Koko yö sitä on nyt jännitetty. Tuleeko ruijanpallasta? Ja jos tulee, niin kuinka iso? Olemme käyneet edellisenä päivänä laskemassa siimat merelle Arton kanssa ja nyt, vuorokausi myöhemmin, noustaan taas laivaan tarkistamaan kalasaalis. Arto on suomalainen, Støssä jo toistakymmentä vuotta asunut kalastaja – ainoa, jonka kalastuskiintiötä ministeri Aspaker ei ole vielä pitkillä kynsillään sorkkinut, sillä Arto kalastaa kakkosryhmän laivalla. Minä olen onnellinen. Meinasi jäädä koko kalareissu tältä syksyltä väliin politiikan takia. Mutta palataan nyt ensin vielä eiliseen…

On lauantaiaamu ja saavun kalastusrakennukselle. Siimapönttöjä nostetaan juuri laivaan. Vielä yksi pönttö mukaan Arton Lottas Fangst -laivaan. Minä. Todellinen kalastuspönttö, sillä minä olen tänään elämäni ensimmäistä kertaa kalastusaluksessa. Tänään lasketaan siimat mereen ja huomenna ne tullaan aamun valjetessa nostamaan. Siinä välissä jännitetään pallasonnea. Suurta vastuuta tästä myyttisestä pallasmenestyksestä on koetettu sälyttää minun harteilleni. Uskomuksen mukaan ruijanpallaksen pyyntiin mukaan lähtevällä naisella on tärkeä rooli: hänen pitäisi edellisenä yönä tehdä jotain juttuja, joihin naisen lisäksi liittyy joku random mies. Minä peitän korvat kämmenilläni ja hoen ”enkuuleenkuuleenkuule”, kun kippurassa räkättävä ukkolauma juttua minulle kertoo.

Paljon taikauskoa liittyy kalahommiin. Paljon uskoa taikoihin liityy myös minuun ja niihin mieshommiin… Ja paljon nämä navan alittavat jutut tuntuvat kalastajia naurattavan.

No okei. Naurattaa ne myös mua. Räkätän ukkojen kanssa ja mietin tulevaisuuttani; kuinka turmeltuneena ihmisenä tulenkaan täältä pois takaisin sivistyksen pariin.

* * *

Kun kysyttiin lähdenkö mukaan merelle, huusin tapani mukaan ”joo!” sen kummempia ajattelematta. Halusin nähdä miten itse väkertämäni siima toimii ja mistä tässä siimakalastuksessa oikeasti on kyse. Mutta viimeistään nyt astuessani laivaan tajuan, että edessä saattaa olla yksi elämäni hienoimmista kokemuksista. Nyt ei olla menossa naaraamaan mitään pikkusinttejä, vaan ruijanpallasta, joka on eittämättä merten kuningatar. Potentiaalisesti siis minustakin voi tulla merten kuningatar tällä keikalla; olenhan elämäni ensimmäisellä kalareissulla ja mahdollisuus on saada niin iso vonkale, ettei sellaisia ihan joka purosta nosteta. Olen yksimielisesti päättänyt, että se minkä Arto tänään merestä nostaa on vähän niinkuin minunkin fisuni ja se lasketaan minun saaliikseni.

Suristamme merelle. Taivaalla on paksuja pilviä. Tuulta on vain 4-5 metriä sekunnissa, mutta tiukasti saa horisonttia tämä kalastajanalku tuijottaa, ettei paha olo ota valtaa. Nyt ymmärrän todella hyvin miksi 12 metriä sekunnissa on merellä ehdotan rantaan jäämisen raja. Tämä on minulle jo aivan riittävästi.

Kalamies tietää oikeat kalapaikat. Niin määrätietoisesti me ajamme oikeaan kohtaan ja hidastamme laivan kulkua. Se on perimätietoa se. Yksi kalastaja löytää hyvän kala-apajan ja muut seuraavat perässä. Tänään meitä ei seuraa kukaan, kiitos kalaministerin. Nyt on mahkuja isoon settiin, ajattelen innoissani.

