Støstä Myreen on 20 kilometriä. Ajan pilkkopimeällä kapeaa tietä kylien välillä. Jossain tämän tien varrella kulkee raja. Henkinen ainakin. Rajalla siirrytään suloisesta käsityöstä kalastuksen tehotuotantoon. Siihen, mihin rouva ministeri haluaa Stønkin ajaa.

Eipä siinä. Minä luulin että siimankoukuttajan duuni on maailman kamalin työ. Ni, ei ollu! Nyt on löytynyt jotain vielä kamalampaa. Suolistaminen! Ja koska tätä aikaa työttömällä nyt on ja minä, talousahdinkoinen yllytyshullu en osaa sanoa ei, niin nyt edessä on haaste – minusta tulee suolistaja. Menen töihin kalatehtaalle. Linjalle perkaamaan kalaa. Samalla siirrytään tässä minun vuoden mittaisessa kalastuskorkeakoulussani käsityöstä tehokalastuksen pariin. 

* * *

Näin siitä vain muutamassa päivässä on kyettävä asettamaan itsensä ja ajatuksensa aivan uudelle raiteelle. Jos jotain, nämä ensimmäiset viikot Norjassa ovat opettaneet minulle sen mitä on henkinen joustavuus. Kyky olla avoin siten, että voi omaksua ja ottaa haltuun uudet tilanteet nopeasti.

Itsehän lupasin: kaikki otetaan vastaan. Nyt tuli sitten vastaan. Suolistaminen! Jos tämä päivä menee hyvin, saattaa olla, että saan tulla tekemään suolistushommia uudelleenkin. Paino sanalla ”saan”. Juuri nyt en ole varma haluanko vaikka saisin.

* * *

Astun sisälle kolkkoon ja pimeään kalatehtaaseen. Samalla sekunnilla näen silmissäni kauhuelokuvan lavasteet. Suolistajat! Sitä täällä kuvataan. Elokuvaa, jossa oransseihin sadeasuihin verhoutuneet Suolistajat jahtaavat moottorisahat käsissään viatonta kauhuelokuviin väistämättä kuuluvaa kiintiöblondia kylmän kalskeassa kalatehtaassa. 

Tässä tehtaassa koneet hoitavat kaiken. Mutta yhtä työvaihetta ei pysty mikään masiina korvaamaan ja se on tehtävä käsityönä! Suolistaminen! Pää poikki ja rinta auki sekä suolet, maksa sekä sydän jamitämuitameitänytkalansisälläon ulos. Ja sitten linjalle. Sitä täällä nämä moottorisahamurhaajan näköiset verisiin sadeasuihin verhoutuneet ihmiset tekevät. Suolistajat!

Jos voisin vielä juosta pakoon, tässä kohtaa olisi sen aika. Halvoissa kauhuleffoissahan moottorisahamurhaajan jahtaama poloinen blondi juoksee pakoon yläkertaan. Tyhmä!

Mutta minä en juokse ylä- tai alakertaan saati ulos raittiiseen ilmaan (jos koukutustuvalla haisee, niin täällä… hitto), vaan vedän moottorisahamurhaajasadetakin päälleni. Nyt olen yksi heistä. Suolistaja! 

Ilmankin tätä moottorisahamurhaajaelokuvamielleyhtymää koko homma olisi ollut riittävän pelottavaa. Olen tärissyt pelosta koko aamun. Okei, myönnetään: koko aamun olen kulkenut kuumemittari kainalossa. Jos sattuisi äkillinen kuumetauti iskemään ja olisikin pakko ottaa saikkua.

Vielä eilen olin inhanniinkuet bring it on, nyt näytetään maailmalle mitä on seikkailu ja miten tämä mimmi pistää itsensä likoon. Mutta tänään. Yhtäkkiä ei enää seikkailu kiinnostakaan. Nyt pöksyissä on niin iso pupu, ettei näissä pöksyissä niin isoa ole ennen nähtykään.

Pupua.

* * *

Ikimaailmassa en ole ennen tehnyt mitään tällaista, enkä ole missään määrin varma onko minusta tähän. Henkisesti, fyysisesti – kaikilla mahdollisilla mittareilla. Istun pomojen huoneessa. Sympaattinen (ja komea!!) työnjohtaja Steve toivottaa minut tervetulleeksi ja filosofoi tupakan tummentamia hampaitaan (ne vähän karistavat hänen komeuttaan, mutta kukapa meistä on täydellinen) väläyttäen, että ensimmäiset viisi minuuttia näyttävät sen kuka tässä työssä pärjää ja kuka ei. Jos rivien välistä voisi lukea, hän sanoisi, että

”Sinäkin, kultaseni, olet selvää pässinlihaa viidessä minuutissa.”

