Jaahas. Tänään menin sitten tänne

Norjan työvoimatoimistoon. Nyt just, jos haluat tietää, ei ole mikään maailman mieltä ylentävin olo. Vähän surkuhupaisaltahan tämä tuntuu jos ihan itsekkäästi vain itseni kannalta asiaa ajattelen. Tulin Norjaan töihin, tein töitä kaksi viikkoa, jäin työttömäksi ja menin työkkäriin. Kun tiedät tarinaani vähän taaksepäin, ymmärrät ehkä miksi harmittaa. Kun sitä oli tänne tulleessaan ajatellut että vihdoin elämässä on joku varmaa hetken eteenpäin.

Ni. Ei ollu. Mutta minkäs teet. Joihinkin asioihin elämässä ei vain voi vaikuttaa.

Yritin kuitenkin ottaa sinulle sellaisen mahdollisimman ankean työttömyyskuvan. Vähän niinku kurjuutta maksimoidakseni.

Eipä tuo nyt oikeastaan sen kummemmalta näytä kuin minä minä tahansa muunakaan päivänä. Joka päivä yhtä ankea tai hohdokas, päätä sinä kumpi. Nyt puitteet vaan ovat työvoimatoimistossa. Ehkä on parempi olla ajattelematta nyt asiaa sen enempää. Työkkärissä käynnin lisäksi olen siivonnut koko aamun ja siivous yhdistettynä viimeisten päivien kovaan työtahtiin meinaa nujertaa kropan. Väsyttää ja väsyneenä ei kannata liikaa miettiä. Katsellaan taas huomenna.

Onneksi on kaksi tilannetta lieventävää asianhaaraa:

1. irtokarkkipussi, jolla aion kohta vetää seitinohuet sokerihumalat
2. kotkapari, joka äsken auringonlaskulla Hermannin kanssa lenkiltä palatessamme lensi vain muutaman metrin korkeudelta päältämme vuorille. Jumalaut’ se näky ja tunne, kun kotkat humauttavat siipiään ihan pään yläpuolella, se jos joku kumoaa kaiken surkeuden. Sen hienompaa ei ole. Luontoa mahtavampaa ei ole, vaikka se luonto sitten joskus aiheuttaisikin oman työttömyyden.

En saanut kotkista kuvaa, joten tässä sinulle kuva karkkipussistani

/Ämmä, kohta seitinohuissa kalsaripäiväsokerikänneissä