Pitävätköhän kotkat myrskystä?

Olen seurannut niitä nyt koko aamun ikkunastani. Støssä on kova myrsky, arktinen pyörremyrsky, joka on jäänyt pyörimään yllemme moneksi päiväksi, mutta kotkat kaartavat ikkunani edessä. Ne näyttävät nauttivan siitä, miten saavat siipiään lehattamatta leijua ilmassa. Arktisessa pyörremyrskyssä siipiä tarvitaan vain leijumiseen. Aivan kuin ne olisivat huvipuistossa, niin leikkisästi ne heittäytyvät pyörteen vietäväksi.

Osaavatkohan kotkat nauraa?

Minä istun kirjaa lukien kynttilänvalossa turvallisten seinien sisällä. Turvallisten, mutta ohuitten. Kovimmillaan tuuli puhaltaa seinistä läpi sisään ja kynttilätkin sammuvat.

Älkää menkö, ajattelen.

Älkää menkö, kotkat, viihdyttämästä minua.

Älkää menkö, kynttilät, valaisemasta minua. Ainoasta jalkalampustani on palanut lamppu. Naurattaa. Ihan kuin aikana ennen sähköä. Koko elämäni tuntuu nyt olevan kuin aikana ennen.

Aikana ennen jotain.

Onneksi kynttilöitä riittää. Kaupat ovat joululomilla enkä minä kahdenkymmenen kilometrin päähän ostoksille nyt pääsisikään. Ei tuolla myrskyssä ole liikkuminen.

Koirakin näyttää tyytyneen osaansa, käpertyneenä kylkeeni se tuhisee sohvannurkassa ilman tahtoa lähteä tarpomaan lumihankeen. Aamulla se meinasi hukkua lumeen, niin syvä on kinos. Poikkeuksellista Støssä, kuulen. Usein tänne ei sada lunta lainkaan. Golf-virta. Säätiedotus lupaa muutaman päivän päästä kuutta plusastetta. Silloin jätämme hyvästit talvelle. Tuulelle emme varmasti sano näkemiin, se tuntuu kuuluvan tähän maailmankolkaan vahvasti,

Tähän maailmankolkkaan aikana ennen jotain.

Mutta nyt nautimme lumesta ja tuulesta. Yhdessä. Yhdessä lumi ja tuuli. Minä ja koira. Tämä on meidän joulumme.

Ja tuo tuolla ulkona on kotkien joulu. Nekin nauttivat. Maahan pyörteinä osuvassa tuulessa ja tuiverruksessa ne näyttävät olevansa onnellisimmillaan.

Ja minä, minäkin olen onnellisimmillani. Juuri nyt.

Jokin on palannut, tunnen.

Pilke silmäkulmassa. Sitä minä rakastan ihmisissä eniten. Sitä minä rakastan itsessäni eniten ja nyt se tuntuu palanneen. Leikkisyys ja nauru.

Pimeys alkaa laskeutua ja kotkat häviävät näköpiiristä. Ilman valoa ne eivät voi leikkiä. Leijua.

Tuulee yhä kovempaa, mutta nyt on mentävä ulos. Koiran ja itseni takia. Täytyy voida tuulettua.

Päivän viimeisen kaamosvalon turvin suuntaan katulamputtomalle tielle. Tuuli huutaa. Hetkenä minä hyvänsä se voisi repiä vaatteet päältäni ja heittää minut ojaan. Ihmemaahan.

Riisun hupun; on kuultava tarkemmin. Jumalan puhetta. Jumalan isolla tai pienellä jiillä, sama se. Jokin korkeampi voima se kuitenkin on.

Kuuntelen.

Kuulen.

* * *

Nenänpäätä ja poskia kylmää. On tullut pilkkopimeää. Minä olen menettänyt ajantajun ja seison nyt pimeässä ympärilläni synkkä musta.

Ei se mitään, minä löydän kyllä kotiin.

* * *

Puhkun ja puhisen. Kiroan. Koira vetää kovaa eteenpäin. Eikö se tajua, että minulla on täysi työ työntää itseäni tuulen läpi. Miksi sen tuntuu olevan helpompi kulkea tässä pyörivässä tuulessa? Tuuleeko koiran korkeudella hiljempaa?

Tuuleeko kotkan korkeudella kovempaa?

Tuuli ei anna periksi. Se tuntuu voittavan. Se tunkee suuhuni ja nenääni, enkä voi hengittää. Kun vihdoin avaan kotioven, se tulee. Itku.

Nyt sen piti tulla.

Ja huomenna tulevat taas kotkat. Aikana ennen jotain.

Ei niistä kotkista kuvia saa otettua vaikka kuinka haluaisin. Mutta tuossa on Saukko nimeltä Anu. Se käveli minua vastaan keskellä autotietä jouluaattona, kun kuljin kotiin joulukirkosta. Auto sen perässä joutui hidastamaan vauhtiaan ja ajamaan Anun takana kunnes se hyppäsi ojaan peseytymään tässä pienessä makean veden purossa. Niin tekee Anu. Se on tämän kylän kuningatar.

Rakkautta viikonloppuun, Äm