Eilen ja tänään on ollut aikaa ajatella. Olen miettinyt paljon sitä, mikä tämän kaiken pointti oikeastaan on. Miksi olen täällä? Miten ihmeessä olen päätynyt tähän kylään, joka puhkuu nyt hiljaisuuttaan. Lokki kiertää kotimökkiäni ja kirkuu. Seinät ovat ohuet ja tuntuu kuin se kaartaisi suoraan ympärilläni. Jos laitan silmät kiinni ja hengitän syvään, voin tuntea sen siinä.
Minä mietin, miksi.
Ei.
Minä mietin, mitä.
Mitä tapahtuu? Mitä tämä on?
On jännä miten nopeasti sitä unohtaa menneet. Siis minun kohdallani sen, miten vaikeaa minulla oli asettua Suomeen siellä viettämieni kymmenen kuukauden aikana Ruotsista tulon jälkeen. Kuinka yksin ja juurettomana koin olevani siellä välillä. Koko ajan tunsin, että se oli jotenkin väliaikaista. Että se oli jonkinlainen välietappi ennen jotain muuta. Jos olet seurannut blogiani pidemmän aikaa, tiedät ehkä mistä puhun.
Ja sitten tuli se jokin muu. Tämä. Nyt kun olen täällä, en voi välttyä pohtimasta olisiko elämäni kuitenkin ollut siellä ”oikeampaa” tai minulle soveltuvampaa kuin täällä. Täällä on upeaa, kaunista, ruoka maistuu paremmalta kuin aikoihin. Saan tuijottaa merta kirjoittaessani. Kotkaa. Kuulla lokin. Ihmisten hyvyys tuntuu kaikkialla. Rauha on sanoinkuvaamaton. Mutta silti mietin mitä tekisin juuri nyt siellä. Helsingissä. Omalla maallani.
Onko se minun oma maani?
Kummallisia ajatuksia. En tiedä tarkoitusta. Olen tyytyväinen kaikkeen täällä, mutta en ymmärrä. En käsitä sitä, miten tämä kaikki on tapahtunut. Ja mitä nyt tapahtuu?
Mitä tapahtuu siellä?
Mitä tapahtuu täällä?
Vaeltelimme eilen Hermannin kanssa Kyststien-rantareittiä. Näissä maisemissa niin minä kuin koirani tunnemme kyllä olevamme juuri oikeassa paikassa.
Ehkä välillä on tärkeää pysähtyä miettimään etäisyyttä välillä siellä ja täällä. Sunnuntairauhaa sinulle, ystäväni! Oletko sinä miettinyt, missä sinun on oikea olla?
MaiLife 
Täällä on nyt oikea paikkani, eikä siinä ole mitään ristiriitaa sen kanssa, että Suomeen on välillä ikävä. Ystävien seuraa ja yhteistä kieltä. Kaikkea tuttua. Onko tämä oikea paikkani vielä viiden vuoden kuluttua, en tiedä, enkä hirveästi mietikään. Tänne muutettuani meni varmaan parikin kuukautta, että hämmästelin joka aamu herätessäni, kuinka olen tänne oikein päätynyt. Se on se sielu kun ei ehdi nykyaikana yhtä nopeasti perille kuin kroppa :).
Mutta ei sen puoleen, noita on ihan hyvä miettiä. Ja varautua siihenkin, että hiljaisuus, luonnon kauneus ja ihmisten hyvyys nostaa kaikenlaista käsiteltävää omasta sisimmästä – eikä pelkästään mukavia juttuja. Siinä joutuu kohtaamaan itsensä ihan eri tavalla kuin kaupungin hektisessä elämässä. Olla omana itsenään, vailla kaikkia niitä kaupungin rooleja – ne entiset roolit kun ei välttämättä ollenkaan toimi noin (tai näin) erilaisessa ympäristössä. Voi olla tosi rankkaakin, mutta ehdottoman hyvä juttu.