Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää

On joulukuun kahdeskymmenesviides päivä vuonna kaksituhattakolmetoista. Neljä päivää aiemmin olen pudonnut alas. Syvemmälle kuin koskaan. Istun pimeässä autossa. Olemme vanhempieni kanssa ajaneet Jyväskylästä Turkuun, pysähtyneet siellä viideksi minuutiksi ottamaan kyytiin jouluhoidossa olleen koiran ja kääntyneet saman tien takaisin. Turusta Jyväskylään.

”Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.”

Kuusi tuntia pimeässä autossa hiljaa. Minä olen rikki. Hajalla. Radiossa soivat melankoliset joululaulut. Itken koko matkan. En voi enää ikinä kuunnella yhtään suomalaista joululaulua. Miksi niiden täytyy olla niin alavireisiä? Ulkona on synkkää, lumikaan ei varjele mieltämme tänä jouluna. Sataa mustaa, raskasta vettä.

”Varpunen pienoinen syönyt kesäeinehen. Järven aalto jäätynyt talvipakkasesssa”

Minusta tuntuu, että pääni halkeaa kohta murusiksi. Että sekoan.

”Joulu on, koditon varpuseni onneton. Tule tänne riemulla, ota siemen multa.”

Olemme perillä. Vanhempieni luona. Sinne olen neljä päivää aiemmin saapunut sekavana junalla Helsingistä. Paljon tapahtumia edellisten päivien ja vuosien varrelta, jotka rullaavat päässäni katkeamattomana kuvavirtana. Väläys lopullisesta murtumispisteestä.

Minä lattialla voimattomana.

Junassa.

Sairaalassa ja kriisikeskuksessa.

”En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.”

Isä keittää glögin ja laittaa television päälle. Sieltä tulee joulukonsertti. Samat laulut kuin hetki sitten auton radiossa pimeyden keskellä.

Sillä hetkellä minä luulen kuolevani. Varpunen jouluaamuna.

Se on romahdukseni pahin hetki. Vajoan lattialle ja huudan suoraa huutoa. Rukoilen isää laittamaan television kiinni. Muuten he joutuvat viemään minut jonnekin suljettuun paikkaan. Joululaulut tappavat minut. Siitä olen varma.

Isä laittaa television kiinni ja äiti soittaa kriisikeskukseen. Ojentaa puhelimen minulle. Tuttu ääni juttelee korvaani.

Sen jälkeen kaikki on sumua. Illalla äiti valvoo vieressäni kunnes nukahdan. En usko, että pystyn enää ikinä olemaan yksin.

* * *

Viime päivinä minä olen yrittänyt itkeä. Ihan koettamalla koettanut puristaa kyyneleitä ulos. Ajatellut viime joulua. Katsonut kuvia parin viime vuoden ajalta ja muistellut elämää, joka minulla kerran oli.

Ei onnistu.

Kyyneleen kyyneltä ei tule ulos.

Minua ei itketä.

Enää.

mieli

Tuossa minä olen joulukuun kahdentenakymmenentenä viidentenä päivänä. Silloin päätin tallentaa seuraavan vuoden ajan yhden kuvan itsestäni päivässä. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä halusin vangita kuvaan jotain kustakin päivästä.

Se tuntui oikealta.

mieli2

Tuossa olen minä muutama päivä sitten Øksnesin kirkossa Sommarøyan saarella Norjassa. Sain koristella siellä joulukuusen ennen adventtikonserttia.

Näiden kahden kuvan välissä on pitkä polku. Missä olen nyt? Kuinka olen selvinnyt?

* * *

Tasan vuosi sitten vuoden lyhyimpänä päivänä, joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä mieleni romahti. Yksittäinen tapahtuma mursi vuosien padot. Niinhän siinä käy; jossain vaiheessa, kun paine pullossa kasvaa liian kovaksi, korkki räjähtää auki.

Tämä ei ole sankaritarina. Maailman syrjä on ollut varmasti pahempiakin romahduksia. Tämä ei ole kertomus siitä kuinka voitin demonini ja olen vahvempi kuin koskaan.

Moni haava jää. Ehkä pysyvästikin.

Tämä on yhden ihmisen kokemus siitä kuinka romahduksesta selvitään.

* * *

Rakkaus ja välinpitämättömyys.

Heikkous ja vahvuus.

