Tämän jälkeen minä en enää koskaan ihmettele miksi se noin 99 prosenttia suomalaisista parisuhteista syntyy baarissa pienessä hiprakassa. Tai no, kaatokännissä.

Minua yritettiin iskeä äsken ja pyydetiin treffeille! Kyllä. Näin siinä kävi…

* * *

Kävelen kotiin koulutuksesta, maindaan taas niitä omia bisneksiäni taas ja kuuntelen Redramaa kuulokkeistani. Olen ihan keskellä kaupungin katua ihan ihmisten aikaan. Olen siinä sellaisessa ihanassa turvallisessa omassa paikassani, ja suljen muun maailman pois ympäriltäni musiikilla. Korvalaput ovat turvani. Yhtäkkiä kadun toiselta puolelta määrätietoisesti minua kohti kulkee mies. Hän puhuu minulle jotain, suu liikkuu vilkkaaseen tahtiin, mutta en kuule sanakaan. Muistan kuulokkeet korvillani, ja nappaan toisen niistä pois. Katson häntä hölmistyneenä.

Voi ei, se on joku turisti ja mun pitää näyttää sille nyt tietä jonnekin ja mä en just nyt jaksais kun mulla on kauhea nälkä ja pitäis jo päästä kotiin, ajattelen.

”Hei, säänksmä jutella sulle hetken?”, mies kysyy.

”Joo-o”, vastaan. Ei turistit noin kysy tietä. Mitä se haluaa?

”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?”, hän kysyy katsoen ystävällisesti silmiin.

Kysymysmerkki.

”Anteeksi?”, kysyn ja nostan toista kulmakarvaani. Nyt pitäisi juosta ja kovaa. Mitä se haluaa? Ei se ole humalassa.

”Niin, siis kun sä näytät siltä että sä urheilet. Aika raju look sulla muuten”, hän toteaa käärmekuosiseen mekkooni ja mustaan nahkatakkiini viitaten.

”Joo-oooo-o-o-o – – -, en mä niin ajatellu laitoin vaan jotain päälle kun lähdin”, sanon ja vedän laukkuni lähemmäs itseäni ja kurkistan olkani yli. Joku seisoo varmasti takanani ja on juuri vetämässä lompakkoa laukustani.

HÄMMENNYS.

”Siis, ei sun tartte pelätä, en mä ole sun kamojas pöllimässä. Rauhoitu vaan”, hän vakuuttelee.

Ketään ei ole takanani ja laukussakin nopean vilkaisun jälkeen näyttää kaikki olevan tallessa.

En minäkään ole humalassa. Vai olenko?

”No joo, siis mähän en talvella sheivaa juuri ollenkaan kun ei kauheesti oo tarvis ja kesällä sit tulee vähän useammin”, vastaan ja tikahdun samantien nolouteeni että olen juuri paljastanut tuiki tuntemattomalle (ja nyt sinulle…), että en talvisin juuri sheivaile jalkojani.

”Sä oot tietysti töistä tulossa ja vielä ihan työajatuksista. Rentoudu vaan.” ”Kato mua silmiin vaan rauhassa, niin sä rentoudut”, hän toistaa ytävällisesti.

You wish, mä oon töistä tulossa, ajattelen. Hitto kolmatta päivää työttömänä.

Katson häntä silmiin. ”Sä yrität hypotisoida mut!”, huudahdan. (minun maailmassani kun ei ole yhtään poikkeuksellista etteikö joku voisi yhtäkkiä tulla kadulla vastaan ja kokeilla hypnotisointia). ”Sä oot ollut jossain kurssilla ja sä harjoittelet nyt mulla”, epäilen.

Hän hymähtää: ”Ei. Mä halusin vaan sanoa sulle että sä näytät hyvältä. Anna mulle käsi, niin sä rauhoitut.”

Hitto hypnotisoitaessakin ne ottaa aina toisen käden jä sit lämäyttää sen sen otsaan ja sit se valahtaa maahan elottomana, piirrän mieleeni kuvaa hypnotistista.

