Tämä on ollut tunteikas päivä. Välillä olen tuntenut ihan käsittämätöntä onnea, välillä järjetöntä kaipuuta. Välillä itkeä vollotan ja välillä nauran vedet silmissä. Tämä päivä on omistettu muistoille. Olen käynyt läpi laatikkoa, jossa on jonkinlaista muistoa lapsuudesta ja nuoruudesta. Karttoja, kirjeitä, pieniä esineitä, jotka muistuttavat ensimmäisestä poikaystävästä, matkasta Grand Canyonille tai näkemästäni elokuvasta… Kaikkea, millä on valtava tunnearvo, mutta mitä en yksinkertaisesti voi enää säilyttää. Tuo laatikko on vain kulkenut mukanani muutosta toiseen ilman, että olen sitä avannutkaan. Olen kai pitänyt siitä kiinni peläten menettäväni jotain suurta jos tuo tilpehööri otetaan minulta pois. Mutta nyt on pakko heittää osa sen sisällöstä pois.

Äidin kanssa hattukaupassa

Matkalla lienee tullut vähän pissahätä ja hieno leidihän ei puskaan pissaa.

Sitten on pissatettu ja nukutettu paras kaveri. Vaikka sitten keskellä autotietä.

Miten sitä onkin niin vaikea luopua tavarasta? Mistä sitä pitää kiinni? Muistoista? Eletystä elämästä? Pelkääkö sitä, että se kaikki katoaa jos sitä tavaraa, joihin nuo muistot kytkeytyvät, ei ole?

High school, Las Vegas… Edelleen yksi elämäni hienoimmista ja tärkeimmistä vuosista.

Tavaroitani ja kuviani läpi käydessä olen käynyt läpi omaa elämääni ja tajunnut millaisia seikkailuja olen päässyt kokemaan. Jostain syystä olen halunnut pitää noista muistoista kiinni tavaran kautta. En ole halunnut luopua monesta asiasta, koska olen pelännyt menettäväni jotain kokemaani, elämääni.

Jokainen pieni lappunen, jonka heitin roskiin tuntui kalliimalta kuin jalokivet, sillä ne ovat osa jotain suurempaa. Jokainen, joka on käynyt läpi tällaisen tavarasta luopumisen tietää kuinka rankka, mutta lopulta puhdistava prosessi tämä on. Nyt tuntuu todella kevyeltä. 

Olenpa muuten käynyt Norjassakin. Kilpisjärven kaamosreissulta vuonna 1997 kävimme Skibotn’n kylässä. Minun käännökseni mukaan tässä lukee, että ”On kiellettyä lyödä kaloja ja heittää roskia yms mereen. Siisti ja järjestyksessä oleva ympäristö luo kaikennäköistä hyvää asiaa ja oloa.” Tuota kalojen lyömistä jäin vähän miettimään, mutta ihan hyvä neuvohan sekin on…

Se on lunta se!

Mullahan on tää. En tajunnutkaan, että se on alkanut jo noin nuorena. Ääretön rakkaus poliiseja kohtaan. Jokaiselta reissulta pitää saada kuvia poliiseista. Onkohan niitä Stössä?

Eivät nuo muistot menneet roskiin tavaran mukana – ne elävät minussa. Ne muistot hengittävät niissä ihmisissä joiden kanssa olen saanut kokea kunkin hetken. Minun elämäni, muistoni ei ole kiinni yhdessä tavarassa, ihmisissä tai, paikassa, vaan niissä yhdessä tai yksin jaetuissa hetkissä jotka kulkevat mukanani kaikessa mitä teen, sanon tai ajattelen. Ne muistot tulevat todeksi joka päivä. Osa vahvemmin, osa heikommin. Ne muistot olen minä.

Gimme a dollar and I’ll be a monkey!

/Ämmä, hyvin, hyvin nostalgisena