Viidessä minuutissa! Potentiaalisesti luvassa on siis elämäni nopeimmat potkut.

”Mä sulle vielä näytän, Viidenminuutinmies!”, uhoan mielessäni viimeisillä voimillani.

Odottaessa on aikaa alkaa epäillä. Sitä, että jos ei odottaminen, niin ei tämä työkään ole yhtään minun juttuni. Tuntuu oudolta. Niin kummalta, että tässä kohtaa loppuvat myös kirjoittajan kykyni. En osaa kuvata sanoiksi sitä tunnetta, joka minussa kasvaa kasvamistaan. Ahdistusta. Nyt ollaan aivan toisessa äärilaidassa minun maailmastani. Olen valmis riisumaan hiostavan kumipukuni ja juoksevani karkuun hippulat vinkuen. Tätä minä en halua. Oksettaa. Erityisesti tällä hetkellä oksettaa päähäni pamahtava mielikuva johtamiskonsultista, joka hokee

”Siis hei siis, jengi, on niinku uskallettava hypätä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Se on siis hei siis, jengi, se juttu miten tää juttu siis hei siis menee. Et sillee niinku syntyy menestyjiä hei siis hei.” 

Kirjoitan saman tien mielessäni piirtyvään Suolistajat-kauhuelokuvan käsikirjoitukseen kohtauksen, jossa tehtaanjohtoa sparraamaan tullut johtamiskonsultti hyppää mereen hyiseen kuolemaan, kun Suolistajat ajavat sitä takaa.

* * *

Kavihuoneessa silmilleni hyppäävät eri kulttuurit. Ei niinkään maantieteelliset, vaan henkiset. Minulla on ihan hirveä ikävä meidän koukutustupaamme. Siellä meno on mukavaa ja ihmiset leppoisia. Täällä taas kilpailumentaliteetti on käsin kosketeltavaa. Romanialaiset mulkoilevat minua, uutta tulokasta

”Mitä toi nyt muka osaa?”

Ne ovat tulleet tänne työnvälitystoimiston kautta. Tekevät hommia muutaman kuukauden ja tienaavat saman verran kuin vuoden-puolentoista aikana Romaniassa. Pakko tunnustaa, että jos maailman nyt rajaa tähän kahvihuoneesteen, tuntuu kuin olisi hypännyt heidän kotimaahansa. Kaikki polttavat tupakkaa, syövät maksapasteijaa ja hölisevät kieltä, jota en ymmärrä. Ulkopuollisuuden tunteeseeni ei kyllä sanoja tarvita. Se on selvää kun vain on.

Järkäleen kokoinen mies tuijottaa minua, ja minä näen sen kädessä moottorisahan. Ja verisen teurastajan essun! Minun linjalleni ja tiimiini tulossa oleva Ionela kertoo miten kaikilla Romaniassa on porsaita ja sitten ne niitä teurastelevat kotipihoillaan. Ja sitten se näyttää kuvia oman perheensä sioista ja videota jostain joulunajan karnevaalista, jossa värikkäiksi karhuiksi pukeutuneet tyypit tanssivat puujaloilla.

Voi helvetti.

Viekää minut pois.

Keuhkoihin sattuu. Tupakan savu etoo. Nousen tuolista ja menen oven toiselle puolelle. Hyvä luoja, anna sen saakelin laivan nyt saapua, huudan mielessäni.

* * *

Ja sitten se tulee! Sea Hunter!

”Skröböribidipitisoksiitsiikrutshabidabu Sii Höntöö!”, huutavat romanialaiset.

Troolari on kärrännyt kalasaaliin mereltä. Ne meidän suloiset rannikkolaivamme Støssä kalastavat korkeintaan 12 merimailin päässä rannikosta ja nämä troolarit puolestaan puksuttavat sen yli. Ne tuovat kalaa valtamereltä. Se on tehokasta.

Se on menoa nyt. Enää ei saa ajatella mitään. Noustessani linjalle teen mielessäni ristinmerkin, ihan niin kuin pikajuoksija ennen juoksutelineeseen asettumista.