”Mä oon piilokamerassa!”, huudan varmana ja teen tiukan silmäyksen ympärilleni bongatakseni kaikki mahdolliset nurkan takana minulle, viattomalle viihdemaailman uhrille, nauravat tuotantoyhtiön ihmiset.

”Ei tää oo piilokamera.”, hän sanoo näyttäen vähän loukkaantuneelta.

Siitä viis. Minä epäilen kaikkea. Tässä on joltava jotain tosi mätää.

”Ootsä sinkku?”, hän kysyy

”MITÄMINÄVASTAAN MITÄMINÄVASTAAN MITÄMINÄVASTAAN?”, huudan jeesusta mielessäni.

”on”, kuiskaan.

”Mitä on?”, hän kysyy.

”Oon.”

”Haluaisitsä joskus tavata mua?”

Kysymysmerkki.

* * *

Tässä on kaikki mitä keskustelustamme muistan. Tämän lisäksi muistan itseni hokemassa häkeltyneenä, että onpa hauskaa kun näin poikkeuksellisella tavalla joku lähestyy Suomessa ja miten hienoa onkaan että joku uskaltaa tehdä noin ja voi kun sitä itsekin joskus uskaltaisi lähestyä ihmisiä kadulla ja kuinka jännä onkaan miten sitä ei kukaan koskaan tee tuollaista. Ja. Ja. Ja.

Nyt on nähty se päivä, että tältä tytöltä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Miten näin voi käydä? Miten kukaan tulee kadun toiselta puolelta ja kysyy ensimmäisenä että tarvitseeko sheivata usein kun käy salilla?

Sitä jäin ihmettelemään, että kun tällaista sen yhden ainoan kerran elämässä tapahtuu, miksi sitä ensimmäisenä epäilee, että toinen varmasti haluaa jotain pahaa? Onko se meihin suomalaisiin jotenkin syväasennettu, että toisilleen tuntemattomien ihmisten välillä ei voi olla pyyteetöntä kohtaamista keskellä kaupungin katua ihan ihmisten aikaan? Että joku vaan aidosti oikeasti haluaa kohdata, jutella, kehua kauniiksi ja pyytää treffeille? Ja miksi sitä ei itsekin joskus voisi toimia noin? Miksi on niin pajon helpompaa jättää sanomatta ja toimimatta kuin sanoa ja toimia? Siis ihan muissakin kuin tällaisissa parisuhteen muodostamiseen liittyvissä asioissa?

Ei sellaista tapahdu.

Vai tapahtuuko?

* * *

”Saanko halata sinua vielä?”, hän kysyy kun erkanemme.

HALATA! Tuntematon keskellä kaupungin katua ihan ihmisten aikaan.

JOTAIN ON OLTAVA VIALLA.

Annan hänen halata. Mnähän se aina sanon olevani niin spontaani ja heittäytyvä ihminen. Paskanmarjat. En tunne itseäni enää. Otan hänestä kiinni vain toisella kädellä. Hän puristaa hellästi mutta varmasti.

Kun pääsen kotiin, tarkistan, ettei hän ole asentanut nahkatakkini selkämykseen jotain kameraa, jolla voisi jatkossa seurata elämääni.

* * *

Sellaista tänään. Tämä kertomus on täysin totta. Ja niin taitaa olla myös meidän keskivertosuomalaisten suhtautuminen spontaaneihin kohtaamisiin keskellä kirkasta päivää. Minä olen juuri kohdannut suurimmat ennakkoluuloni silmästä silmään. Voiko pyyteettömään kohtaamiseen uskoa?

Nii. Ne treffithän sua kiinnostaa… Tuliko niitä? No. Jätetään siitä kertominen sitten toiseen kertaan.

Mikä on erikoisin tapa, jolla sinua on yritetty iskeä tai pyydetty treffeille?

/Ämmä, kertoen, että tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä tämän tapahtuman kanssa, mutta koska olen edelleen aivan häkeltynyt, tämä kesällä Toivakan kyläkaupassa ottamani kuva oli ensimmäinen jonka löysin