Yksinäisyys ja yhteys.

Pimeys ja kirkkaus.

Hitaus ja nopeus.

Kaaos ja harmonia.

Romahdus ja kukoistus.

* * *

Tähän vuoteen on mahtunut korkeimpia kukkuloita ja matalimpia laaksoja. Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset äärilaidat niin tunteissa kuin olosuhteissa ja kokenut sellaisia mielen vaihteluita, että olen hetkittäin luullut menettäneeni järkeni. Sinäkin olet ehkä ajatellut niin?

Olen halunnut rehellisesti näyttää sinulle kaikki kukkulat ja laaksot. Sen kuinka olen muotoutunut uudelleen romahduksen jälkeen.

Se on tuntunut oikealta.

* * *

Itsenäisyys ja riippuvuus.

Epätoivo ja usko.

Itku ja nauru.

Epäonnistuminen ja onnistuminen.

Vapaus ja vankeus.

Elämä ja kuolema.

Viha ja välinpitämättömyys.

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

Tämän vuoden aikana olen yrittänyt ymmärtää elämää enemmän kuin koskaan. Hakea vastauksia. Etsiä järkeä järjettömyyteen. Tuloksetta.

Tänään tutkiessani itsestäni ottamia kuvia ja istuessani kirjoittamaan sinulle jokin iski minuun. Ei ole erikseen järkeä tai järjettömyyttä. Merkitystä tai merkityksettömyyttä.

Ilman järjettömyyttä ei olisi järkeä.

Ilman järkeä ei olisi järjettömyyttä.

Kun kokee elämän äärilaidat ja kykenee näkemään ne yhtä aikaa, toistensa välttämättöminä kumppaneina, voi löytää järjen järjettömyydessä. Järjettömyyden järjessä. Merkityksen merkityksettömyydessä. Merkityksettömyyden merkityksessä.

Silloin voi ymmärtää elämää.

Selvitäkseni romahduksesta minun on täytynyt uskaltaa kohdata jokainen äärilaitani. Ymmärtääkseni itseäni minun on täytynyt nähdä itseni rajat. Tuntea jokainen tunne.

* * *

Välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Me tarvitsemme kaikkia mahdollisia tunteita ymmärtääksemme itseämme, toisiamme ja elämää. Tarvitsemme myös välinpitämättömyyttä ymmärtääkseen mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus.

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Ilmoniemi_Maija_DSC1612_2048px

Tämä blogi on ollut monena hetkenä elämäni lanka. Haluan kiittää sinua, rakas blogiystäväni. Olet pitänyt minua hengissä lukemalla ja jopa kommentoimalla ajatuksiani. Se on hienointa, mitä elämässäni voi olla. Yksikään seikkailu ei vedä vertoja sille, mitä kirjoittaminen ja sinun läsnäolosi ovat minulle tarkoittaneet. Toivon, että uskot. Sillä sinä olet uskonut minuun silloin kun itse en ole.

* * *

”Palkita Jumala tahtoo kerran sinua. Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.”

Itku ei enää tule.

Sen ei tarvitse tulla.

Kaikesta selviytyy, kun vain tahtoo. Kun uskaltaa. Joskus selviytyminen kestää pidemmän ajan, joskus lyhyemmän. Minä olen nyt valmis sulkemaan yhden jakson elämässäni. Sillä sitähän elämä on; toisiaan seuraavia jaksoja. Voin nyt lopettaa ottamasta itsestäni kuvan päivässä. Nyt tiedän, että elämä kulkee eteenpäin, vaikka jostain päästääkin irti.

Moni haava jää. Ehkä pysyvästikin. Mutta niiden täytyykin jäädä jotta muistaisin ikuisesti kaikista olennaisimman. Sen, mikä on jäänyt jäljelle, kun voimani vedettiin pois ja sydämeni tyhjäksi. Sen kiteytin tähän videolle. Toivon, että katsot sen, sillä se on viisainta, mitä voin sinulle koskaan sanoa.

 

En tiedä mihin polkuni nyt kulkee, mutta juuri nyt, tässä hetkessä, sillä ei ole merkitystä. Vaikken oikeastaan ymmärräkään miksi juuri tässä, tiedän, että tässä minun kuuluukin olla. Se tuntuu oikealta. Rehelliseltä. Tärkeintä on se, että minä olen tässä. Että sinä olet tässä. Kyllä me joskus ymmärrämme. Jos edes tarvitsee ymmärtää: ymmärrys on usein ymmärtämättömyydessä.

