Olen kirjoittanut viime päivät muistiin paljon tuokiokuvia elämästäni. Tällaisia todellisia naisen elämän perushetkiä. Ja koska on perjantai, kesä, helle ja living is easy, tämä lienee juuri oikeaa luettavaa laiturinnokassa naistenlehtinovelleja jo valmiiksi lukevalle kesäkansalle…

* * *

Kahdeksankerroksisen kerrostalon seinää vasten on nostettu rakennusteline. Sen alaosassa pyörii rakennusmiehiä tutkimassa metallikaiteita ja telineen joka kerroksessa seisoo yksi valmiina ottamaan niitä vastaan. Nostan katsettani ja lasken miehiä:

”yksi, kaksi, kolme, neljä… kymmenen.”

Tänään on kuuma ja minä kävelen pikkuruisissa vastapestyissä treenivaatteissani, hiukset huolettomasti nutturalle heitettynä ja Ray Banin aviaattoriaurinkolasit nenälle asetettuna kohti kuntosalia.

”Oikealle, vasemmalle, oikealle…”, hidastan tahtiani ja keskitän huomioni puolelta toiselle heiluvaan lantiooni. Lisään siihen ihan pienen huomaamattoman extrapotkun liikettä aina lantion tavoittaessa äärilaitansa.

Tiedän, että hekin kiinnittävät. Huomionsa. Vaikka olen kuukausia aiemmin aloittanut salitreenin ensisijaisesti hyvinvointiani ja jaksamistani ajatellen, en voi nyt olla myhäilemättä tyytyväisyyttä kiinteään kroppaani. Metalliputkien kilinä lakkaa hetkeksi ja jos oltaisiin jossain Etelä-Euroopan maassa, kuulisin nyt kimeitä vihellyksiä. Mutta ollaan Härmässä, ja hiljaisuus on suurin huomionosoitus, jonka täällä voi saada.

* * *

Astun kuntosalin ovesta sisään ja ensimmäisenä törmään siihen komeaan personal traineriin joka treenauttaa sitä charmanttia jo keski-iän ylittänyttä herraa täällä usein saman aikaan kuin minä käyn kurvejani kiinteyttämässä. Hän ei ole sellainen lipevä personaltrainerin perikuva pullistelevine öljytyine lihaksineen, vaan juuri sellainen vähän rosoinen hurmuri, josta minä tykkään. Oikea mies.

”Oikealle, vasemmalle, oikealle…”, ajattelen äskeisestä työmieskohtaamisesta voimaantuneena ja skannaa katseellani nopeasti salin läpi. Ei muita naisia:

”Bring on your A-game, bitch!”, psyykkaan itseäni.

Hän kääntyy katsomaan perääni kun nousen dramasttisella pyyhällyksellä crosstrainerille. Äh, unohdin leimata salikorttini, sitähän se vaan kyttää. Tömähdän alas kuin maailman lihavin norsu ja tungen korttini lukijaan. Nousen nolostuneena takaisin polkemaan kuntolaitetta ja ipodini kuulokkeen piuha sotkeutuu sen liikkuviin käsikahvoihin.

Näen silmieni edessä Bridget Jonesin, joka vetää suuhunsa popcornia kaksin käsin. Personal trainerin viettely jääköön seuraavaan kertaan. Vamppi minussa on vielä vähän jäässä.

Yritän irrottaa kuulokkeen piuhaa ikuisuuden. Tavallaan se koituu onnekseni, sillä ehdin kuulla hänen äänensä hänen ohjeistaaessa charmanttia jo keski-iän ylittänyttä herraa venyttämään kuminauhaa oikeassa kulmassa. Matala, pehmeä… Olen heikkona ihmisääneen ja tuo on juuri sellainen, jonka haluaisin kuulla aamulla ensimmäisenä.

* * *

Vilkaisen nopeasti vielä hänen puhelinta kannattelevaan vasempaan nimettömäänsä. Ei sormusta.

”Baby, you and me, same place, same time next week” -ajattelen (jotenkin se kuulostaa ajatuksissani hienommalta englanniksi) ja kävelen hänen ohitseen tekemään kyykkyjä.

Äh. Olen lähdössä yli viikoksi mökille, muistan.

”Well, there will be next time. Sometime, baby!” Tartun kahvakuulaan ja katson  hänen hyvinmuodostunutta… selkäänsä, kun se poistuu ovesta.

Sometime, baby!

/Ämmä, workin’ her A-game