini kilahtaa minulle uuden viestin joltakin teistä. Ja sitten taas muistan, miksi tätä teen ja miksi minun tulisi uskoa, että se on sen arvoista. Se on tämä

hanko3

Tajusin eilen, että tämä kuva on konkreettinen osoitus siitä, miksi MaiLife on kaiken arvoinen. Minä ja Lotta Hangossa. Tähän(kään) naiseen en olisi ikinä tutustunut ilman blogiani! Hän kirjoitti minulle jo pari vuotta sitten Sarastus-blogini innoittamana, jakoi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan ja nyt olemme kuin sielunsiskot! Puoli vuotta sitten tapasimme ensimmäistä kertaa kasvotusten, Lotta kutsui minut kotiinsa, ja kirjeenvaihtomme muuttui eläväksi ystävyydeksi.

Ja sinä olet kirjoittanut minulle! Viimeisten parin vuoden aikana olen tutustunut niin upeisiin ihmisiin, etten voi uskoa. Olen käynyt keskusteluja niin viestiste kuin kasvotuste ihmisten kanssa, joihin en olisi muuten koskaan tutustunut. En voi lakata kiittämästä teitä siitä, kuinka lähelle olette minut päästäneet. Välillä tunnen jopa riittämättömyyttä, kun haluaisin vastata kaikkien teidän viesteihinne heti ja yhtä suurella syvyydellä kuin te teette. Mutta en aina pysty. Mutta ehkä sinä luet monia vastauksia tai peilauksia ajatuksiisi täältäkin.

* * *

Tämä videoblogini tuli nyt yhtäkkiä mieleeni. En edes muista mitä sillä puhun, enkä haluakaan enää katsoa sitä itse. Mutta heikkoudesta ja ihmisten yhdistymisestä siinä on kyse. Siitä, että ihmiset lähentyvät toisiaan heikkouden keskellä. Ja sitä minä haluan. Että ihmiset lähenisivät toisiaan, jakaisivat ajatuksiaan, tukisivat toisiaan. Siksi minä haluan olla heikko ihan kovaan ääneen.

Kiitos sinulle! Muista, että olen täällä, ja minuun voit aina olla yhteydessä.

/Ämmä

 

 

Mainokset

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s