Tavallinen uusi maanantai tavallisessa elämässä

Jos Kaurismäki tekisi nyt elokuvaa elämästäni, olisi hän tänä aamuna, vaikka päivä ole ehtinyt edes puoleen, saanut jo ison annoksen sellaista karun rehtiä materiaalia.

On ensimmäinen päiväni ilman töitä.

Miksi se on niin vaikea sanoa?

Työttömänä.

Miksi suomen kielessä ei ole sellaista ilmaisua kuin amerikassa? ”Between jobs”, he sanovat.

Töiden välissä. Siinähän sitä ollaan.

Tässä olen.

Se Kaurismäki! Hän olisi seurannut minua aamulla Hakaniemeen, Kallion virastotaloon, jossa olen päässyt koko kevään juttelemaan elämäni jäsentämisen avuksi sairaanhoitajan kanssa. Sitäkään en uskalla näköjään sanoa ääneen. Sitä liitettä, joka tuohon sairaanhoitajan titteliin liittyy. Psykiatrinen. Psykiatrinen sairaanhoitaja. Se kuulostaa jotenkin kovin karulta. Liian rankalta.

Vaikka nykyäänhän joka toinen meistä ramppaa jos jonkinlaisella terapeutilla jos jonkinlaisissa asioissa. Mutta minulla ei ole varaa sellaisiin terapeutteihin, joten tapaan psykiatrista sairaanhoitajaa kunnallisella lääkäriasemaalla. Ja se nyt vaan sattuu olemaan tämän ihmisen titteli. Ja keskustelu juuri hänen kanssaan auttaa.

* * *

Tapaamiseni jälkeen Kaurismäki olisi tullut mukaani Ympyrätalon S-markettiin. Ensimmäinen näky astuessani sisään ovesta oli joukko Hakaniemen asukkaita, jotka jonottivat hyvissä asemissa ennen aamuyhdeksää pian aukeavaan Alkoon. Heillä oli kai jano. Minä en mennyt Alkoon, vaan suuntasin ruokahyllyjen väliin. Nyt on kulukuuri. Minusta on tullut tämän vuoden aikana hintavertailun mestari. Aina täytyy katsoa kilohintoja!

Kävellessäni kotiin puhelimeni pärähti soimaan vieraasta numerosta.

Joku mahdollinen työnantaja? Hätkähdin.

Ei.

Veronmaksajien keskusliitto.

Kiitin puhelusta ja kerroin olevani ensimmäistä päivää työtön. Etten ihan juuri tällä hetkellä ehkä ajattele veronmaksamista siitä näkökulmasta kuin soittaja kenties toivoi.

Ja se olikin se nainen langan toisessa päässä joka hätähti. Hän hätääntyi ilmoitustani niin, että hyvä kuin muisti sanoa kuulemiin kun oli jo lyönyt luurin korvaani. Oliko Veronmaksajien keskusliiton vaikeaa kohdata työtön?

Nauroin ääneen keskellä katua ja ajattelin Kaurismäkeä:

Me saadaan tästä hyvää matskua, Aki!

Mutta minä olin juuri uskaltanut sanoa ääneen olevani työtön.

* * *

Menin kotiin. Jonotin TE-keskuksen puhelinpalvelussa tuloksetta. Jollain muullakin on sinne asiaa. Tartuin imuriin ja päätin putsata vanhat pölyt pois uusien tieltä. Sain puolet asunnosta imuroitua, kun imuri pärähti rikki. Nyt istun kotonani asunnon sillä puolella lattiaa joka on imuroitu ja kiroan Voltaani.

* * *

Näin alkoi minun päiväni, jatkokertomus Kaurismäkeläiselle Eat pray lovelle.

Miksi kerron tällaisia asoita? Siksi, että tämä on elämääni nyt. Ja tällaista elämää elää lisäkseni kovin moni muukin, mutta he eivät siitä ääneen puhu. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat tilanteessa, jossa elämästä puuttuu monta merkittävää peruspilaria: töitä, rahaa, ihmissuhteita, kenties terveyttä. Sellaisia asioita, joita monella meistä on, mutta joita emme ehkä aina osaa arvostaa riittävästi.

Monet näistä ihmisistä ovat vielä minua paljon vaikeammassa tilanteessa. Minä tiedän että selviän. Tämä on vain vaihe. Saan töitä, mieleni pysyy kasassa, minulla on hyvät fyysiset voimat, minulla on into. Mutta monella näistä tämän hetkisistä kollegoistani näin ei valitettavasti ole. Samaan aikaan kun minä paiskin innoissani hommia saadakseni taas elämäni järjestykseen, he jonottavat aamuvarhaisella Alkoon tai tuijottavat yksin kotiin lukkiutuneina seinää.

Heille minä toivon paljon voimia ja uskoa itseen. Parempaa tulevaisuutta.

* * *

Olen miettinyt paljon sitä, että pitäisikö nyt blogissani hyvä aloittaa sellainen ”uuden elämäni uusi alku” -tarina. Nythän voisin kutsua tätä ”uuden elämäni ensimmäiseksi päiväksi”. Mutta ei. Tämä on yksinkertaisesti yksi päivä elämässäni. Ei uusi, ei vanha. Vain tämä päivä. Ja tänä päivänä ollaan työttömänä ja se on seurausta elämäni aiemmista tapahtumista. Tämä on jatkumoa elämässäni, tavallinen uusi maanantai, joka nyt avautui tällaisessa muodossa tällaisin ajatuksin. En minä häpeä tätä, vaikka vaikealta tuntuukin sanoa se ääneen. Minä haluan osoittaa, että tällaistakin on. Tällaisia maanataita ihan tavallisen ihmisen elämässä.

Pitäkää, rakkaat, itsestänne ja läheisistänne huolta!

volta

/Ämmä ja kirottu Volta

Advertisements

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s