Istun yksin lattialla ja tuijotan tietokonetta. Nostan sormet näppäimistölle ja hetken kuluttua siirrän ne pois. Sormet eivät liiku, eivät ryhdy siihen naputtavaan iloiseen rytmiin, joihin niitä koetan kehoittaa. Minä haluaisin. Tahtoisin kirjoittaa sinulle jotain. Mutta sormet ja aivot eivät ole samassa rytmissä. Tahtoisin puhua ajatuksistani ystävilleni, mutta en pysty siihenkään.

Miksi minulla on näin outo olo? Miksi en voi pukea sanoiksi tätä hetkeä, näitä ajatuksia, näitä tunteita?

Mitä minussa tapahtuu?

* * *

Luin Hesarista juttua, jossa Jarkko Tontti kysyy ”Miksi kukaan hankkii lapsia?”. Lapsen saannin iloihin ja ahdistuksiin minä en osaa ottaa kantaa, mutta yksi ajatus kirjoituksessa pysäytti.

”Perustavimpiin kysymyksiin ei voi kielellä, kirjoittamisella ja puheella vastata. Vastaus piilee kaikkein yksityisimmissä hetkissä, joita ihmiselämässä on. Kumppanilla, ystävillä tai sukulaisilla ei ole niihin hetkiin mitään asiaa.” Tontti kirjoittaa.

Tiedätkö, tästä on kyse juuri nyt. Olen niin perustavanlaatuisen tilanteen, kysymysten ja tunteiden äärellä – siis sen, kuinka minun elämäni tulee kulkemaan tästä päivästä eteenpäin – että en kykene pukemaan niitä sanoiksi. Vaikka minulla ei ole sitä vastaan mitään, että jakaisin tätä hetkeä kanssasi, en vain kykene, sillä tämä on niin yksityistä.

Tämä on se hetki, jolloin minun täytyy vain uskaltaa olla yksin. Ei pakottaa itseäni sanallistamaan kokemaani, vaan vain oltava ja uskottava, että kaikki ajatukset (jos niitä nyt ylipäänsä yhtään olisi) ja tuntemukset ovat oikeita – auttavat minua oikeaan suuntaan. Luulen, että siinä on tämän hetken merkitys ja tarkoitus minulle. Että vastaus löytyy tästä: liikkumattomista sormista näppäimistöllä, näytölle pysähtyneestä tuijotuksesta, tyhjyydestä.

Sitten voi syntyä jotain uutta.

Oletko koskaan kokenut tällaista?

/Ämmä, joutuen rikkomaan tämän herkän tunnelman kertomalla, että olin tänään SEN komean personal trainerin kanssa samassa hississä matkalla kuntosalille ja melkein pyörryin elävältä siihen paikkaan ja sitten se personal trainer päästi minut ensin ulos hissistä (HERRASMIES! SEKIN VIELÄ!) ja sitten minä kuiskasin hiljaa ja käheällä äänellä, että ”kiitos” ja sitten minua hävetti. Nii, ja sit että tuossa kuvassa ei ole SEN personal trainerin hyvinmuodostunut takapuoli, vaan minä Suomenlinnassa toissapäivänä juuri kun Google mapsin auto ajoi ohi ja minä siis näyn varmaan vastedes Googlessa Suomenlinnassa kantamassa Siwan muovikassia!