Heinäkuun kahdeskymmeneskolmas päivä

Kaikista eniten jännitin kertoa Norjaan lähdöstäni vanhemmilleni. Etteivät he ajattelisi että taas se haihattelijatyttö temppuilee. Onhan näitä impulsiivisia siirtymiä suunnasta toiseen tullut tehtyä aiemminkin. Mutta sitten tajusin: ei ole mitään hätää, sillä voin aina syyttää äitiäni tästä käänteestä elämässäni. Ilman häntä en ehkä koskaan olisi nähnyt tätä mahdollisuutta.

Tämä teitä on viime pävinä näyttänyt kiinnostavan: Miten hitossa minä tulen lähteneeksi Norjaan? Päätin nyt kertoa kuinka kaikki tapahtui, niin tiedät. Sinäkin.

* * *

Niin. On jännä, miten miten yhdessä pienessä lauseessa voi oma näkemys elämästä muuttua; jokin asia, joka ei ole koskaan tuntunut mahdolliselta, tuleekin salaman nopeassa hetkessä mahdolliseksi. Ennen heinäkuun kahdettakymmenettä kolmatta päivää minä en koskaan ollut ajatellut, että lähtisin Norjaan. Niinku kaikista maailman paikoista. Norjaan! Saati sitten, että olisin jo muutaman kuukauden päästä todella lähdössä sinne.

”Yksi tapahtuma johtaa toiseen, alitajuinen pitkä ajatusprosessi kirkastuu tullen tietoiseksi salaman lailla yhdessä lauseessa – ja sitten silmien eteen piirtyy visio, joka toteutuu yhdessä kohtaamisessa, pienessä hetkessä. Näin on nyt käynyt.”, kirjoitin sinulle sunnuntaina.

Näin on nyt todella käynyt.

kesälähtö3

Tämä ajatus kylvettiin tällä laiturilla. Makasin sillä viikon heinäkuussa. Mökillä, se oli minun kesäni ainoa reissu, etäisyyden otto kaupungista. Stadista, joka päivä päivältä kesän mittaan oli alkanut tuntua minusta väärältä paikalta.

Mökillä nautin rauhasta, hiljaisuudesta, luonnosta. Seurasin laiturin alla pörräävää kalaparvea, syötin niille varpaitani ja omenaa (joo, se oli hauskaa…!) miettien mitä muuta tuon pinnan alta mahtaa löytyä. Katsoin kun kuikka uiskenteli turvallisen etäisyyden päässä vilkuillen uteliaasti laiturilleni päin – ihan kuin se olisi halunnut tulla minun luokseni. Opin, että lokit pysyvät loitolla laiturista, kun siinä töröttää tuo punainen ämpäri.

Mietin miten kauas tunnuin ajautuneen luonnosta. Miten paljon minulla oli unelmia ja haaveita, jotka halusin todella toteuttaa. Tunsin jo silloin, että joku kytee sisälläni.

* * *

Kun kävin läpi kuviani kesältä, löysin tämän

kesälähtö2

Kakkosethan siinä olivat kiehtoneet. Olin sattumalta napannut kuvakaappauksen kännykäni näytöltä. Heinäkuun kahdeskymmenestoinen kello kaksikymmentäkaksi kaksikymmentäkaksi. Muistatko kun vasta äkettäin laskin kirjahyllyssäni olevan kaksisataakaksikymmentäkaksi kirjaa ja kerroin lukeneeni jostain, että toistuvien numeroiden sarjoilla jotkut katsovat olevan viestejä meille ihmisille? Ja kun tsekkasin lopulta netistä, mitä luvun kaksi sarja tarkoittaa näiden tyyppien mukaan?

”Vastaistutetut ajatuksemme alkavat versoa todellisuuteen. Jatka niiden kastelua ja hoivaamista, ja pian ne puhkeavat maan pinnalle jolloin näet todisteen ajatuksiesi toteutumisesta. Toisin sanoen, älä luovuta viittä minuuttia ennen ihmettä. Ajatustesi toteutuminen on sinulle pian päivänselvää, joten jatka hyvää työtä! Ajattele positiivisia ajatuksia, jatka vahvistavia ajatuksia ja mielikuva-ajattelua.”

Tunnustan, että äsken tämän kuvan löytäessäni vahvat kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Sillä seuraavana päivänä, heinäkuun kahdentenäkymmenentenä kolmantena, minun ajatteluni mullistui.

