Hassua. Yksi Norjaan tulon motiiveistani oli tulla ottamaan vastuu itsestäni. Päästä irti erilaisista riippuvuuksista.

Mutta enpä osannut, minä kaupunkien tyttö ajatella, että on yksi, joka on kaiken yläpuolella. Jopa minun itsenäistymistahtoni, joka on valtava.

Luonto.

Olen sanonut tämän jo monta kertaa tämän syksyn aikana: Støssä on tänään kovin myrsky täällä oloni aikana.

Tällä kertaa se on todella totta. Jouluaattoiltana alkanut myrsky on nyt kehittynyt polaarimatalaksi, arktiseksi pyörremyrskyksi. Hurja tuuli pyörii pikkuruisen mökkini päällä ja minä mietin milloin se tempaisee meidät Ihmemaahan. Sinne minne Liisakin lensi.

Eilen uskalsin vielä ulos koiran kanssa, mutta nyt taidan antaa periksi. Ulos ei ole menemistä – täällä ihmiset ovat jopa jääneet mottiin koteihinsa. Luonto pakottaa meidät joulurauhaan.

Minun mottini näyttää tältä

Luen kirjaa. Niin on jouluni sujunut. Kynttilän valossa hievahtamatta kirja kädessä arktisen pyörremyrskyn armoilla. Polaarimatalan armoilla. Herra Hermanni vaihtaa asentoa tasaisin väliajoin, mutta muuten meno on aika stabiilia. Kaiken turhan on luonto riisunut pois joulustani.

Muistatko, kun epäilin elämäni alkavan muistuttaa sitä Tom Hanks -filmiä? Haaksirikko autiolle saarelle ja lentopallo, jolle Hanksin hahmo piirtää silmät ja juttelee? Luulen, että koirasta on tullut minun lentopalloni…

Vai mitä mieltä olet? Selväjärkisempää ja myrskyttömämpää Tapaninpäivää toivon sulle!

/Äm, joka toivoo että arktinen pyörremyrsky ei ehdi tehdä peruuttamatonta tuhoa aivotoiminnassani ja että hutera, kirjaimellisesti tuulella käyvä koukutustuvan nettiyhteys antaa myöden julkaista tämän postauksen