Olen menossa toisen lapseni ristiäisiin. Kiiruhdamme sinne mieheni kanssa, lapsi on puettavana ja olemme menossa noutamaan häntä. Ilmassa on rakkaus. Arvostus. Välittäminen. Tunnen ne vahvasti. Äitini ilmestyy nurkan takaa. Hän kantaa sylissään toista, vanhempaa, lastamme.

Lapsi, minun lapseni, katsoo suoraan silmiini omilla, viattomilla sinisilmillään. Sillä on vaaleat kasvot ja kihairainen, vaalea pellavapää.

”Minun lapseni näyttää tuolta.”, ajattelen.

Sitten lapsi kääntyy pois äitini jatkaessa kulkuaan eteenpäin.

* * *

Äh. Sen kerran kun pääsen kunnon nettiyhteyden ääreen ja puhelinliittymäkin toimii moitteettomasti, niin miten käy!?

Päässä ei liiku mitään. En saa kirjoitetuksi sanaakaan blogiini.

En jaksa soittaa kenellekään. Siksi tyydyin vain kuuntelemaan puhelinvastaajaani jätetyn viestin. Ensimmäisen minuutin ajan hiljaa kajastavan autoradion ääni, pientä kolinaa, köhäisy. Seuraava minuutti vauvan itkua ja viimeisen viiden sekunnin ajan miehen ääni, joka yrittää tyynnytellä vauvaa.

Kuka on koettanut soittaa minulle? Joulukuun kahdentenakymmenentenä viidentenä päivänä, muuten. Puhelintani en ole voinut käyttää viiteen päivään, koska olen lojunut puhelinyhteydettömässä Støssä.

Ja minulle on joku yrittänyt soittaa!

Joku, jolla on auto, mies ja vauva.

* * *

Minulla ei ole. Autoa, miestä tai vauvaa. Mutta toissa yönä näin tuon unen, joka ei ole jättänyt minua rauhaan.

”Minun lapseni näyttää tuolta.”

Enkeliltä se näytti. Se oli kaunis uni. Kun heräsin siitä keskellä yötä, halusin vain palata takaisin. Mutta en saanut unta pitkään aikaan. Lapsen kasvot pyörivät mielessäni. Tunne, tiedätkö sellainen vahva tunne, joka joistakin unista tulee, kulki kehossani pitkään.

* * *

En tiedä. Tämä nyt vaan tuli mieleen, kun en muuta kirjoittamista keksinyt.

Että jos joku kysyisi minulta nyt, että mistä minä unelmoin. Niin ehkä vastaukseni olisi, että siitä, että olisin joku, jolla on auto, mies ja vauva.