* * *

Istuin äitini kanssa televisiohuoneessa. Katsoimme Yleltä tullutta dokumenttia Norjasta, kun äitini yhtäkkiä sanoi:

”Minä katsoin keväällä sellaisen dokkarin suomalaisesta miehestä, joka lähti Norjaan töihin sairaanhoitajaksi, Sitten se hiihteli ja liikkui luonnossa ja teki kaikkea kivaa. Mikset sinä tekisi jotain sellaista? Lähtisit Norjaan tekemään jotain ihan muuta, jotain konkreettista työtä.”

KYSYMYSMERKKI. Sanoiko äitini juuri noin?

Äitini, joka on joutunut olemaan sydän syrjällään kaikenlaisten tempausteni takia niin monta kertaa?

Kysyikö hän juuri minulta, että miksi minä en lähtisi Norjaan tekemään jotain ihan muuta?

Kysyi.

Enkä minä keksi mitään syytä miksi en voisi tehdä jotain tuollaista. Jotain ihan muuta. Norjassa.

Mä olen perhana vapaa. Mähän voin tehdä ihan mitä vaan.

Mennä Norjaan.

Kannat kattoon!

kesälähtö1

Siinä ne kannat on katossa. Laiturilla juoksulenkin jälkeen. Heinäkuun kahdeskymmeneskuudes päivä.

Siinä se sitten oli. Kaksi tuntia tuon keskustelun jälkeen kaikki putosi minuun. Tämä ajatus oli alitajunnassani kehittynyt jo pidemmän aikaa. Olin kamppaillut yksinäisyyden kanssa. Muistatko, kun istuin puistonpenkilläni ja kirjoitin sinulle tämän: Minä olen tässä? Noihin aikoihin olin jo alkanut tajuta sen, että minähän pärjään yksinkin. Että vaikka aina ympärilläni ei olisi muita ihmisiä, minä pärjään. Että tärkeintä on se, että minä olen. Se oli varmasti yksi keskeisimpiä alitajuisia prosesseja, joka sysäsi minut tutkimaan Norjavaihtoehtoa monen muun tiedostamattoman ajatuskulun lisäksi. Lisäksi oli polttava tarve kirjoittaa, jakaaa kokemuksia sinun kanssasi. Tutkia voisiko asioita tehdä jonkin muun kaavan mukaan kuin sen totutun ja perinteisen. Pohtia onko yhtä oikeaa tapaa elää.

Yhtäkkiä kaikesta oli tullut totta. Ajatus oli kirkkaana mielessäni. Minulla ei olisi mitään menetettävää.

* * *

Minä voin mennä. Ja minä aion mennä.

Ja, no, sähän tunnet mut: kun jonkin ajatuksen saan, tartun siihen suhteellisen impulsiivisesti enkä jää liikoja suunnittelemaan tai päätöstäni joka kantilta punnitsemaan. Liian paljon aikaan on hukattu tässä maailmassa turhaan pähkäilyyn.

Oli vain yksi pikku kysymys: mitä hittoa minä nyt sitten oikeastaan teen? Eihän tästä voi tulla mitään, enhän minä tunne ketään Norjasta. Päätin, että katson mihin tämä kortti vie. Tapahtuu, mikä tapahtuu.

Ja sitten aloin kylvää siementä. Ja kastella ja hoivata ja mitä kaikkea mahdollista. Uskoa. Tein silloin sinulle tämän kuvankin, muistatko?

äläluovuta

Hullusta unelmasta tulee toteutunut seikkailu kun sen sanoo ääneen. Nopeasti!

Minä vain aloin ottaa yhteyttä ihmisiin. Ensin keneen tahansa tuttuun, jonka saatoin kuvitella jotenkin liittyvän Norjaan. Eihän sieltä mitään ratkaisuja tullut, mutta tärkeintä oli että pidin ajatuksen koko ajan kirkaana silmissäni ja kuljin kohti sitä. Minä olen elävä todiste siitä, että kun asettaa selvän vision, alkaa kulkea kohti sitä, manifestoin, if you will, asiat alkavat tapahtua. Kun uskaltaa sanoa sen vision ääneen.

Ja sitten lopulta törmäsin Facebookin kautta Stössa asuuvaan suomalaismieheen, jolle asiani esitin ja kysyin tulisiko hänelle jotain mieleen. Keskustelimme, vaihdoimme viestejä ja lopulta hän sanoi, että minulle olisi töitä. Yhtäkkiä noin vaan.

”Sinulle olisi töitä”, hän sanoi.