Linja on jaettu kahteen tasoon: ylhäällä kalat otetaan hihnalta sisään ja leikataan, alatasolla taas niistä revitään sisuskalut ulos, punnitaan ja pistetään menemään eteenpäin pakastettavasi tai jatkokäsiteltäväksi. Minut tyrkätään ensin suolistuspisteelle. Yököttää. Haju on helvetillinen.

Ajattele, että seisot nenä kiinni lokapoikien autossa ja vedät ilmaa nenästä sisään.

Ni, sellanen.

Aloitan työn. Kala soljuu jääkylmässä vedessä ylhäältä leikkauspisteeltä kohdalleni, ja minun pitää repiä nopeasti sen sisäelimet irti. Vesi turruttaa käteni parissa minuutissa. Sormet ovat aivan jäässä. Itkettää. Onneksi samalla hetkellä rännistä valuu iso kala eteeni ja läiskäyttää kylmät limavedet naamalleni. Kukaan ei näe kyyneleitäni. Minä en halua olla täällä. Mutta ei ole vaihtoehtoja; tämä päivä on selvittävä, sitten voi miettiä onko minusta tähän. Ajattelen Thaimaan aurinkorantoja.

Ei auta.

Apu tulee vasta kun minut huikataan ylös leikkauspisteelle. Mutta tuo helpotus on vain hetkellinen. Nyt katkotaan päitä. Toisessa kädessäni on painava kala ja toisessa veitsi. Mitä hittoa näillä pitäisi tehdä? Minä en hemmettiläinen ole koskaan edes koskenut kalaan. Saati sitten kalaan ja veitseen yhtä aikaa. Liukas sei lipsuu käsistäni. Mikään ei tunnu menevän päähän. Suututtaa, ärsyttää ja itkettää kun minulle opastetaan veitsen käyttöä. Eikö tuo saakelin opettaja tajua, että en minä osaa sitä oikeaa veitsen asentoa! Tekee mieli huutaa.

Painan veistä kalaan aikani, poljen jalkaa ja kiroilen mielessäni kaikki osaamani kirosanat. Suomeksi, englanniksi, ruotsiksi, ranskaksi ja norjaksi. Päätän opetella lisää erikielisiä kirosanoja, sillä nämäkään eivät riitä. Mäiskin, paiskon, sahaan – kokeilen kaikki eri mahdolliset asennot pitää veistä. Nyt mielessä on jännetuppitulehdus.

Sitten päätän, että on pakko ottaa pieni etäisyys leikkaamiseen. Menen suoliosastolle. Keho tuntuu lämmenneen rankasta leikkausoperaatiosta, eivätkä sormet enää jäädy. Tuijotan suolia käsissäni ja haluan pussata kalan sappea. Niin hienoa on, ettei enää palele.

Revin suolia, mäiskin niitä roskiin ja työnnän kalaa eteenpäin linjalla. Sitten sisuunnun ja vartin päästä palaan leikkaamaan.

”Me tehään tää, nainen”, ajattelen!

Tartun veitseen.

Otan kalan.

Asettelen kalan laudalle.

Painan veitsen kalaan.

Vedän mahan auki.

Napsautan veitsen kaulalle.

Lyön pään poikki.

Yhdellä vedolla.

MITÄ?!?!

Toistan saman:

Tartun veitseen. Otan kalan. Asettelen kalan laudalle. Painan veitsen kalaan. Vedän mahan auki. Napsautan veitsen kaulalle. Lyön pään poikki.

Yhdellä vedolla! MITÄ?!

Toistan saman. Ja sitten yhtäkkiä kaikki on selvää. Sillä sekunnilla minä opin leikkaamaan. Tuon lyhyen tauon se vaati. Sain aikaa sisäistää liikkeen ja se oli siinä. Ihme, jota en itsekään voi käsittää.

Mietin sympaattista ja komeaa Viidenminuutinmies Steveä. Kunpa hän näkisi tämän. Pohdiskelen hänen filosofiaansa. Minä luulen, että se on totta. Arvelen, että kyse on asenteesta. Että oppimisessa ja onnistumisessa ensimmäisen viiden minuutin aikana keskeisintä on se miten työhön suhtautuu. Ja se näkyy. Enhän minäkään teknisesti saanut hommaa haltuun viidessä minuutissa, mutta taisin, vaikka huulta purren, osoittaa oikeaa asennetta. Päätän kysyä Steveltä mitä mieltä hän on tästä tulkinnastani hänen filosofiaansa.