Tämä joulu on muuten ensimmäinen, jonka vietän yksin. Ajattele! Vaikka vuosi sitten en olisi uskonut että uskaltaisin enää koskaan olla yksin. Tänään minä olen hyvin väsynyt. Viimeisten vuosien äärilaidat uuvuttavat. Ehkä tämä yksinäinen joulu ilman toimivaa nettiyhteyttä täytyy kokea, jotta voin levähtää kunnolla. Toivon, että tuleva vuosi kohtelee minua tasapainoisemmin.

Rakkautta, kukoistusta ja tasapainoa jouluusi!

/Ämmäsi

Mainokset

54 thoughts on “Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää

  1. Hieman on samantapaisia tuntemuksia, mutta ihan noin rajua ei ole ollut. Nyt on tarkoitus järjestellä elämää kuvien ja muiden vastaavien muodossa. Kaikelle tuntuu lopulta löytyvän paikkansa.

    • Jotenkin mä ajattelen, että on hirveän tärkeä vaan tarttua johonkin, oikeastaan ihan mihin tahansa tomintaan, joka voi auttaa jäsentämään elämää tai ajatuksia. Sitten se vaan lähtee menemään johonkin suuntaan… Kaikelle todella löytyy oma paikka, vaikka kyllä siihen välillä tuntuu tarvitsevan supersankarin voimat ja kärsivällisyyden. Tärkeää on kai vaan uskaltaa ottaa se aika, jonka tarvitsee.

  2. Voi Maija Maija, Myrskyluodon Maija! Löysin blogisi tälläviikolla sattumoisin, kaivoin ensin hidasta elämää sivuilta jonkinnäköistä ohjenuoraa, sitten katsoin Helsinki real ohjelmapätkän erityisherkkyydestä joihin itsekin kuulun, seuraava polku toi eteeni blogsi Mailifen, jonka sai minusta uuden lukijan. Ja sarastuksenkin käväisin lukemassa läpi.

    Sattumaa, johdatusta, meille annetaan merkkejä kun niitä pyydämme. Arvostan aitouttasi ja rehellisyyttään! Sain kyyneleet silmiin lukiessasi vuoden takaista romahdusta ja nyt sen jälkeistä tunnelmia vuosi tapahtuman jälkeen. Kasvua, rakkautta ja hyväksyntää. Jollainlailla romahdukseesi samaistun. 2 viikkoa sitten jäin sairaslomalle, 3 päivän migreeni, järkyttävät selkäkivut. Koko syksy mennyt pitkässä pimeässä aukossa, olen painanut vain töitä, joutunut antamaan sinne kaikkeni, työnantaja vaatii, jättää yksin, ei tukea, ei apua, hoida potilaat ja siinä samalla henkilökunta joka oireilee, vastuuta, lisää vastuuta, ympäripyöreitä päiviä, päivystämässä, unettomuutta ja perkeleellistä suorittamista.Nykyajan trendin mukaan on supistettu ja lakkautettu osastoja,mutta työntekijöitä on vähennetty ja työmäärä kasvaa. Eihän ne potilaat minnekään häviä.

    Koska on vaan selviydyttävä.uhrannut itseni, terveyteni perheeni uhranneena.Olen pienen pian 3 vuotiaan tytön äiti, jonka lapsen isä on koko syksyn hoitanut kun äidin kaikki aika mennyt töissä. Työn alttarilla, ota tai jätä, tulos tai ulos. Viime maanantaina lääkärillä en pystynyt selkäkivuiltani erään kävelemään, itkin koko vastaanoton, minä itsekin lääkäri. Kuinka ironista, suutarin lapsilla ei ole kenkiä, miten voin hoitaa muita kun en jaksa hoitaa itseään. Pidän itseäni hyvänä esimerkkinä ihmisestä joka on liian tunnollinen, liian vastuullinen, liian sitä ja tätä. Ja josta järjestelmä ottaa irti kaiken.
    Kun maailmaa romahtaa, oma jaksaminen loppuu, kamelin selkä katkeaa. Samaistumispintaa sinuun löytyi niin paljon ja kun itse kokoan itseäni, karsin, rajaan ja pohdin miten tästä eteenpäin – olen saanut voimaa silta! Tuntemattomalta ihmisestä, joka tuntuu tutulta.

