Viime viikot olen rukoillut vain yhtä asiaa: että joku tulisi ja ottaisi ohjat, auttaisi minut eteenpäin. Olen ollut voimaton. Mielessä pyörivät menneisyyden haamut. En voi käsittää miten ne ja hän voivat hallita minua edelleen. On mennyt jo niin kovin hyvin. Mutta sitten taas kaikki räjähti päin pläsiä.

* * *

Päädyin taas eilen sinne; puistonpenkilleni Töölön Humallahden rantaan, jossa kirjoitin taannoisen blogini. Se on kai jonkinlainen voimapaikkani, ranta, jossa tunnen olevani vapaa. Siellä oli ennen kotini, ja voin sanoa rehellisesti näiden todistajien läsnäollessa, että ikävä tuohon kotiin on suunnaton. En voi olla ajattelematta miksi ylipäänsä lähdin Ruotsiin, vaikka jo silloin minua vaivasi kuinka erilaisista taustoista poikaystäväni kanssa tulimme ja pohdin olisiko meistä rakentamaan yhteinen tulevaisuus. Huuma vei mennessään, ja päätin uskoa, että on.

* * *

Olen itselleni vihainen. Olen hänelle vihainen. Sysimustat ajatukset tunkevat taas päähäni. Miksi?

Luen Hesarista jutun sokeasta papista, joka on julmasti pahoinpidelty julkisessa bussissa. Hän sanoo: ”Annan pahantekijälle anteeksi. Se on ainoa keino päästä hänestä henkisesti eroon. Muuten raahaisin häntä mukanani aina”.

Ei ole tullut ketään pelastamaan, ei. Tässä olen edelleen. Tungen sysimustia ajatuksia exän päälle vielä vähän lisää – jos se vaikka helpottaisi. En voi käsittää miten voin olla tällaisessa tilanteessa. On kai niin, että kukaan toinen ei voi minua auttaa. Siksi on tartuttava siihen mitä on. Ja se mitä on, on tämä hetki.

Kävellessäni eilen Humallahden rannasta kotia kohti puistot olivat täynnä piknikeväitään maistelevia ja kuohuviinejään siemailevia helsinkiläisiä. Minua harmitti, etten aiemmin päivällä ostanut itselleni pikkolopulloa kesän kunniaksi. Mutta koira tarvitsi punkkilääkettä ja minun piti jättää pikkolo ostamatta. Tällaista elämäni juuri nyt on kaiken tapahtuneen jälkeen: mitään ylimääräistä ei voi tehdä sillä rahaa ei liiemmin ole. Tähän on tultu, mutta niinhän ne sanovat, että saat sen mistä luovut. Minä olen nyt joutunut luopumaan lähestulkoon kaikesta, itsestänikin, joten tiedossa on tähän sanontaan uskoen aika paljon. Minä saan siis vielä kaiken!

Mutta ennen sitä on tehtävä pieniä päivittäisiä valintoja, jotka suuntaavat polkuni eteenpäin. Juuri pienet päivittäiset valinnat ovat niitä, joihin ihminen pystyy, vaikka horisonttia ei olisikaan näkyvissä. Ne ovat niitä asioita arjessa, joihin tarttui tai jättää tarttumatta. Ja eilen valinta oli punkkilääke kuohuviinin sijaan.

Pahoinpidellyn papin sanat kaikuvat korvissani. Voisiko valintani tänään olla mennestä ja kivusta irti päästäminen?

Niin: miksi pidän enää kivusta kiinni? Miksi raahaisin exääni enää mukanani? Miksi antaisin hänen vaikuttaa minuun? Minähän vain haluan vain mennä eteenpäin.

* * *

Tuuli on lämmin, huomasin eilen istuessani puistonpenkilläni. Kesä tulee aina jotenkin yllättäen ja juuri tämä tuuli saa minut joka kerta yllättymään; se ei palele, eihän sellaista tuulta ole Suomessa! Oikeastaan, se ei tunnu iholla juuri miltään. On vain kevyen hento kosketus, kun se pyyhkäisee ohitseni.

Viime päivinä minua on koskettanut syvästi kirjeenvaihto, jota olen käynyt erään lukijani kanssa. Tiedät kyllä kuka olet, ja haluan kiittää sinua näistä mullistavista ajatuksista! Ilman sinua tätäkään oivallusta ja blogikirjoitusta ei olisi syntynyt.

Elämme hyvin samankaltaisessa tilanteessa ja keskustelumme auttoi minua ymmärtäämään: millään mitä exäni nykyään tekee, ajattelee tai kokee, ei ole merkitystä minun kannaltani. Se ei muuta mitään, mitä on tapahtunut, eikä se muuta mitään, mitä minun elämässäni tulee tapahtumaan tulevaisuudessa. Väliä on vain sillä, miltä minusta tuntuu, mitä minä ajattelen ja mitä minä haluan. Hänen elämänsä, tekemisensä tai mielipiteensä eivät määritä minua. Tämä kipu ei määritä minua.

Tajusin, että pelkään eniten kokemusteni haavoittaneen minua pysyvästi siten, etten uskalla päästää ketään enää lähelleni. Kyynistynyt olen, se on totta. Pelkään että en enää uskalla rakastaa ja heittäytyä, etenkään antaa kenenkään toisen rakastaa minua, sillä pelkään, että hänkin kohta hylkää.

Mitä jos tämä olikin parasta mitä tulen ikinä saamaan? Onko minun kuitenkin turvallisempi tyytyä ajatukseen, että olen lopun elämääni yksin? Pitääkö minun vain hyväksyä se, että on helpompi elää päästämättä ketään enää lähelleen? Että välttyisi tulemasta enää koskaan satutetuksi?

* * *

Eilen valitsin punkkilääkeen koiralleni. Pieni valinta. Tänään minulla on edessäni valinta – anteeksianto. Se on ainoa, joka minulla on. Pieni valinta. Uskon, että pelkoni ja kysymykseni ratkeavat, kun vain uskallan päästää irti menneestä, tästä ”pahantekijästä”, joka minua vielä hallitsee. On annettava anteeksi, hyväksyttävä, että en saa koskaan vastauksia. On päästettävä vapaaksi. On pakko hyväksyä yhteinen elämämme. On pakko hyväksyä hänet ja se, etten minä voi muuttaa häntä tai sitä mitä minulle tapahtui. On vain annettava mennä. On pakko hyväksyä tämä tilanne ja antaa anteeksi hänelle ja itselleni. Hyväksyä se, ettei hän ehkä koskaan osaa pyytää minulta anteeksi.

* * *

Saat anteeksi. Saan anteeksi. Olet vapaa.

Olen vapaa!

/Maija