Maisemat ovat upeat, vielä pieni kangastus aurinkoakin on nähtävissä. Auringolle saa nyt heittää hyvästit ja toivoa, että tammikuun lopussa näemme taas uudelleen. Mutta nyt auringonnousuakin tärkeämpää on toivoa sormet ristissä, että ruijanpallasta saadaan. Tätä varmistaakseen Arto surraa siimaa vähän eri syvyyksille: ensin syvemmälle ja sitten vähän matalammalle kun emme voi tietää missä kala liikkuu ja miten virtaukset pyörivät.

Seuratessani Arton siimanlaskua mereen ajattelen Erätulilla-ohjelman Peltsiä, Suomen myyttisintä kalamiestä, ja sitä miten sillä on jotenkin aina niin huono kalaonni siinä sen ohjelmassa. Støssä vieraillessakaan ei Norjanmeri oikein avannut hanojaan.

Naurahdan.

Mulle ei käy niin.

Kohahdan.

Hitto.

Nyt on näytön paikka.

”Peltsi, I’ll kick your white little ass!”, myhäilen päätäni hitaasti ylösalas nyökyttäen ja mietin sitä yhtä verkkokalvolleni piirtynyttä kohtausta Erätulilla-ohjelmasta, jossa Peltsi juoksee mereen Støn reissullaan.

Ni. Alasti.

Sillä hetkellä taisteluhenki nostetaan oikealle tasolle. Minä haluan, että minun elämäni ensimmäisellä kalastusreissullani saan isomman kalan kuin Peltsi koskaan! Ikinä! Sitten katsotaan kuka on kuningas näissä hommissa. Olisikohan sittenkin pitänyt kuunnella niitä räkättäviä ukkoja vähän tarkemmin? Ihan vaan siksi, että olisi voinut varmistaa että kaikki mahdollinen tämän myyttisen suomalaiskalamiehen voittamisen suhteen tulisi tehtyä. Toisaalta, eipä siihen taideta paljoa vaatia. Näytöt kilpakumppanillani ovat suht heikot…

* * *

Suht heikot ovat illan saaliit minullakin sitä pallasonnen hankintaa ajatellen. Olemme jättäneet siiman merelle, puksuttaneet takaisin rantaan ja nyt jännitämme kalasaalista porukalla ruotsalaisen Ingvorin 60-vuotissynttäreillä. Näiden synttäreiden vieraskaarti koostuu lähinnä keski-iän reilusti ylittäneistä kalastajista vaimoineen.

Taikauskotoimenpiteet sikseen, päätän, ja keskityn syömiseen. Kyllä kuuskymppisetkin voivat olla hauskat. Kuuntelen paikallisen bändin soittoa ja irtaannun taas ajatuksissani jonnekin ihan muualle. It-firman pikkujouluihin tällä kertaa. Meno juhlissa on ihan sama ja soittajat lavalla näyttävät ihan it-firman firmabändiltä: bassossa se vähän harrikkahenkinen koodari, solisitina virkaintoinen ja ihan hemmetin tosissaan homman kuin homman ottava projektipäällikkö ja kitaristina firman kovin myyntitykki, se tyyppi joka tietää aina kaiken kaikesta. Omasta mielestään.

Voihan sitä pallasonnea näinkin tavoitella! Ja ainakin sitä voi tavoitella viettämällä aikaa samassa seurueessa kylän pallaskuninkaan kanssa udellen häneltä kaikki pallassalaisuudet. Istun Kyrren ja hänen vaimonsa Ingridin kanssa jälkiruualla ja meillä on hauskat jutut. Muistatko Kyrren, sen kalastajan ja leirintäaueen omistajan, jonka mökillä taannoin olimme?

Jos täs kaupungis on vaa yks sheriffi, ni se on Kyrre!

Toi on Støn pallassheriffin 207 kiloinen lätty. Kyrre on sellainen 190-senttinen jantteri, joten ihmettelepä siitä tuon kalan kokoa. Tämän lisäksi Kyrre on saanut 185-, 145- ja 130-kiloiset lärpäkkeet. Norjassa suurin kalastettu pallas oli 315 kiloa

On se pallaksen pyynti jotain ihan muuta. Ruijanpallas kiehtoo kalamiehiä, sillä se on ihan pirskatin iso kala ja esiintynyt heille aina mystisenä ja pyhänä olentona – niin kiihkeänä pyynnin kohteena kuin kunnioitettuna ja palvottuna taruolentona.