    Joka ilta makaa piikkimatolla ja olen kuunnellut yhden Helsinki real haastattelunne tai kuunnellut videosi sieltä Norjasta. Tämä on nyt minun paranemisprosessia selän kuntoutumisprosessin lisäksi. Tästäkin taas selviän, niinkuin monista muistakin aiemmin. On muutettava jatkossa suunta, otettava toinen polku ja karsittava turha.

    Kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan jos me uskaltaisimme jakaa aitoa elämäämme ja tuntemuksiamme. Olise sitten Lidl mansikat tai Stockan herkun leivokset. Kiitos ihanasta blogista ja aitoudestasi. Siunattua, rauhoittavaa ja sydämmellistä Joulunaikaa – sinne luonnon keskelle Norjaan.💖

  3. Me kaikki ollaan aina vähän haavottuneita ja rikkinäisiä, eikä meistä ikinä tuu valmiita. Luulen, että tärkeintä on tunnistaa omat rajat niinkuin kerroit ja löytää ne asiat, joista saa voimaa. Itselläni on samantapaisia kokemuksia ja oli ihana lukea tätä kirjoitusta ja katsoa videosi. Olet jotenkin aidosti läsnä ja kuten itsekin painotit, rehellinen. Olen sitä mieltä, että koskaan ei pidä tehdä asioita, jotka eivät tunnu oikeilta. Kyllä se elämä kantaa! Oikein siunattua joulua sinne Norjaan ja muutenkin tulevaisuuteesi!

    • Kiitos, Maarit. Törmään koko ajan (tuon rehellisyyden lisäksi) sanoihin uskaltaminen ja kärsivällisyys. Mä uskon, että paljon vaikeista tilanteista selviämisessä kyse on siitä, että uskaltaa ottaa aikaa, uskaltaa olla heikko, uskaltaa olla kärsivällinen. Sitten ehkä tajuaa, mitä on se, kun elämä kantaa…

  4. Aina silloin tällöin löydän blogisi pariin, kun yhteiset ystävämme ovat kommentoineet jakojasi facessa ja sitä kautta linkit tulevat sitten omaan uutisvirtaanikin 🙂 Sie kirjoitat niin ihanan aidosti ja suoraan, että tekstejäsi on ilo lukea, vaikka asia ei aina iloista olisikaan. Tämä vuosi on itsellekin ollut itsensä etsimistä ja kasvamista, siksi tekstisi ovat kolahtaneet syvälle sisimpään. Upeaa, että olet jälleen löytänyt uskalluksen elää! Ihanaa joulun aikaa 🙂

    • Kiitos ❤ Niin, kuten tuolla videollakin totean, minulle kaikista tärkein oppi on ollut tuo uskallus olla rehellinen ja aito. Se on välillä todella pelottavaa, mutta varsinkin näinä hetkinä, kun luen näitä kommenttejanne, tiedän, että se kaikki on kannattanut. Kiva kuulla, että olet saanut ajatuksia omalle polullesi. Yhdessä me tästä nousemme 🙂

  5. Aivan ihanan rohkea ja aito olet…norjaa rakastavana ..nousi tunteet pintaan kun viime kesänä pykeijassa rannalla istuskelles meren ja vuonojen äärellä..ajattelin paljolti asioita ja vapautta jneelämän muutoksia….vähitellen..kaikki mitä videolla sanoit,oli niin moni kohta mun päästä…sen olen todennut useamman kerran että luonto ja sen antama mieletön voima antaa meille paljon jos otamme vaan vastaan…voi kun sen moni tajuais..säästyttäis monelta murheelta..toivon sulle ihanata joulun rauhaa sinne norjaan,itsekkin täs pikkuhiljaa olen ruvennut pistämään asioit tärkeysjärj,ja päättänyt vain että kyllähän täs on jotain tapahduttava eikä vaan ain muit ajateltava.poikani koht17vee asiat hoidettuani reilaan voin päättää ehken asoist eritavalla jnemuist 5 veisaan…joten uudelleen sul voimahalit ja kiitos upeasta kirjoituksesta..jouluna nuotiol istuskelles muistan sinua norjassa..toivotellen sikke tonttu….lapinkoirineen…

