Heh.
Isä soitti.
Roomasta!
Tämä on todellinen victory! Puhuttiin nääs ensimmäistä kertaa hänen kanssaan Norjaan lähdöstäni. Kyllä. Kymmenen päivää ennen lähtöäni. Ulkoistin alun alkujaan koko hänelle tästä koko jutusta kertomisen äidille. Liikaa pelkoja. Isä kun raukka on niin monet kerrat joutunut repimään pelihousunsa kanssani – taitaa pitää välillä varsinaisena taivaanrannan maalaina.
Mutta nyt se oli sitten Roomassa ja päätti soittaa sieltä minulle kello 8 sunnuntaiaamuna.
Kysyi, että mitä kaikkia tavaroitani he nyt voivat ottaa säilytykseen. Ja kun sitä minä olin juuri pelännyt – että isä ei varmasti suostu ottamaan yhtä ainutta haihattelijatyttönsä tavarakappaletta.
Nyt luulen, että viimeinenkin pelko on raivattu tieltäni. Se kuntosalinpuutepelkokin voitettiin perjantaina, kun sain viestin ja kehotuksen Norjasta tulevalta kollegaltani Teemulta hankkia nyrkkeilyhanskat. Hän on nimittäin pystyttänyt kalastustupaan nyrkkeilysäkin. Joten siellä sitten mäiskitään. Ensi viikolla on hankittava hanskat. Eikun se olikin toiseksi viimeinen pelko. Nimittäin hiusten värjääminenhän se edelleen jännitää. Kutrit kaipaavat raitoja vaikka keskellä tundraa. Mutta onko kampaamoja 100 kilometrin säteellä, the question remains. Tuon pelon kun vielä voittaisi, niin sittenhän se ois menoksi ja matkalle vaan.
No sitten pari tuntia isän soiton jälkeen soitti äiti. Kertoi lukeneensa aamulla Keskisuomalaisesta ”järkyttävän jutun”. Se lähetti sen minulle tekstiviestinä.
Mitään nokkelaa ei irtoa suustani juuri nyt. Eihän näitä vanhempia voi muuta kuin rakastaa!
Tämä on muuten näkymäni nyt. Tuosta savotasta pitäisi alkaa ottaa selvää tänään.
MaiLife 
Hyvä kirjoitus tuossa lehdessä. Suurin osa kavereideni vanhempien avioliitoista on päätynyt eroon ja ne, jotka ovat vielä yhdessä, riitelevät jatkuvasti. Joillakin suurien ikäluokkien edustajista on omituinen periaate, että ollaan yhdessä kun on kerta näin papin edessä luvattu.
Haluaisin kuitenkin uskoa, että löytyy myös ihmisiä, jotka ovat onnellisesti yhdessä vielä eläkeläisinäkin. Olen tavannut mieheni lukiossa, joten olemme olleet yhdessä n. 20v. Ihastuin mielettömästi silloin ja edelleenkin rakastan häntä paljon. Ihastuksen huuma on toki hiipunut aikoja sitten, mutta tilalle on tullut kumppanuus. Erityisesti sairastuttuani vakavasti, huomasin kuinka tärkeää on perhe ja muut läheiset ovat.
Koetan pitää sen mielessä tervehdyttyäni, sillä tapanani on stressata mm. työasioilla ihan liikaa. Tavallinen arki on kuitenkin loppujen lopuksi sitä parasta elämää.
Huh tässä muuttokiireessä en ole ehtinyt kommentoida ollenkaan ajatustasi. Olen samaa mieltä, yhtä ainoaa oikeaa tapaa ja suhdetta ei varmasti ole. Nykyään on varmaan vaan niin paljon helpompi sitten lähteä kuin tehdä töitä suhteen eteen. Sitähän se kuitenkin aika ajoin vaatii. Rakkauskin! Hyvää keskustelua muuten aiheesta heräsi Facebookissa minun profiilissani, se on avoin, joten sitä pääsee katsomaan. Ja saa minua pyytää kaveriksikin ihan kuka tahansa, usein nimittäin näitä keskusteluja herää enemmän siellä kuin MaiLifen fb-ryhmässä tai täällä blogin puolella. Lupaan siis hyväksyä kaikki halukkaat kavereiksi, niin pääsette seuraamaan keskustelua 🙂
Ja pakko sanoa, että minä henkkoht arvostan tuota mainitsemaasi kumppanuutta, elämän jakamista yhdessä. Huuma on huumaa (toki ihanaa sekin), mutta se voi viedä välillä järjen… Kokemusta on 😀