Tänään on ensimmäisten viikkojen kovin rankkasade. Jos yhdistettäisiin kahden painepesurin paineet, saattaisi se mielikuva juuri ja juuri riittää kuvaamaan tämän sateen raivoa. Ulos ei ole menemistä. Koira olisi pakko käyttää aamupissalla, mutta se ei suostu menemään ovesta ulos. Neiti.

Kello on kahdeksan aamulla, ja minä päätän tehdä kokeen. Aion viettää koko päivän yksin näiden seinien sisällä.

Huhuu, hurjaa, ajattelet. Yksin yhden päivän ajan. Mutta et ehkä ymmärrä vielä millä tasolla nyt liikutaan. Tämä maisema on kuin rakennettu yksinäisyyskokeelle. Ehkä osaan kuvata tämän sinulle tämän päivän mittaan. En osaa sanoa mistä tämä ajatus päähäni putkahti. Yhtäkkiä vain tunsin, että näin on tänään tehtävä. Voisin taas mennä viettämään aikaa muiden suomalaisten kanssa, mutta jotenkin tämä tuntuu nyt ihan valtavan tärkeältä.

* * *

Juon kahvia kukonpyllymukista. On maanantaiaamu ja mietin kaikkia töihin marraskuun apeudessa kiiruhtavia ystäviäni. Heillä on kiire, moneen paikkaan, sillä on maanantai ja maanantaisin on yleisesti aina kiire. On oltava. Ja minä olen täällä satojen kilometrien päässä enkä kuule tai näe muuta kuin sateen. Kattoa pyyhkivä vesi on kuin meditaatiomusiikkia. Sitä ei voi kuvata ropinaksi, sillä tämä sade ei ole sellaista romanttisen söpöä tasaista kesäsateen napututa kesämökin katolla kuullutkaan. Sellaista, jonka alla luetaan Aku Ankkaa ja levähdetään vilkkaiden auringonottopäivien lomassa. Tämä sade pyyhkii kaiken altaan. Sielunkin se vetää ihan tyhjäksi. Auringonkin se on vetänyt pois taivaalta. On harmaata ja hämärää.

Nyt minä aion katsoa mitä tämä rankkasade, pimeys ja yksinäisyys tuovat. Millaisia ajatuksia, tuntemuksia; miten maailma – minun täällä ja teidän siellä – peilaantuu tämän päivän perspektiivistä.

/Ämmä ja suhteellisen hämärät hommat