  6. Mielessäni pyörii pelkkä suuri KIITOS! N. puoltoista vuotta sitten kävin itse pohjalla. Päivän aikana menetin kaiken perustani ja turvani. Mieheni, työpaikkani… Tapahtumat tuon päivän aikana romahduttivat niin mieleni kuin kehonikin. En halunnut enää elää. En syönyt, en juonut, enkä nukkunut kunnes sain lääkkeet nukahtamiseen. Herätessä en uskaltanut avata silmiäni. ”Olenko vielä elossa? Jos olen vain hiljaa paikallani niin voisin vain lakata olemasta.” Itkin, itkin ja itkin kunnes en tuntenut enää mitään. En puhunut enää psykiatrille, en kavereille, enkä äidilleni. Halusin vaan hävitä tästä maailmasta, ettei ikinä enää tarvitsisi tuntea mitään. Monen kuukauden jälkeen iski se silmitös raivo. Raivo joka sumentaa mielen niin pahasti, että tunnet räjähtäväsi sen voimasta. Ja sitten itku… Se puhdistava ja vapauttava itku, Siitä lähtien suunta oli vain ylöspäin.

    Tuon vapautumisen jälkeen mietin, ettei mieleni vaan ikinä enää kestäisi vastaavaa. Että minun voimavarani on kulutettu. En antaisi enää ikinä suojamuurieni laskeutua, koska silloin en voisi tuntea, eikä minuun voisi sattua….

    Nyt kuitenkin vain alle 2 vuoden päästä tapahtumista, olen löytämässä itseni taas tuolta tunnelin päästä. Tunnelin jonka perällä ei pilkahda valoa. Kaikki on tapahtumassa kuin videolta toistettuna uudestaan. Ja olen kauhuissani… En pysty enää syömään enkä nukkumaan. Paha olo on jo fyysistä, eikä edes vesi meinaa pysyä sisällä. Pään sisällä joku huutaa ja itkee peloissaan tulevaa. Toisaalla joku kuiskaa, että on aika luovuttaa.

    Elämä on oravanpyörä joka kuluttaa voimavarat loppuun hippu kerrallaan, Luulin nouseeni vahvana tulevaisuuden kohdaten, mutta olen vain rikki. Rikkinäinen pieni sielu, joka ei kerkee keräämään paloja talteen yhtä nopeasti kuin niitä tippuu. Minä olen löytänyt rajani ja vain rukoilen, ettei se tulisi vielä vastaan. En ole tarpeeksi vahva.

    Toivon koko sydämestäni, että sinä olet löytänyt vihdoin rauhan asian kanssa ja osaat kääntää tappiot voitoksi. Kadehdin vahvuuttasi, mutta olen samalla tyytyväinen, että olen itse ollut joskus yhtä vahva. Toivottavasti kirjoituksesi pelastavat monta mieleltään mustaa. ❤

    • Huh, kiitos että kirjoitit, niin moni sanomasi tuntuu kovin tutulta! Minun paranemisessani todella tärkeää on ollut puhua asioita ulos muille ihmisille, ja toivon, että mahdollisimman moni muukin samankaltaisessa tilanteessa oleva uskaltaa puhua. Välillä se on ihan kamalaa, kun ei haluaisi kuormittaa muita tai joutua itse kohtaamaan omia ääneen lausuttuja tunteitaan, mutta se on selviytymisen tie. Hienoa, että olen voinut tarjota sinulle peiliä ajatuksillesi. Täällä ollaan (ja näköjään moni muukin tällaisten asioiden kanssa painiva), jaetaan ajatuksiamme ja kokemuksiamme vaikka blogissani. Tämä on suurin kunnia, jonka bloggari voi saada 🙂 Ja mehän selvitään mistä vaan!!

  7. Maija, kiitos niin rehellisestä ja aidosta kirjoituksestasi! Kiitos, että olet olemassa ja kirjoitat, jaat vaikean asian meidän tuntemattomien kanssa. Miksi näistä asioista ei edes ystävätkään osaa puhua…

    Minä avioeron kohdatessa jouduin ambulanssikyydillä sairaalaan, kun yksin ollessani en ollut surultani muistanut syödä enkä juoda. Olin erossa lapsistani kolme viikkoa (ikinä en ollut avioliiton aikana erossa heistä kuin päivän korkeintaan). Yhtäkkiä minun vain piti antaa lapset isällensä ja jotenkin olin niin ikävöivä ja poissa tolaltani, että en ymmärrä enkä oikein muista siitä mitään. Olin vain surullinen ja niin väsynyt.