Romanialaiset sanovat että leikkaaminen on miesten hommaa. Me skandinaavit sanomme, että paskat. Olen ihan vaan vähän salaa ylpeä. Olen koko tehtaassa ainoa nainen, joka leikkaa kalojen päitä. Muut misut ovat peräsuoliosostolla. Repivät sisuskaluja. Se on siistiä sisätyötä, mutta minä olen miesten hommissa. Perkele.

Yksin minun käsistäni kulkee näiden noin viiden tunnin aikana karkeasti laskettuna reilut 1 000 kiloa kalaa. Se ei ole edes paljon, sillä tänään saimme vain 35 tonnia kun taas pari päivää aiemmin tehtaalle oli tullut 85. Mutta se on riittävän paljon, jotta minä olen jo näiden muutamien tuntien aikana perannut kalaaa enemmän kuin keskiverto harrastelijakalastaja. Perkele.

Leikkaamme päitä albanialaisen Enon kanssa. Hän on taidemaalari ja minun ikäinen. Valmistelee näyttelyä lähikylään Sortlandiin ja tekee hanttihommia sen rinnalla. Enon vaimo on norjalainen, he ovat tavanneet Italiassa taideopinnoissaan. Siirrän mieleni Toscanaan. Huh. Alkaa helpottaa. Enon kanssa jutustelu rentouttaa. Hän on mukava. Puhumme taiteesta ja ruoasta. Eno kertoo, että laittaa mielellään italialaista ruokaa, että pasta on hänen bravuurinsa. Ajattelen vehnäistä pastaa, spagettia, ja revin kalan mahasta irti peräsuolen.

Jännä mielleyhtymä.

Liikun suoliosaston ja leikkauspisteen välillä. On hyvä vaihtaa paikkaa, jotta oppii molemmat vaiheet. Juuri kun olen päässyt putsaamaan kalojen mahoja, Ionela, se romanialainen porsasnainen, käskyttää minua siirtymään takaisin leikkauspisteelle. Hän on diplomiekonomi. Hänellä on rahankiilto silmissä. Ionela valistaa minua, että on tärkeää saada nopeasti kalat leikattua ja työnnettyä suolistuspisteelle, sillä sitten voidaan taas ottaa uusi kalalasti käsittelyyn. Niin tämä homma toimii. Kala kulkee hihnalla, ja me avaamme aina oman luukun leikkauspistelle, joka täytetään täyteen kalaa. Sitten leikataan ja työnnetään kalat eteenpäin suolistettavaksi. Ja kun leikkaajien edessä oleva sammio on tyhjä, voidaan ottaa uutta kalaa sisään.

Palkka maksetaan kiloissa. Niin paljon kuin ehdimme kalaa perata, saamme rahaa. Ja siinä on se kilpailu! Eri linjat kamppailevat siitä, kuka ehtii nappaamaan käsittelyynsä eniten kalaa.

”Push!” Ionela huutaa. Vituttaa, voisi olla vähän kohteliaampi. Ehkä se on vain hänen hieman huono englantinsa, ei tajua, että englanniksi voisi sanoa myös ”pliis”. Väsymys alkaa ottaa vallan, mutta puren huultani. Tämä tyttö ei lahoa. Aika moneen sitä pystyy, kun vaan pääsee sen ”mitä hittoa” -vaiheen ohi. Osaa käsitellä mieltään, että se ei murene siihen. Nyt on mureneminen taas lähellä.

Istun vessanpöntöllä. Pissaan ja syön suklaata. Samaan aikaan. En uskalla pyytää pidempää taukoa, olemme olleet jo yhdellä. Tehokkuusvaatimukset jylläävät. Ja Ionela huutaa mielessäni ”pushpushpushpush!” Minä pistän mielikuvissani moottorisahamurhaajan vilauttelemaan sahaansa Ionelalle. Pesen kädet ja juon vettä suoraan vesihanasta. Vessan lavuaari on paskainen. Minä en juuri nyt rahaa ajattele, vaikka vasta olen työttömäksi jäänyt. Ajattelen omaa selviytymistäni. Koko kroppaa särkee.