Ihan just sopivasti kuin tehty minulle ensimmäiseksi kalasaaliiksi. Ei mitään pikkusinttejä, vaan kiihkeitä naarattavia ja palvottuja taruolentoja. Salaa toivon kuitenkin, että yli satakiloista ei tällä kertaa tule. En voi muutenkaan tajuta mihin ne merestä nostettavat kalat tässä pikkupaatissa oikein laitetaan. Entäs jos painoa tulee liikaa ja me hukutaan?

Ja sitten tulee sunnuntaiaamu. Nyt lähdetään testaamaan onko it-firman pikkujoulut ja kylän pallaskuninkaan vieressä istuminen tehonneet. Haemme kalatehtaalta sammion ja se vinssataan veneeseen. Tuohon meidän saaliimme laitetaan. Olen vähän epäileväinen. Entä jos tulee iso ruijanpallas, eihän se tuohon mahdu? Arto kertoo, että jos yli 100 kilon jättipallas tänään saadaan, se köytetään laivaan ja hinataan perässä. En tiedä mitä muut ajattelevat, mutta minulla on tosi vahva fiilis siitä, että laivan hinuritoiminnot ovat tänään tarpeen.

Vilkutas Stølle hyvästiksi ja puksutamme merelle. Sää on eilistä kirkkaampi ja merikin rauhallisempi, uskon sen enteilevän hyvää. Laivaa ohjaa Svein, hän on kovin hiljainen. Artokin tuijottaa merta mietteissään. Taitaa jännittää. Minäkään en uskalla puhua pukahtaa sillä tämäkin voi olla joku taika, josta minä en vaan ole kuullut. Että pallakseen mentäessä on oltava hipihiljaa.

Ja sitten ollaan perillä. Merellä kelluu punainen poiju, jonka sinne merkiksi jätimme. Noilla minä muuten teen Stø Boxing Clubilla vatsoja, poiju on hyvä jumppapallo. Kiristyvän vatsalihaksen lailla tunnelma veneessä sähköistyy kuin taikaiskusta. Minäkin ryntään asemiin veneen laidalle. Arto alkaa vinssata siimaa ylös merestä. Vasta nyt huomaan, että siima on aivan erilaista kuin ne joita minä olen tehnyt. Tässä on järeitä koukkuja 15 metrin välein. Niinpä tietysti, eihän 200 kiloista millään pikkukoukuilla napatakaan.

Hiljaista pitää. Siimaa nousee merestä minuutteja. Kymmeniä minuutteja. Arto ja Svein katsahatavat toisiaan ja Svein sanoo minulle, että nyt ei oikein hyvältä näytä. Minua mietityttää. Ei kalan tulemattomuus, vaan se, että minä en tiedä kuinka iso on Peltsin isoin saama kala. Puhutaanko nyt kiloista? Kymmenistä kiloista? Sadoista tuskin. Arton isoin ruijanpallas oli 69-kiloinen. Se on minuakin paljon painavampi. Oho.

Sitten kalaa alkaa tulla. No, ainakin yksi. Se on keila. Norjalaiset eivät pidä sitä oikein minään, mutta olen kuullut että se on hyvää kalakeitossa. Ja että sen maksa on hyvää. Vai oliko se hyvämaksainen molva? En ole varma. Mutta nyt merestä nousee sellainenkin. Molva.

Taas tulee pitkä hiljainen kausi.

Ei mitään.

Ei vieläkään.

No…

Ei.

JA SITTEN!!!! SITTEN!!

Turska.

”Komia lätty.”, totean videokameralle.

Ja hirveän iso sellainen. Painoa sillä on noin 17 kiloa.

