Olen pyöritellyt viime päivinä mielessäni kysymyksiä. Siis en mitään yhtä erityistä ja tiettyä kysymystä, vaan yleisesti kysymysten teemaa.
Ehkä se päällimäisin kysymys mielessäni on mitä tapahtuu kysymyksille? Onko kaikkiin kysymyksiin vastaus? Tarvitseeko kaikkiin kysymyksiin olla vastausta? Voiko joskus kysymys olla tärkeämpi kuin vastaus?
Eilen löysin omalta kannaltani läpimurtokysymyksen. Miten voin palvella parhaiten? Luulen löytäneeni siihen vastauksenkin – lupasin sen paljastaa sinulle vähän myöhemmin. Nyt minun on vielä annettava aikaa tuon vastauksen asettumiselle.
Tänään jostain kummasta impulssista päätin katsoa, mitä olen blogiini vuosi sitten kirjoittanut. Näihin aikoihin olen romahdukseni takia pitänyt pidempää taukoa, mutta tällaisen löysin tammikuun viimeiseltä päivältä. Haluan jakaa sen kanssasi nyt uudelleen. Siksi, että tuo kysymysten teema on nyt niin pinnalla. Jokin tässä kolahti.
* * *
Aika pyyhkii kysymykset pois
Otin tämän kuvan noin puoli vuotta sitten. Sillan seinään tuherrettu kysymys jäi pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa. Minä taas? Mitä se tarkoitti?
Ja nyt kävelin saman sillan alta ja muistin tuon jo unohtamani kysymyksen. Minä taas? Nyt kysymys oli poissa. Pyyhitty. Poistettu. Siivottu. Näin:
Tulin miettineeksi sitä miten aika pyyhkii pois seinältä juuri nyt mielessä pyörivät kysymykset – vastaten toisiin ja jättäen toiset ikuisiksi mysteereiksi.
Miksi minä taas, aina ja yhä vaan? Miksi olen tässä enkä tuolla, jonne luulin kuuluvani? Miksi olen tällainen enkä sellainen, jonka toivoin olevani? Miksi roikuin, riipuin, rakastin? Miksi elämä toimii näin, jotenkin ihan väärin päin? Miksi olen jäänyt, jätetty, poistettu? Mikä olen? Kuka olen? Mitä hän ajattelee? Mitä sinä ajattelet? Mitä minä ajattelen? Miksi sattui, sattuu ja tulee vielä sattumaan? Milloin naurattaa? Laulattaa? Milloin saa rakastaa? Miksi vastausta en saa ehkä ollenkaan?
Nämä kysymykset; kohta ne ovat historiaa. Aika (tai Helsingin kaupungin siisteysviranomainen) pyyhkii ne pois. Jännä ajatus. Aika.
* * *
Niin. Aika on jännä kysymys. Missä tahansa elämässäsi oletkin nyt, muistathan antaa itsellesi aikaa!
❤ Äm, joka antaa nyt itselleen aikaa levätä
MaiLife 
Minä luulen ettei kaikkin kysymyksiin ole vastausta, ainakaan kaiken kattavaa. Ja ei vastaus edes voi olla ikuinen. Ihminen, maailma muuttuu, vastaukset siinä mukana. Pahin virheeni oli odottaa elämältä, itseltä, kestävää suvanto vaihetta. Vastavirtaan uiminen on kokemus, muttei kestävä valinta, syö voimat.
Ja muista, Stø ei ole työpaikka, koti tai yhteisö, se on elämäntapa. Antoisa, mutta vie saadessaan vomat.
Voi miten osuvia sanoja! Mä ajattelen juuri noin: elämä koostuu vaiheista, kussakin omat erityiskysymyksensä, ja sitten ne samat ikuisuuskysymykset, jotka seuraavat aina mukana. Tuo on tosi helpottava ajatus. Stø on minulle todellakin vaihe elämää, joka kestää sen verran kuin… minä kestän 😉
Hei Maija!
Olen jossain vaiheessa omia pohdintojani päätynyt myös seuraavanlaiseen ajatukseen joka on omassa mielessäni vielä keskeneräinen. Olen miettinyt sitä että kun aina pohditaan sitä saammeko vastauksia kysymyksiimme niin onko se välttämättä näin päin ollenkaan. Voisiko se olla niin että vastaukset on kyllä olemassa mutta oikeat kysymykset puuttuvat.
Kaikkea hyvää sinulle sinne ja onnea kysymysten etsintään. Luen blogiasi suurella mielenkiinnolla ja on mukavaa saada kuulumisia sieltä pohjoisesta. Mielenkiintoisella matkalla olet. Anna virran kuljettaa nyt kaikessa rauhassa, olet kulkeutunut sinne varmasti syystä, kaikkea ei voi ymmärtää tässä hetkessä.