    Nyt kaksi vuotta siitä, ja olen edelleen kyllä surullinen, mutta en enää toivoton. Toivo on tullut takaisin ja se tuntuu olevan kantava voima. TOIVO. Toivon kaikille jotka joutuvat sinne mustaan kuoppaan syystä tai toisesta uskoa siihen, että elämä voittaa ja toivo ja rohkeus palaavat sydämeen. Maija, sinä vaan osaat aina sanoittaa nekin tunteet, jotka minä huusin tyhjille seinille. Näitä meidän surullisten tarinoita on varmaan paljon, emme vaan aina halua puhua tai kertoa kenellekkään. Muistan kuinka itkuni ei edes ollut itkua, vaan hiljaista huutoa. Voi sentään…

    Maija, olet ihana valo täällä maailmassa! Älä lakkaa kirjoittamasta! Onnellista joulua Sinulle!

    • Voi kiitos! En osannut kuvitella, miten montaa tämä kirjoitukseni on koskettanut. Kuulostaa aivan käsittämättömän upealta, että olet saanut toivon takaisin. Minullakin se on jo palautunut, mutta välillä se sitten aina katoaa. Ehkä se on se ”näkyvän” ja ”näkymättömän” äärilaita, joka täytyy myös kokea tässä prosessissa: että välillä toivo on näkyvissä ja välillä näkymättömissä. Sitten ehkä josssain vaiheessa se jää tuohon vierelle kulkemaan…

  8. Hei Maija! Oli aivan ihanaa lukea tämä kirjoitus, koska se on niin REHELLINEN! Videoterveiset Norjasta kruunasivat koko ajatuksen, sillä lopulta löysin itseni nenäliina kourassa täältä kommenttiosiosta. Sen tahdon sanoa, että juuri nuo sanat rehellisyydestä itselle ja sen tuomasta vapaudesta antoivat sanat myös minun mietteilleni siitä, miten olen jaksanut ja selvinnyt valtavasta ahdistuksesta, joka minut valtasi keväällä 2013. Ikää ei ole kuin 19, mutta koen silti eläneeni kauemmin, koska olen joutunut miettimään niin paljon itseäni viimeisen puolentoista vuoden aikana.

    Itseni etusijalle laittaminen ei tosiaan ollut helppoa, sillä olen aina elänyt tietyllä tavalla toisia varten; jättänyt liiankin usein itseni ja omat tuntemukseni taka-alalle ja joutunut pakottamaan itseni muottiin, jossa en ollut oma itseni – ja jossa en lopulta jaksanut olla ja kaatusin, putosin korkealta alas, josta olen nyt miltei kaksi vuotta jo kiivennyt ylöspäin… Jouduin miettimään itseäni, olemaan itsekäs. Samalla opin kuitenkin olemaan REHELLINEN, kuten juuri sanoit, ja olen etsinyt sanoja vain sille, MITEN PÄRJÄSIN, kun ahdistava nuora kuristi kurkussa ja painoi hartioita kasaan.

    Nämä asiat muuttavat meitä, ja olen edelleen hajalla – tulen aina olemaan. Mutta mikä on muuttunut, on se, että nyt myös –
    uskallan olla rikki.

    Hyvää ja lämmintä rakkaudentäyteistä joulua sinulle ja muille lukijoille! Olet ihana ja valloittava! 🙂

    • ❤ Tiedätkö, sinulla on se valtava onni (kyllä ONNI), että olet jo noin nuorella iällä joutunut miettimään isoja asioita, sillä saat niistä niin paljon perspektiiviä myöhemmälle iälle. Hienointa on osata ja uskaltaa olla rikki, koska silloin osaa myös korjata itsensä ehjäksi 🙂

