Se määrä ja syvyys, jonka minäkin olen teidän kanssanne syvimpiä asioitani jakanut ei tunnu miltään tämän rinnalla. Vitsailematta olen tänään joutunut kohtaamaan todella vaikean asian itsestäni ja menneisyydestäni. Sen itselleni myöntäminen ja paljastaminen sinulle tuntuu paljon pahemmalta ja hävettävämmältä kuin vaikka se, kun kerroin aikoinaan siitä miten mieleni romahti, ja jouduin hakemaan siihen apua tai puhuin köyhyydestäni pari viikkoa sitten.

Kengät.

On tämän päivän teema. Samppanjapissiksen kengät.

Olen tänään lajitellut lähtövalmisteluissa kenkiäni poisheitettäviin, pidettäviin, myytäviin ja mukaan otettaviin. Hävettää. Minulla on aivan järkyttävä määrä kenkiä, joita suurinta osaa en ole edes käyttänyt vuosiin. Ne ovat vain seuranneet minua mukanani kaikissa muutoissa, siirtyneet asunnosta toiseen, kaapista kaappiin. Olen jopa raahannut Ruotsiin pariksi vuodeksi nämä kengät koskematta niihin lainkaan.

Rakastan kenkiä ja niin tulee varmasti aina olemaan, mutta tätä röykkiötä silmästä silmään tuijottaessa kyseenalaistuu hyvin käsinkosketeltavalla tavalla se mihin ihminen oikeasti tarvitsee kaikkea tavaraa jonka hän itselleen haalii. Miksi minä olen ostanut näin paljon kenkiä viimeisten vuosien aikana? Osaa olen käyttänyt vain kerran, pari. Mikä on ollut se tarve, johon näitä olen hankkinut?

Ei ainakaan se, että vanhat olisivat menneet rikki ja olisin tarvinnut uudet.

Sekö, että yksi sävy ruskeaa on nyt vain sattunut sopimaan paremmin siihen mekkoon jonka ostin, eikä missään tapuksessa se muutoin aivan samanlainen saapas joka kaapissani on jo ollut?

Kun Samppanjapissiksellä (siis minulla) oli paha olla, se suuntasi kauppaan ja osti uudet kengät. Ja puseron. Ja monta. Mitä enemmän kaipasin itseluottamusta, varmuutta siihen, että olen hyvä ja näyttävä nainen, sitä korkeampikorkoiset kengät ryntäsin ostamaan. Ja välillä vaan puhtaasti pidin hauskaa ostamalla uusia popoja, sillä nautin siitä. Oli vain kivaa, että on jokaiselle viikonpäivälle (minun tapauksessani näköjään jokaiselle kuukauden päivälle) omat kengät. Oli vain yksinkertaisesti liian hyvän näköiset korkkarit, jotka piti ostaa.

Miksi  juuri ostaminen on joskus tuottanut minulle hyvän mielen? Vai oliko se onnea? 

Olen viimeiset pari vuotta elänyt murto-osalla kaikesta roinasta jota kappini pursuavat. Mutta silti tuntuu hirveän vaikealta sortata tavaroitaan ja luopua niistä. Miksi? Mistä oikeastaan pitää kiinni säilyttäessään tätä tavaramäärää? Ja mitä sitä alun alkaen tavoittelee hamstraamalla tätä kaikkea?

Ei ainakaan tätä häpeän tunnetta jota minä koen nyt kohdattuani tämä kenkäpaljouden. Niiden näkeminen, asettaminen riviin, laskeminen… Paljastuminen ja paljastaminen. Olen ollut aikamoinen tuhlari. Tarpeeton tuhlari.

Aamulla kenkävuoren keskeltä kirjoittaessani kysyin: ”Oltaiskohan me sun kanssa yhdessä sitä mieltä, että tämä muutto pois kaiken turhan keskeltä taitaa tehdä minulle aika hyvää?” Jo nyt, ennen kuin sitä olen oikeastaan vielä aloittanutkaan, muutto Norjaan vain rinkallinen tavaroita mukanani on opettanut minulle enemmän kuin monta aiempaa vuotta elämässäni. Koskaan aiemmin en ole ollut valmis kohtaamaan näitä kenkieni minussa aiheuttamia kysymyksiä.

Tuo maailma, johon olen kohta lähdössä, on jotain ihan muuta. Siellä kengät taitavat menettää vielä enemmän merkitystään. En taida arvatakaan mikä siellä odottaa. Mutta olen valmis kohtaamaan kaiken. Sen lupaan. Ja sinä saat seurata kuinka tämän  Samppanjapissiksen käy…

/Maija, jonka vinkkaa, että kaikki kuvissa näkyvät kengät ovat kaupan, ja siirtyy seuraavaksi vaatteisiin kertoen että sillä osastolla asiat eivät juuri helpota. 🙂