* * *

Eno on tullut norjaan tekemään lapsia, niin hän minulle kertoo palatessani taas leikkaamaan. Aikovat tehdä lapset Norjassa ja sitten palata Italiaan. Myöhemmin selviää että Ionela on täällä samasta syystä.  Ihan koko tarinaa en tajua hänen tankeroenglannistaan, mutta lapsenteko käy kuitenkin selväksi.

Ja minä olen tullut Norjaan… Seikkailemaan… Erilaisia syitä on ihmisillä tulla Norjaan.

* * *

Tässähän sitä on seikkailtu. Seit on nyt perattu ja punnittu. Aina 400 kilon välein linjan päässä työskentelevä latvialainen 17-vuotias Lauryma painaa nappia, ja kalat rämähtävät sammion alla olevaan laatikkoon. Sieltä trukki tulee kärräämään ne eteenpäin. Layruma jatkaa tästä vielä fileointihommiin. Oikeasti hän on ”fileellä” töissä, mutta nyt kiireapulaisena suolistamassa. Hän vaikuttaa luonnonlahjakkuudelta näissä hommissa.

Minä en ikinä elämässäni jaksaisi enää jatkaa mihinkään, ja olen hyvin onnellinen, että sein kerrotaan nyt loppuneen. Mietin lämmintä suihkua ja paketillista saippuaa, jonka aion kumota päälleni kotona.

Suihkuintoni ei kanna kovin pitkälle. Nyt linjalle pukataankin yllättäen koljaa.

”Skröbödöbödibadautsharrrrkkktuay!!!”, huutavat romanialaiset innoissaan!

Erilaisia syitä on ihmisillä näemmä innostuakin…

Kumman nopeasti sitä ihminen tottuu kaikenlaiseen. Siihenkin että, tasaisin väliajoin naamalle lentää koljan suolet. Hyi. Kolja on käsittämättömän iso kala. Ja sen peräsuoli… Enää en saa synnytettyä edes mielleyhtymään spagettiin. En ole enää pitkään aikaan miettinyt mitään. Nyt on kyse vain selviytymisestä ja suihkuun pääsemisestä.

Ja sitten! Lopulta! Trukit lopettavat kalan kärräämisen ja hihna pysähtyy.

”Jeah!”, huudan kovaan ääneen.

Katson vasemmalle. Katson oikealle. Romanialaiset tuijottavat minua tyrmistyneenä. He olisivat vielä jatkaneet kai maailman tappiin. Nyt alkaa jännin vaihe. Kalan punnitus. Meidän linjamme on selviytynyt todella hyvin: 6 800 kiloa.

Astun pomojen huoneeseen. Komea ja sympaattinen Viidenminuutinmies Steve on siirtynyt johtokeskuksesta syrjemmälle syömään eväitään. Nyt paikalla istuu tehtaan johtaja, itse iso herra! Sävähdän kauhusta. Viidenminuutinmies hymyilee kannustavasti. Näytän sille kieltä. En yhtään tiedä miksi.

Saan kuulla vasta jälkikäteen, että tehtaan johtaja on käynyt useasti kurkkimassa työtäni. Olen ollut lopulta niin työn imussa, etten huomannut mitään. Kun astelemme hänen toimistoonsa ilmoittamaan kalasaalimme kilot, huomaan, että hänen pöydällään olevasta monitorista näkee suoraan meidän linjallemme.

Hän katsoo minua ja sanoo: voitko tulla meille töihin joka päivä kun laiva tulee? Minä mietin moottorisahamurhaajia, koljan peräsuolta, jännettuppitulehdusta, romanilaisia porsaita – ja rahaa. Nyökkään kevyesti. Ei kai tässä ole vaihtoehtoja.

* * *

Kun lähden, Viidenminuutinmies Steve hymyilee tupakkahampaat korvissa ja huikkaa selvällä suomenkielellä:

”Minä rakastan sinua.”

Katson häntä hölmistyneenä ja moikkaan hyvstiksi. Käännän selkäni poistuakseni ja hymähdän. Rivien välissä mäkin oon vähän niinkuet:

”Hei dude, mäkin ehkä vähän sua…” 

* * *

Marssin ulos raikkaaseen ilmaan. Tässä kauhuelokuvassa kiintiöblondi poistuu tehtaasta hengissä. Vaikka Viidenminuutinmies Stevestä ehkä tykkäänkin, tämä suolistushomma ei vielä vienyt jalkoja alta. Mutta nyt on aikaa rakastua. I’m hired! Jos vaan laivoja tulee lähiviikkoina, niin ainakin jotain töitä on.