  9. Yhdyn edelliseen kommenttiin myös että sinulla on onni että olet saanut kohdata tällaiset asiat nuorena..
    Itse pari vuotta sitten kävin läpi maanpäällisen helvetin lyhyen mutta voimakkaan ihmissuhteen päättymisen jälkeen. Minut jätettiin ja sen päälle henkisesti tallattiin. Olin rakastunut ja ihastunut ja niin oli hänkin kunnes omien sanojensa mukaan yhtäkkiä hän ei voinut säälistä olla kanssani. Hän halusi exänsä takaisin joka oli osoittanut häneen kiinnostusta uudelleen heti suhteemme alettua.
    Vajosin syvään tuskaan ja hylkäämisen haavoja oli jo ennen tätä kertynyt muutamia. Huusin tuskaa ääneeni lattialla viikonlopun ja hakkasin päätäni lattiaan. . Koka maailma tuntui mustalta paikalta ilman mitään toivoa..ja itkin töissä , kotona , olin toivoton
    Ja en nähnyt elämässä mitään järkeä.. sitä kesti kauan.. tuntui kuin en koskaan enää voisi rakastua uudelleen, pelko siitä että en voisi enää koskaan tuntea sillä tavalla ketään kohtaan..

  10. Päivitysilmoitus: Koskettunut ja kiitollinen – yksinäinen kaskelottiherra | MaiLife

  11. Ihanan rehellistä puhetta. En osaa muuta sanoa. Sun videoita uppoutuu oikein katsomaan. Niihin ”putoaa” hyvällä tavalla sisälle. Omalla tavallaan kauniita ja ne on ihanan realistisia ja tuot jotenkin aidosti tunteet esille. Paljon ihania voimaa-antavia hetkiä ensi vuoteen 🙂

  12. Eksyin blogiisi, juuri nyt, kun ahdistaa niin paljon ettei meinaa saada henkeä.. Juuri tätä tarvitsen nyt, kokemuksia siitä että taas tästä noustaan! Kiitos ❤

  13. Niin todellista ja tuttua kaikki kokemukset. Kävin läpi jo toisen kerran vastaavaa. NYT osaan ehkä pitää itsestäni paremmin huolta. Olen irtisanomisten takia ammatinvaihtaja ja tein työharjoittelua koulutuksen ohessa. Uusi ammatti on mieluinen ja viihdyn siinä. Työnantaja otti kuitenkin kaikki irti. Hammasta purren päätin kuitenkin tehdä harjoittelun ja saada pätevyyden…hakea alalla uutta työpaikkaa heti kun se on mahdollista, koska töitä riittää. Sain sydänoireita, verenpainetta ja jonkinlaisen burnoutin. Sairaslomalla maatessa, sielu tyhjänä, päätin, että tähtään uuteen työhön täysillä. Uuden työn tulee olla inhimillinen paikka ja riitävästi mutta ei liikaa töitä ja missä voin itse vaikuttaa enemmän työn tekemiseen. Sain 3 viikkoa päätökseni jälkeen puhelinsoiton, jossa vanha kollega
    kertoi avoinna olevasta paikasta. Aloitan siellä tammikuussa. Nyt nukun pois väsymystä, itken pois sielun surua ja tuuletan itseäni pölyistä pois päivittäisillä pitkillä kävelyillä ja uudella harrastuksella (johon nyt jää aikaa jatkossa). Kuolema ei onneksi ehtinyt kuitata univelkaani vaikka siltä välillä tuntui…

  14. Hei löysin tämän Maijan tekstin ja videon Hidasta Elämää sivuilta ja itku silmässä luin kuin omaa tarinaani ja kuuntelin videon. Itse olen ollut romuna rankan avoeron jälkeen viimeiset puoli vuotta, välillä olen voinut hyvin ja vahvasti ainakin omasta mielestäni,mutta sitten huomannutkin että olen ihan pohjalla, ja syvällä tunnelissa, ero tuli minulle täytenä yllätyksenä aivan ”puskasta”, siihen liittyi uusi ihmissuhde ja pettäminen ja valehtelu. Olen aina ollut sitä mieltä ja elänyt sen mukaan, että rehellisyys maan perii ja nyt sitten jouduin itse siihen, ettei minua kohtaan oltukaan rehellisiä, se koski ja koskee yhä, en voi käsittää miten toinen voi olla toiselle ihmiselle julma ja sydämetön. Ahdistus ja masennus nousseet välillä todella vahvasti esille ja olen huomannut olleeni todella väsynyt, samaistuin niin tuohon Maijan kirjoitukseen. Nyt joulun jälkeen ja joulun aikaan, elämä tuntuu kuitenkin hyvälle ja nousen, sen olen päättänyt, en halua enää siihen tilaan missä olin tässä kuukauden päivät sitten ja nyt tapahtui tämä ihme, löysin tämän kirjoituksen, uskon että se antaa voimaa minulle uskoa edelleen rehellisyyteen. Kiitos Maija ja kiitos muillekin kirjoittajille, aivan ihana lukea ….Hyvää tulevaa vuotta 2015!

