Huomenna on juhlapäivä. Blogini täyttää vuoden. Hip hurraa! Kolmen päivän päästä hyppään taas. Tietämättömään. Tuntemattomaan. Viisi kuukautta on kulunut, ja minun Ruotsista palattuani aloittamani työprojekti loppumassa. Eikä vielä ole mitään näköpiirissä. Pää on ollut tyhjä enkä ole kyennyt kirjoittamaan päiviin.

En suoraan sanottuna tiedä mitä sanoisin. Olisi kai jonkinlaisen nostalgishenkisen välitilinpäätöksen aika, kun nyt kerran on blogini vuosipäivä.

* * *

”Kuinka sinä selviät tuosta jatkuvasta epätietoisuudesta; ettet tiedä missä huomenna olet?”, minulta kysyttiin kerran.

Niin. Onhan tätä epätietoisuutta riittänyt. Kunpa tietäisin vastauksen tuohon kysymykseen. On kai vain niin että ihminen kehittää erilaisia selviytymismekanismeja noustakseen vaikeista tilanteista. Minä olen kirjoitanut – niin paljon, että käydessäni läpi blogitekstejäni en voi kuin huoahtaa ihmetyksestä. Näissä teksteissä on yksi pieni elämä, ihan tavallinen sellainen, vaikka on siihen kyllä mahtunut jos jonkinlaista käännettä. Sinä, joka olet kulkenut mukanani kulkenut koko tämän vuoden olet välillä päässyt todistamaan varsinaista saippuaoopperaa.

Tämän vuoden aikana olen käynyt alempana kuin koskaan. Itkenyt miljoonia kyyneliä. Iloinnut pienistä askeleista. Epäillyt kaiken järkevyyttä. Ollut epävarmempi kuin koskaan. Matkustanut Ruotsinlaivalla niin monta kertaa, että ei enää lopulta tuntenut tarvetta poistua hytistä lainkaan. Ja se on paljon se. Yrittänyt rakastaa. Toivonut, että joku tulisi ja pelastaisi. Ostanut ruusupitsiverhot makuuhuoneeseen. Tuntenut. Pelännyt bloggaamista. Nauraa räkättänyt vatsa kippurassa. Asunut Ruotsissa. Laskenut longboardilla alamäkeä ilman kypärää, marrymedingdong-tutu päällä. Pyytänyt anteeksi. Ottanut aurinkoa laiturilla. Kysynyt ”miksi”. Paljastunut. Jakanut elämän kymmenien tuhansien ihmisten kanssa. Maalannut kundien kanssa graffitteja. Vihannut bloggaamista. Ollut täysin tunteeton. Viettänyt miljoonia tunteja verkareissa kotisohvalla. Tutkinut lintuperheen elämää ikkunan takaa. Käynyt golfmatkalla Portugalissa. Saanut valtavasti uusi ystäviä. Rakastanut bloggaamista. Ottanut selfieitä. Liikaa. Tullut Suomeen. Antanut anteeksi. Käynyt satamiljoonaa kertaa pissattamassa koiraa. Ollut heikko. Helvetin heikko. Tuijotellut salaa kuntosalilla sitä ihanaa personal traineria. Kirjoittanut 796 blogipostausta. Laulanut. Pelännyt. Ihan vaan yleisellä tasolla kaikkea. Rakastanut. Odottanut. Vihannut. Rukoillut.

Elänyt.

Se tarina joka bittiavaruuteen on tämän vuoden aikana piirtynyt on kai kertomus siitä kuinka siivet kantavat kun vain yksinkertaisesti ottaa ja hyppää. Että elämä kantaa vaikka mitä tapahtuisi ja kuinka epävarmalta maailma näyttäisi. Että tärkeintä on olla aito ja rehellinen – tuntea ja näyttää tunteensa.

* * *

Kiitos sinulle, että olet kulkenut kanssani tämän matkan!

* * *

Tiedätkö mikä tyhjän päälle hyppäämisessä on hienointa? Se, että on se on tila ja hetki jolloin kaikki on mahdollista. Olen miettinyt paljon sitä miksi minun elämäni on muodostunut tällaisista tasaisin väliajoin tapahtuvista tyhjän päälle joutumisen hetkistä. Ja nyt yhtäkkiä sen tajuan. Voisin pelätä – ja pelkäänkin – mutta samalla voisin olla ihan hirveän onnellinen.

Minulla on maailman hienoin ja jännittävin elämä, koska se tarjoaa minulle jatkuvasti näitä tilanteita, joissa kaikki on mahdollista. Nyt taas koko maailma on avoin. Ja minä ajattelin hyödyntää tämän mahdollisuuden nyt kunnolla!

* * *

Kyllä minä vielä joskus asetun aloilleni. Mutta sen aika ei välttämättä ole vielä. Pidä peukkuja, että kaikki menee kuten suunnittelen sillä kohta minulla voi olla jotain kerrottavaa sinulle. Mutta ennen sitä, saattaa olla että bloggailen edelleen vähän totuttua harvemmin. 

/Ämmä ja yet another selfie… Kyllä, tarkoituksella vähän kesäistä paljasta pintaa!