Unelmien Rekkapilotti – matka kalarekassa Norjasta Suomeen

Seison pohjoisnorjalaisen huoltoaseman pihassa. Jännittää. Minulla on puhelinnumero, nimi ja kellonaika. Ei muuta. Olen hyppäämässä kalarekan kyytiin ja matkustamassa Vestreålenin maakunnasta kohti Suomea. Se näyttää olevan helpoin tapa matkustaa tästä maailman kolkasta. Pari päivää aiemmin olen saanut nimen ja numeron. Soittanut virolaiselle rekkakuskille, joka rundaa rekallaan kalaa ympäri Napapiirin pohjoispuolen. Puhelimessa hän on toivottanut minut tervetulleeksi kyytiinsä ja kertonut voivansa kuljettaa minut kalojensa kanssa Ouluun. Olemme sopineet  ajan ja huoltoaseman. Parissa päivässä olen pakannut kotini ja kamppeeni Norjassa sekä sanonut hetkeksi hyvästit elämälle Støssä. Nopeaa toimintaa.

Olen ihmeissäni. Miten minun pitää käyttäytyä? Miten rekan kyytiin kiivetään? Onko luvassa hurjaa kaahailua Norjan serpentiiniteillä? Selviänkö hengissä? Minkälainen tyyppi kuljettajanani seuraavan parin päivän ajan toimii? Osaanko minä puhua hänen kanssaan mistään? Rekat ja minä emme tunne toisiamme. Mietin tunnenko ketään rekkakuskia.

Ajatukseni katkeavat. Se ajaa pihaan. Iso kalarekka. Tuo sen on oltava. Suomalainen nimi ja rekisterikyltti. Hätkähdän. Tuntematon ja tietämätön, nehän ne saavat ihmisen aina varpailleen. Kalarekkakin voi olla tuntematonta ja tietämätöntä.

* * *

Kapuan penkille ja tömähdän siihen istumaan. Kujettaja nostaa painavan rinkkani kyytiin ja katsahtaa minua kysyvästi ja hieman ihmeissään. Minua hävettää. Nainen matkalla. Rinkassa on lähes koko elämäni.

Kuski kipaisee huoltoasemalta kahvin. Nousee auton ja kertoo, miten hienoa on, kun juuri tältä kyseiseltä asemalta rekka-autoilijat saavat aina hyvää kahvia. Monella muullakin asemalla on aiemmin tarjottu ilmaiset sumpit, mutta sitten, kun jotkut alkoivat hakea kahvinsa isoihin termoskannuihin, moni asema on alkanut taas rahastaa. Siksi hän käy aina täällä. Ja ottaa vain yhden termosmukillisen.

En osaa kiinnittää turvavyötä. Siinä on joku outo systeemi. Pitää napauttaa se molemmille puolille turvavyön lukkoihin. Hävettää taas, kun kuljettaja joutuu useamman kerran puuttumaan sähellykseeni vyön kanssa.

”Olen ekaa kertaa rekassa”, mongerran englanniksi.

Kuski kyllä puhuu vähän suomea, mutta me olemme puhelimessa matkasta sopiessamme valinneet yhteiseksi kieleksemme englannin.

Iso auto rykäisee käyntiin. Katselen ympärilleni. On aika äijämäinen olo. Sellainen maailmanvaltiasmeininki. Täältä näkee paljon. Melkein kaiken. Koko maailman. Tiirailen maisemia. Meille on sattunut hyvä matkustuspäivä, eilen oli kova myrsky ja tiet todella liukkaat.

”Kiva, kun tulit kyytiin”, kuski sanoo. ”Jostain syystä minulle on tullut viime aikoina useampi puhelu ja kyytiläinen. Kyselin firman muilta kuskeilta, ovatko he saaneet matkustajia mukaansa, mutta kenellekään muulle ei ole koskaan soitettu. Ihmeellistä, aivan kuin minulle olisi tarkoitettu tällaisia matkalaisia mukaani”, hän kummastelee.