  15. Päivitysilmoitus: Maailma tarvitsee näkyvää heikkoutta | MaiLife

  16. Kyllä kertomasi oli hyvin vaikuttavaa ja…niin, no aitoa. Rehellistä juuri. Siis aivan ihailtavan rohkeaa sinulta kertoa näin aidosti kaikesta siitä, mitä elämässäsi on tapahtunut. Arvostan ihan uskomattoman paljon. ❤ Ehkä jopa hieman kadehdinkin. Tuntuu, että jotain erityistä haluaisin sanoa, mutta en oikeastaan tiedä mitä sanoisin. Kummallista. Ehkä tässä on kyse liittymisestä ja oman äänen esille tuomisesta. Halusta kai sanoa, että et ole yksin. Ja ja ja….kriisit ovat avain kasvuun. Tämän toki tiedätkin. Itsekin elämän käänteissä tämän huomannut. Jälkeenpäin nähnyt, että kriisit olivat oikeastaan parasta mitä minulle tapahtui. Niinä hetkinä helvetin vaikeaa välillä ollut, mutta peiliin katsominen auttanut. Syvemmän itsetuntemukset myötä vähennyt turhamaisuus ja pinnallisuus elämästä.

    Voimia ja rehellisyyden täyteistä vuotta 2015! 🙂

  17. Maija, ei ole sattumia. Me kohtasimme vuosia sitten – yrittäjyyden merkeissä. Elämä on täysin toisin nyt, meillä kummallakin. Törmäsin blogiisi ja ajatuksiisi nyt. Olisi mukava jos otat yhteyttä.

  18. Päivitysilmoitus: Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida | MaiLife

  19. Päivitysilmoitus: Raahaava rauha ja kutkuttava kipitys | MaiLife

  20. Päivitysilmoitus: Voiko Nobodysta tulla Somekuningatar? | MaiLife

  21. Päivitysilmoitus: Sinkkuus satuttaa syvältä – voisiko tässä olla syy? | MaiLife

  22. Päivitysilmoitus: Carpe diem my ass! | MaiLife

  23. Päivitysilmoitus: Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa | MaiLife

  24. Päivitysilmoitus: Kun erossa ei koskaan annettu anteeksi… | MaiLife

  25. Päivitysilmoitus: Reippaan tytön tunnustus: minäkin tarvitsen apua | MaiLife

  26. Päivitysilmoitus: Miten vähän kontrollia on riittävästi? | MaiLife

  27. Päivitysilmoitus: ”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti | MaiLife

  28. Päivitysilmoitus: Mitä tekisit jos ei olisi oikeita kysymyksiä, ei vääriä vastauksia? | MaiLife

  29. Päivitysilmoitus: Entä jos koskaan ei ole oikea aika rakkaudelle? | MaiLife

  30. Päivitysilmoitus: Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen | MaiLife

  31. Päivitysilmoitus: On ookoo olla onneton – keskellä masennuksen matalinta maisemaa | MaiLife

  32. Päivitysilmoitus: Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla | MaiLife

  33. Päivitysilmoitus: Positiiviset käänteet | MaiLife

  34. Päivitysilmoitus: Radiojuontajan (päänsisäinen) aamushow – työn arki radiostudiossa | MaiLife

  35. Päivitysilmoitus: Rikki mennyt elämä on korjattava pala kerrallaan – ulkopuoliset neuvot voivat myös tuhota | MaiLife

  36. Päivitysilmoitus: Voiko julkisesti heikko ja haparoiva ihminen olla uskottava? Kun päätin unohtaa ulkoisen uskottavuuden ja keskittyä olemaan rehellinen | MaiLife

  37. Päivitysilmoitus: Arkistojen aarre: Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla | MaiLife

  38. Päivitysilmoitus: Kenenkään onni ei ole täydellinen | MaiLife

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s