Yksi flash back vielä, sallithan. Muistatko, kun kerroin sinulle joulukuun kahdeskymmenestoisesta päivästä, jolloin kohtasin enkelin? Sen lääkärin? Tämän näin? Minä luulen, että tämä suomalainen Norjassa asuva Lauri, josta nyt minun oppi-isänikin Norjassa tulee, olin toinen tielleni asetettu enkeli. Ihan oikeasti. Olin tehnyt päätöksen itseni kanssa:

Mikä tulee vastaan, se tulee, ja sen minä otan vastaan.

Nyt tartun tähän mahdollisuuteen.

* * *

Koko tätä matkaa on kannatellut se ajatus, että en odota mitään. En vaadi mitään tiettyä lopputulemaa ja puske tietäni yhtä ainoaa vaihtoehtoa kohti. Annan asioiden vain luottavaisesti tulla vastaan, asettua polulleni. Sillä jos tavoittelisin puskemalla ja puristamalla jotain tiettyä tavoitetta ja menisin laput silmillä sitä kohti, saattaisin koko ajan jättää huomioimatta ympärillä leijuvat sadat muut vaihtoehdot. Asetin vain raamin ja sen sisällä annan asioiden tapahtua. Nyt jatkossa raami on se, että olen Stössä, teen siellä töitä ja annan lopun tapahtua omalla painollaan.

Tämä on järisyttävää minulle, sillä en ole koskaan aiemmin suhtautunut asioihin näin! Antanut niiden vain tapahtua. Ja siksi juuri, väitän, tämä kaikki on tapahtunut. Hyvin nopeasti.

* * *

Olennaista tässä tarinassa on se, että minä en lähtisi minnekään muualle kuin Norjaan. Mietin hetken aikaa, että eikö nyt olisi järkevämpää mennä vaikka Espanjaan. Ajatus kumoitui saman tien. En halua ulkomaille ulkoimaille lähtemisen takia, vaan tuossa pikkuruisessa hetkessä äitini kysyessä kysymyksensä, minä tajusin, että juuri Norja on se mitä minä tarvitsen. En lähde sinne hidastamaan tai etsimään uutta itseäni saati aloittamaan uutta elämää. En mitään sellaista. Olen viimeisen kolmen vuoden aikana käynyt läpi sellaisen myllytyksen, luopunut kaikesta mikä minulla on, ottanut sapattia Ruotsissa, elänyt toisen ehdoilla, mitä kaikkea tässä nyt onkaan tapahtunut. Nyt minun on aika elää. Se on tämän kaiken tarkoitus.  Yksinkertaisesti. Se kuinka tulen elämään, sitä minäkään vielä tiedä. Sehän tästä jännittävän tekeekin.

Sen pituinen se. Nyt sitä sitten lokakuun puolessa välissä mennään. Siksi nyt, kun eihän tässä nyt muutakaan ole. Jossain vaiheessa ajattelin, että ehkä sitten joskus tammikuussa, mutta mitä sitä nyt odottelemaan kun moottoritie on kuuma.

Eiköhän tämä nyt tällä kertaa ollut tässä. Jotenkin ajattelisin tämän kaiken kaiken kerrottuani, että aika jännää on laiffi. Ainkin MaiLaiffi.

/Maija, joka on UGH puhunut

 

Mainokset

8 thoughts on “Heinäkuun kahdeskymmeneskolmas päivä

  1. Olipas mielenkiintoista tietää taustat, Maija. Laitan tähän sinulle ja muillekin linkin kylämme, tulevan kotikyläsi, fb-ryhmään. Se on suljettu ja norjaksi, mutta luonnollisesti avoin kaikille pienen kalastajakylämme omakseen kokeville 🙂

  2. En tunne sinua, mutta olen seuraillut blogia jo aika kauan…sinun elämääsi Sarastus-blogista lähtien. Hirveän iloinen olen tuosta Norjaan muutosta, uskon, että se on hyvä juttu. Simppeli elämä kauniin luonnon keskellä tekee varmasti hyvää. Jos välillä ahdistaa (niin kuin kaikkia joskus ahdistaa) sinä voit siellä mennä ulos ja vetää raikasta meri-ilmaa keuhkoihin, mikäs sen ihanampaa 🙂 Laitahan paljon kuvia kylästä ja luonnosta siellä. Hyvää matkaa 🙂

    • Kiitos! Ihanaa kun olet ollut mukanani niin pitkään! Mullekin yksi tärkeimmistä mielikuvista, joka tulee mieleen ajatellessani tulevaa kotikylääni on raikas ilma. Sitä kaipaan. Varmasti laitan kuvia teille nähtäväksi.

  3. Päivitysilmoitus: Kun Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen | MaiLife

  4. Päivitysilmoitus: Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa | MaiLife

  5. Päivitysilmoitus: Arkistojen aarre: Kun Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen | MaiLife

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s