Palaamme rinkkani painavuuteen. Kerron, että siinä todella on koko elämäni. Aiemmat kyytiläiset ovat olleet vain viikonloppumatkaajia mukanaan pienet kantamukset. Se selittää kuskin ihmetyksen. Minua ei enää hävetä. Ja sitten minä huomaan jo kertoneeni koko elämäni tarinan tuolle tuntemattomalle rekkakuskille. Huoli on väistynyt mielestäni. Tästä voi tulla hauska matka.

rekka3

Meelis on hänen nimensä ja hän on joitakin vuosia minua vanhempi. Hän on ajanut rekkaa jo vuosia. Opiskeli hetken Virossa meriakatemiassa, mutta nopeasti tajusi:

”Minut on tehty tähän työhön. Minulla oli lapsena kirja, jossa oli erilaisten rekkojen kuvia. Meillä oli monta muutakin autokirjaa, mutta minä halusin aina selata juuri tuota rekka-autojen opusta. Se oli paras asia, jonka omistin. Jos olin huonolla tuulella, itkin tai muuten allapäin, vanhempani toivat minulle aina rekkakirjan, ja minä rauhoituin kuin salamaniskusta. Halusin aina ajaa rekkaa! Niin tekivät isäni ja isoisänikin.”

Toinen varma asia Meelisille on Pariisi. Sinne hän vie pian vaimonsa. Yhteistä lomaa on suunniteltu pitkään, ja se on tärkeä juttu.

”Oletko käynyt Eiffel-tornissa”, hän kysyy hieman huolestuneena. ”Minulla on aika kova korkeanpaikan kammo…”, hän katsoo minua suurilla silmillään.

Vaimo on selvittänyt, että portaita pitkin kävellen torniin pääsisi huomattavasti hissiä halvemmalla. Uskaltaisiko Meelis?

Perhe, rakkaat lapset ja koirat. Tyttären soittotunnit. Viro. Rekka-auto. Ne ovat Melisin elämän tärkeimmät asiat. Hän kutsuu vaimoaan Vaimoksi, vaikka he eivät ole naimisissa. Avioliitto on mielessä. He asuvat pienessä kylässä Virossa. Meelis viettää siellä viikon kuusta ja loput kolme hän kiertää Pohjoismaiden pohjoisimpia alueita. Niin on mahdollista  ostaa tyttärelle sähköpiano, harrastaa koirien kanssa – ja viedä Vaimo ensimmäiselle ulkomaanmatkalle Virosta Suomen kautta Pariisiin.

Meelis haluaa, että Vaimo näkee Helsinki-Vantaan lentokentän. Se kun on äänestetty yhdeksi maailman parhaimmista. Pariisin lentokenttä häntä vähän huolestuttaa. On kuullut, että se on iso, likainen ja sekava. Kuinkahan he sieltä löytävät hotellille? On sovittu Vaimon kanssa, että taksilla mennään. Pariisi on iso juttu. Minun sydämeni sulaa.

* * *

Edessämme kurvaa henkilöauto. Opel. Meelis kertoo juuri päättäneensä ostaa sellaisen. Rahaa on säästetty pitkän aikaa, ja pian auto on tulossa kotiin. Hän on innoissaan.

”Minusta tuo on maailman kaunein ja paras auto”, hän sanoo tuijottaen edessä kulkevaa autoa innosta lasittuinein silmin ja katsahtaa kysyvästi minuun.

Minä hymyilen. Minustakin juuri täällä hetkellä tässä rekan ohjaamossa se on maailman kaunein ja paras auto. Koko pikkuruinen ohjaamokoppi huokuuu hyvää tunnelmaa. Meelis on ilopilleri, ja jos noista hänen kuljettamistaan kaloista joku istuisi ohjaamossa, saisi hän senkin puhumaan ja nauramaan. Varmasti.

* * *

Kuuntelemme cd-levyiltä East 17 -yhtyettä ja venäläistä kansanmusiikkia. Minä pääsen käsinkosketeltavasti Melisin maailmaan. Se on upea maailma. Täynnä intohimoa, innostusta, inspiroitumista ja ennnen kaikkea ihmisyyttä. Minä mietin salaa, kuinka meistä jokainen voisi saada osakseen ja omaan elämäänsä tätä tunnetta, jota saan nyt hänen kanssaan jakaa.

”Meitä oli koulussa kolme parasta kaverusta, vietimme lähes kaiken ajan yhdessä. Myöhemmin yhdestä meistä tuli lentopilotti, toisesta helikopteripilotti ja minusta rekkapilotti.”, Melis kertoo ylpeänä.

* * *

Matkaa on taitettu jo muutama tunti. Meelis hörpää kahvia termosmukistaan. ”Lämmintä, edelleen!”, hän huikkaa innostuneena. Termosmuki on hyvä keksintö.

