Støssä on myrsky. Pitäisi varmaan laskea kaikki kirjoitukseni tässä blogissa, jotka alkavat tuolla lauseella. Niitä on tämän kahden ja puolen kuukauden aikana kertynyt aikamoinen määrä.

Vaikka tilanteet syksyn aikana ovat muuttuneet monta kertaa, yksi asia on määrittänyt tätä loppuvuotta. Myrsky. Tänään se on vain vaihtanut muotoaan. Ensi yöksi on luvattu vaarallisen kovaa tuulta. On monta lämpöastetta, tiet ovat muuttuneet tappavan liukkaiksi ja sataa vaakasuoraan.

Viime päivät ovat olleet vaikeita. Olen joutunut miettimään voinko jäädä Norjaan. Reissuni ei ole osoittautunut tähän mennessä suureksi menestykseksi taloudellisesti – ja sinähän tiedät ne lähtökohdat, joista tänne lähdin, tähän ei todellakaan olisi varaa. Nyt ihmetellessäni kuinka maksan ensi kuun vuokrani on ollut pakko pysähtyä.

Onko järkeä kiduttaa itseään?

Taas olen sen saman äärellä: mikä järki on järjettömyydessä. Onko sitä?

* * *

”Anna jokin merkki, mikä tahansa, että minun kannattaa vielä uskoa ja jatkaa.”

Niin minä sanoin ääneen eilen nukkumaan mennessäni. En minä uskonut siihen itsekään. Että mitään merkkiä tulisi.

Aamulla, kun vasten repivää tuulta kampesin itseni koukutustuvalle katsomaan toimisiko siellä internetyhteys, meinasin pyörtyä. Jotain on tapahtunut yön aikana – minun sähköpostini, Facebookini ja blogini pursuavat viestejä teiltä, ajatuksia taannoin kirjoittamaani blogiin liittyen.

Minä räjähdin itkemään. Olen liikuttunut ja sanaton kaikkien viestienne ja tarinoittenne keskellä.

Tämä kuulostaa ehkä kornilta näin suomeksi ja ventovieraille lausuttuna, mutta minä rakastan teitä. Minä rakastan sinua. Mikään seikkailu ei vedä vertoja sille yhteydelle ja rakkaudelle, jonka olen saanut kanssanne jakaa.

* * *

Riittämättömyys. Riittämättömyyttä minä tunnen juuri nyt. Riittämättömyyttä siitä, että toimimattoman nettiyhteyden takia en pysty vastaamaan teille niin nopeasti kuin haluaisin; joudun matkustamaan kahdenkymmenen kilometrin päähän, jotta saan rauhassa olla hyvän netin ääressä.

Riittämättömyyttä siitä, että en tiedä mitä teille sanoisin. Olette mykistäneet minut kauneudellanne. Tuntuu, etten keksi sellaista vastausta viesteihinne, joka kiteyttäisi kaiken mitä ajattelen ja tunnen. Kaiken sen, mitä minulle on tapahtunut, sen mitä haluaisin sinulle sanoa.

* * *

Noustaksemme arjen yläpuolelle, pois sen huolista ja vaikeuksista me tarvitsemme kauniita tarinoita. Maailma tarvitsee kauneutta; kauniita kuvia, nättejä hetkiä. Se tarvitsee rohkeita tarinoita ja urheita sankareita. Maailma tarvitsee seitsemän stepin ohjeita menestykseen ja kolmen kilon laihdutukseen.

Mutta se näyttää tarvitsevan myös näkyvää heikkoutta. Esimerkillistä heikkoutta. Sillä heikkouden keskellä me yhdistymme, aivan kuten viime helmikuussa tällä videolla totesin.

Mitään muuta en ensi vuodelle toivo kuin sen, että saan jatkaa näin. Tätä. Kokemusteni kiteyttämistä niiden jakamista kanssasi. Keskustelua sinun kanssasi.

Tämän vuoden aikana minä olen löytänyt elämäni kadonneen merkityksen – se on tämä työ, nämä kohtaamiset kanssasi ja kanssanne. Ja se antoi minulle tänään tarvittavat voimat uskoa vielä hetken siihen, että joku merkitys tällä, joka nyt hetkellisesti tuntuu itsensä kiduttamiselta, on. Nyt kun mietin vuottani taaksepäin ja katson teidän palautettanne, tiedän: kaikki on ollut tämän arvoista. Minä olen selvinnyt tähän asti ja selviän nytkin. Jollain tavalla. Sitä tapaa en vielä vain tiedä.

Jollain tavalla ihminen selviää aina.

Ja se vastaukseni, jota en nyt osaa kiteyttää. Se on täällä blogissani, näiden tämän vuoden varrella kirjoittamieni rivien välissä. Se on uskoa, toivoa, epätoivoa, heikkoutta, rehellisyyttä… äärilaitoja.

Toivotan sinulle jo nyt hyvää uutta vuotta, sillä en ole varma pääsenkö huomenna netin ääreen. Kiitos tästä vuodesta! Ensi vuonna me rokataan, eiks vaan! Niin minä olen päättänyt. Ja tuo tuossa yläpuolella on kaunein kuva, jonka olen tänä vuonna ottanut. Kännykällä, ilman mitään kuvankäsittelyjä.

Maailma on kaunis, ilman kuvankäsittelyä.

❤ Ämmä