Olen aika ajatuksissani juuri tällä hetkellä. Isoja juttuja pyörii. Muutoksia, hurjia yhteensattumia, käsittämättömiä kohtaamisia, orasatavaa onnea, seikkailuja, uskaltamista – niistä on viimeiset päiväni tehty. Olen nyt erityisen mahdollisuuden äärellä. Ja mietin välillä, että olenko ihan järjiltäni, kun olen päättänyt siihen tarttua… Siis minä mietin olenko ihan hullu. Hetkellisesti aamutokkuroissani olin sitä mieltä, että olisiko sittenkin paras perääntyä vielä kun voi.

Tänään aamulla, kuten ihan jokaisena muunakin tavallisena aamuna, heräsin, pesin hampaani, vedin housut jalaan ja lähdin koiran kanssa ulos.

Tämä ajatusmassa päässäni pyöriessä kuljin erään autosillan ali, kun katseeni yhtäkkiä kiinnittyi tähän

Joku oli kiinnittänyt kehotuksensa sillan pilareihin. ”Oikeesti, kuole onnellisena”, noin niinku vapaasti suomentaen.

Mieleeni palutui taannoin lukemani juttu australialaisest sairaanhoitajasta, Bronnia Waresta, joka saattohoitajana työskenneltyään kokosi verkkosivuilleen asioita, joita ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan.

”Olisinpa elänyt kuten itse halusin, en niin kuin muut odottivat.”
”Olisinpa tehnyt vähemmän töitä.”
”Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani.”
”Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviin.”
”Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.”

No, sä tiedät että mä tiesin sillä samalla sekunnilla kun katseeni tavoitti tämä sillan pilariin kiinnitetyn viestin. Se oli minulle tarkoitettu. Tää oli taas niitä. Merkkejä.

Ja sitten minä ajattelin, että en minä ole hullu. Vaikka olenkin. Mutta hullu tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että aion nyt ottaa tuon tänä aamuna kohtaamani käskyn tosissaan. Elää siten, ettei minun tarvitse katua elämätntä elämää tai harmitella tekemättä jättämiä asioita, käyttämättä jättämiäni mahdollisuuksia.