Jossain keskellä Ruotsin Lappia pysähdymme. On seisahduttava 45 minuutiksi tienposkeen keskelle ei mitään, sillä nyt on lakisääteisen tauon paikka. Tauko ei katso paikkaa eikä aikaa. Kun piirturi napsahtaa, on pysähdyttävä.

”Onhan tämä vähän hassu laki, minun on seisahduttava pariin otteeseen 45 minuutiksi. Mutta minkäs teet, lakia on aina noudatettava”, Rekkapilottini sanoo rehellisen vakavalla ilmeellä.

Meelis suhtautuu työhönsä tosissaan. On tärkeää, että ajetaan turvallisesti ja noudatetaan sääntöjä. Viimeistään tässä vaiheessa tiedän, että henkeni on hyvissä käsissä. Hän todella on tittelinsä veroinen: pilotti.

Tuuli ulkona on alkanut kiristyä. Satunnaisesti joku toinen rekka suhahtaa ohitsemme, ja ohjaamo huojahtaa sen voimasta. Olemme hetken hiljaa pimeydessä.

”Uskotko sinä, että on jotain korkeampaa? Että mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee?”, pilottini kysyy yhtäkkiä.

Ja sitten siinä me kaksi, toisensa vasta kohdannuutta, eri maailmoista tähän rekan ohjaamoon asettunutta ihmistä istumme pimeässä tienposkessa jossain keskellä Ruotsin erämaata ja keskustelemme uskosta. Toivosta ja rakkaudesta. Siitä mihin sielu päätyy. Alkaa sataa lunta.

* * *

45 minuuttia on istuttu. Melis nostaa kahvikupin telineestä.

”Oho, siellä on edelleen kahvia”.

Hän on jo ehtinyt minulle kertoa, miten hän ja Vaimo voittivat Viron lotossa aikoinaan ihan pienen rahavoiton. Sen käyttötarkoitus oli itsestään selvää; pariskunta osti voitollaan espressokeittimen, suurimman aarteensa. Kun keitin kuusi vuotta sitten kannettiin kotiin, on se ollut koko kodin sydän. Me jaamme saman intohimon. Vahva, tumma kahvi. Minäkin haluaisin juoda kupillisen, mutten uskalla. Sitten minun pitäisi juosta heti vessaan, enkä uskalla ehdottaa kuskilleni enää lisää pysähdyksiä. Pissatauot jäävät tässä rekassa ainoaksi asiaksi, josta en uskalla pilottini kanssa keskustella.

rekka4

Rakkaus ja tosissaan ottaminen. Ne tulevat ensimmäisenä mieleen Rekkapilottini suhtautumisesta työhönsä. Ne tuntuvat olevan koko hänen elämänsä keskeisimmät periaatteet.

”Tämä on unelmatyöni, en tiedä mitään parempaa”, hän kertoo minulle. ”Mutkaiset pohjolan tiet, yksin oleminen, omien ajatusten ajatteleminen, vapaus ja rauha. Minä en tarvitse muuta”, hän vastaa kun utelen työn parhaita puolia.

* * *

Nyt istumme Ruotsin Kiirunassa ison marketin vieressä kököttävän huoltoaseman pihassa. On päivän toisen 45-minuuttisen aika. Tässä ei oikeastaan saisi olla. Monet marketit ja huoltoasemat ovat kieltäneet rekkojen pysäköimisen pihoihinsa.

”Se tuntuu vähän tylsältä, missä me sitten voisimme pysähtyä tauollemme?”, pilottini kysyy.

Me otamme nyt riskin. Hallitun sellaisen. Minä lupaan hoitaa puhumisen ruotsiksi, jos joku tulee ihmettelemään pysähdystämme. Melis vilahtaa markettiin ja tulee sieltä takaisin kattilan kanssa.

”Jotta pääsee Suomen-kodissa Pellossa tekemään vähän paremmin ruokaa”, hän tarkentaa, kun katson häntä hieman ihmettyneesti.

Minä poikkean huoltoasemalla. Pissalla. Katson kaihoisasti kahvikonetta, mutten edelleenkään uskalla ostaa kupillista, vaikka alkumatka on pärjätty hyvin ilman pissapysähdyksiä. Nappaan sämpylän ja hyppään takaisin rekan kyytiin. Onneksi Rekkapilottini osti kattilan, jotta voi kokata kotona parempaa ruokaa, eikä tarvitse elää koko ajan näillä pullamössöillä. Huomaan miettiväni millaista ruokaa hän mielellään laittaa. Siitä tulee seuraava keskustelumme aihe matkan jatkuessa.