En ole eläissäni nähnyt noin isoa kalaa. Tuijotan sitä suu auki. Käännän katseeni Sveiniin yrittäen hakea hänestä sellaista veljellistä intoa isosta kalasta, mutta hän näyttää tottuneen tällaisiin lättyihin. Svein suolistaa kaloja. Minulla on hirveän hyvä fiilis. On kuin olisi kotiin tullut. Minäkin osaan tuon! Suolistamisen! Me ollaan niinku samaa jengiä ja minä olen siitä tosi ylpeä. Meinaan ehdottaa Sveinille, että suolistaisin yhden kalan, mutta en uskalla. Suolistaiskohan Peltsi?

Kalan nosto kestää yllättävän kauan. Tai meidän tapauksessamme siiman nosto. Kalaa ei juuri tule. Turskan, molvan ja keilan lisäksi yksi ruijanpallas, mutta sen ovat ravut syöneet luurangoksi eikä siitä ole iloa kellekään. Eikä se ole edes satakiloinen. Pallashuumani alkaa laantua. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa ne ukkojen räkätykset tosissaan? Tehdä taikoja? Minähän tulin tänne voittamaan!

Lokit kirkuvat ympärillämme. Ne haluavat suolet ja maksat ja mahalaukut ja pernat ja nää kaikki mulle hyvin tutut kalan sisäelimet. Paha olo alkaa vallata minut. Oksettaa. Laiva on kiikkerä, sellaisiahan nämä norjalaiset kalastuspaatit ovat ja se sekoittaa tasapainoaistin. On alkanut jo hämärtää ja tuntuu, että viimeisinkin läpö pakenee. Palelee. Nyt tuo siima saisi jo loppua. Pelottaa, ettemme ehdi pois ennen pimeän tuloa. Sitten se vasta alkaakin oksettaa. Mutta en jaksa valittaa. Mitä turhista. Viime päivät ovat opettaneet minulle paljon asenteen lujuudesta.

Tapitan Arton ja Sveinin työtä silmä tiukkana. Arto nostaa taas uuden kalan merestä ja Svein alkaa suolistaa sitä. Yhtäkkiä paikalle lehahtaa kotka. Sulavin liikkein se kaartaa haaskalle ja nappaa jaloillaan jonkun ison limaklöntin merestä. Meinaan kaatua takamukselleni! Se on hienointa, mitä olen koskaan nähnyt. Kun kalasaaliissa ei liiemmin ole seurattavaa, kotkat pitävät nyt meidän mielenkiintoimme yllä.

Odotan, että kotka lehahtaisi paikalle uudestaan ja nappaisi lisää sisäelimiä ja saisin napattua siitä uvan. Säästämme mehukkaimpia paloja, jotta voimme sitten heittää niitä mereen, kun kotka on taas näköpiirissä. Emme onnistu uudelleen ja valokuvat jäävät saamatta. Onneksi nyt tämä näkymä on tallentunut vahvasti verkkokalvolleni ja toivottavasti peittää nyt sen edellisen siellä pitkään pyörineen. Sen ”white little erätuli-äässin”, jota päätin nyt tällä reissulla potkia.

Siimat on nyt nostettu merestä ja matkatessamme kohti kotisatamaa pyydän Artoa antamaan tyhjentävän lausunnon kalasaaliista.

”Tällaista on kalastus”, hän toteaa ykskantaan.

Minä ajattelen Kimi Räikkösen tyhjentäviä lausuntoja. Aika samanlaisia Arton kanssa. Päättelen että enempiä on turha tivailla. Minun mieltäni kaihertaa riittääkö se seitsentoistakiloinen turska. Ruijanpallas jäi saamatta. Se oli lopputulos. Tällaistahan se kalastus on. Arvaamatonta. Yllätyksiä täynnä. Pallaksen sijaan meidät yllättivät kotkat, joita kaartaa näköpiirissämme seitsemän. Minulla on ollut ikimuistoisin laivamatka ikinä. Se riittää minulle.

Kunhan vain seitsentoistakiloinen turska on tarpeeksi. Nyt on vaan selvitettävä mikä kilpakumppanini isoimman saaliin paino on… Luotan itseeni. Luotan Artoon. Me on voitettu. Varmasti.

/æm, yks onnellinen kalanainen, joka kertoo, että huomenna (ellei tuu suolistuskutsua) on luvassa vielä videota kalareissulta ja se se vasta hieno video onkin: Seittemäntoistakilon turska.