Täytyy tunnustaa, että tänään en ole jaksanut tehdä yhtään mitään. Olen vain käynyt pitällä lenkillä koiran kanssa ja nukkunut. Olen aika väsynyt. Niin väsynyt, etten ole vielä saanut vastata kaikkiin minulle viime päivinä tulleisiin viesteihin. Köyhyysaiheinen blogini on herättänyt paljon ajatuksia. Itse en oikein osaa tehdä enää mitään sen kummempaa yhteenvetoa saamieni yhteydenottojen herättämistä ajatuksista. Pintaan nousi vain aikamoinen väsymys. Kuten jo kirjoitinkin, tuntuu, että olen nyt aika vapaa eräänlaisista kahleista. Ei ole mitään salattavaa, ja olen vapaa.
Minä en ole ainoa tässä taloudessa, joka on väsynyt. Tietokoneenikin alkaa näyttää vähän hyytymisen merkkejä. Kävin äsken läpi vanhoja koneelle tallennettuja valokuvia, ja poistelin tarpeettomia, jotta tilaa vapautuisi muistilevylle. Törmäsin näihin kuviin, joita en ole oikeastaan muistanut olevan olemassa.
Sinusta ne saattavat näyttää vähän oudoilta. Sitähän ne tavallaan ovatkin. Tämä hautakiviä muistuttava taideteos löytyy Jyväskylästä. Minulle ne ovat kuitenkin merkityksellisiä. Löysin nämä kivet nimittäin viime jouluna kun ensimmäistä kertaa uskaltauduin lähtemään ulos vaikeiden päivien jälkeen. Lähdimme äitini kanssa kävelylle, ja törmäsimme näihin. Se oli taas niitä ”merkkejä” elämässäni.
Muistatko kun kirjoitin sinulle joulukuun kahdeskymmenestoisesta päivästä? Siitä kun sairaalassa kohtasin enkelin?
Tuosta tapahtumasta kerroin sinulle näin.
* * *
Tiedättekö milloin minä aloin uskoa enkeleihin?
Joulukuun kahdeskymmenestoinen päivä kello 15.34.
Se oli elämäni romahtamisen toinen päivä. Olin edellisenä iltana matkustanut junalla Helsingistä Jyväskylään vanhempieni luokse pitkän kärsimysmatkan. Olin shokissa kaikesta päivän aikana tapahtuneesta. En pystynyt kuin itkemään ja hokemaan ”Anna hyvä jumala minulle toinen mahdollisuus.”. Myöhään illalla vanhempani raahasivat minut Jyväskylän keskussairaalaan; ei ollut muuta keinoa kuin mennä pyytämään sieltä rauhoittavaa lääkettä. Vaikka itse olen kovin lääkevastainen, oli pakko suostua, sillä en uskaltanut mennä nukkumaan eikä mieleni rauhoittunut.Saavuimme ensiapuun kello 22.30 ja istuimme odotushuoneessa aamu kolmeen. Oli perjantai-ilta, ja kaikki pikkujouluissa päänsä auki kolhineet juopuneet juhlijat lipuivat ohitsemme lääkärin vastaanotolle. Itkin hysteerisesti koko tuon ajan. Lopulta sain lääkkeen ja tainnutin itseni kotona uneen.
* * *
Seuraava päivä tuntui yhtä kamalalta. Itku ei ollut loppunut, mieli ei rauhoittunut. Äitini keskusteli puhelimessa sairaanhoitajan kanssa ja he koettivat saada minulle vielä yhden lääkkeen illaksi. En voinut kuvitella meneväni taas juopuneiden keskelle jonottamaan ja koetimme saada reseptin ilman lääkärintarkastusta. Lääkäri kuitenkin vetosi vahvaan etiikkaansa ja sanoi ettei muuta vaihtoehtoa ole. Niinpä suuntasimme uudellen ensiapuun.
* * *
Saavuimme paikalle kello 15 ja minut kutsuttiin sisään jo puolen tunnin päästä. En voinut uskoa sitä todeksi, luulimme, että joudumme odottamaan ikuisuuden. Astuin sisään huoneeseen ja kättelin lääkäriä purskahtaen itkuun. Lääkärillä ei ollut päällään valkoista takkia, vaan hän näytti aivan sairaanhoitajalta. Katosin hänen rintakylttiään ja siinä luki lääkäri.Kerroin tilanteeni ja hän hiljeni hetkeksi. Sitten hän tarttui käteeni sanoen: ”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä.Suuni loksahti auki. Hän kertoi, että tasan kuusi vuotta sitten hän harhaili Helsingissä Töölönlahdella samassa tilassa kuin minä. Hän oli asunut Saksassa miehensä työn perässä ja tullut juuri eronneena naisena takaisin kotiin. Hän kertoi minulle elämäntarinansa. Hän kertoi, että nyt hän oli naimisissa ja neljän upean lapsen äiti.”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän huusi minulle uskoa valaen. Itkin. Mukanani ollut äitini itki. En voinut uskoa mitään todeksi.
* * *
Hän oli minun enkelini! Hän oli se sama lääkäri, joka puhelimessa kieltäytyi uusimasta respetin. Minun oli tarkoitus tavata hänet!”En tiedä onko tämä sallittua käytöstä potilaalta”, sanoin, ”mutta voinko minä halata sinua?”. Ja sitten me halasimme; lääkäri ja potilas, kaksi elämän kohimaa naista. Ja nyt toukokuun yhdeksäntenä kello 9.06 julkaistessani tämän kirjoituksen minä tiedän että hän oli oikeassa. Minä selvisin tästä!
* * *
Jaan tämän minulle todella vaikean tarinan kanssasi vain siksi, että haluan toivoa sinulle jotain tänään, toukokuun yhdeksäntenä. Jos minä voin sinulle jotain tänään toivoa, se olisi tämä: Usko siihen, edes tämä yksi päivä, että elämällä on tarkka suunnitelma meitä jokaisten varten. Elä täysillä ja usko, että nurkan takana sinuakin vartioi pieni enkeli ja se tulee luoksesi kun on sen aika!
* * *
Ja sitten parin päivän päästä tästää tapahtumasta löysin nämä kivet, ja niiden sanoma kosketti syvästi. Ne osuivat tielleni oikeaan aikaan. Tämä kaikki tuli nyt vain mieleeni kun löysin nuo kuvat ei minulla tähän liity mitään sen suurempaa sanomaa.
Mikä sinua noista kivistä koskettaa eniten?
Minulle on tämä:
Ihanaa alkavaa viikkoa sinulle, ystäväni!
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Aiheeseen liittyy
MaiLife 
Kiitos tästäkin Maija. t. Blogiisi kiinnittynyt uusi lukija ja mukanakulkija 🙂
Mikä koskettaa eniten… ”Vapauta mielesi”. Mieli on se, joka estää, tuomitsee, epäilee, rajoittaa, toivoo, odottaa, pettyy… eikä näillä mielen luomilla ajatuksilla ole yleensä yhtään mitään tekemistä todellisuuden kanssa :).