* * *

Olemme matkanneet kaksitoista tuntia. Yhtäkkiä huomaan tutun kyltin. ”Suomi, Finland” siinä lukee sinisellä pohjalla keltaisten tähtien ympäröimänä. Olemme Suomessa. Kotona. Mihin nämä tunnit vilahtivat? Minä yövyn majatalossa Pellossa, Melis kantaa kattilansa omaan, työnantajan Suomesta hänelle järjestämään majapaikkaan.

”Haluatko ottaa rinkkasi mukaan”, hän kysyy noustessani kyydistäni hieman ujosti. ”Ajattelin, että jos et luota minuun – kyllä se tuossa yön voi olla, mutta jos sinä vaikka epäilet että minä ottaisin sieltä jotain.”

Katson häntä. Minä luotan tähän 12 tuntia tuntemaani ihmiseen enemmän kuin moneen muuhun. En voisi kuvitellakaan, että hän tekisi mitään tavaroilleni. Kerron tämän Rekkapilotilleni. Hän hymyilee huojentuneesti ja lähtee kotiinsa.

* * *

Aamulla Rekkapilottini odottaa minua sovitusti pellolaisen huoltoaseman kylkeen rakennetun majapaikan pihalla ja tervehtii iloisesti termosmuki kädessään. Minäkin olen juonut tänään kahvia. Siitä tuli kamalaa. Huoneessani on kahvinkeitin, mutta ei suodatinpaperia. Käärin kasan vessapaperia keittimeen suodattimeksi. En uskalla kertoa siitä Rekkapilotilleni, vaikka kaiken muun olen jo jakanut hänen kanssaan. Naurattaa.

rekka1

Käymme tullissa ja suuntaamme Ouluun. Keli on hurja, joudumme pysähtelemään puhdistelemaan laskinpyyhkijöitä tasaisin väliajoin. Mutta minua ei pelota; olen hyvissä käsissä. Huonosta säästä huolimatta tämä matka on nopea. Vähän harmittaa. Olisipa ollut vielä hauska kysellä enemmän elämästä virolaisessa pikkukylässä. Unelmista. Siitä miltä Suomi tuntuu virolaisen silmin. Mutta minä tiedän: kun seuraavan kerran lähden Norjaan, minulla on ystävä, jolle soittaa ja kysyä kyytiä. Sitten me ehkä voimme jatkaa jutustelua. Ja vaikkemme koskaan enää tapaisi, olen näiden tuntien aikana kokenut jotain ainutlaatuista: tavannut uuden ihmisen, saanut uusia ajatuksia, tutustunut maailmaan, johon en olisi koskaan ehkä päässyt mukaan. Saanut kokea, mitä ovat intohimo, työnilo ja positiivinen elämänasenne. Sen, mitä on, kun rakastaa toista niin paljon, että on valmis korkeanpaikan kammostaan huolimatta kiipeämään Eiffel-tornin rappuset.

* * *

Minulle kalarekassa Suomeen matkustaminen tarkoittaa myös uutta alkua. Norjan seikkauluni jälkeen olen taas uusien haasteiden äärellä. Etsin uusia töitä. Mitä tahansa minulle tapahtuukin, haluan, että voin suhtautua työhöni ja elämääni samalla asenteella kuin Melis. Koska vain sillä on merkitystä. Mitä tahansa työksensä tekeekin, tärkeintä on rakkaus tekemiseensä. Sen Melis, minun Rekkapilottini, ehti opettaa minulle yhteisellä kalankuljetusmatkallamme. Tällaisia työntekijöitä jokainen työnantaja tarvitsee! Tällaisia ihmisiä tämä maailma tarvitsee!

* * *

Rekasta pois noustessani mietin aiempaa keskusteluamme ja Meelisin ihmetystä siitä kuinka kaikista Pohjoisessa ajavista rekkapiloteista vain hänelle on tarjoutunut kyytiläisiä matkaan. Ehkä todella on tarkoitettu, että me olemme päässeet matkustamaan juuri hänen kyydissään. Olen siitä aika varma.

 

 

Mainokset

8 thoughts on “Unelmien Rekkapilotti – matka kalarekassa Norjasta Suomeen

  1. Olipa matkasi hyvin mielenkiintoinen. Olet tosi hyvä kirjoittamaan mielenkiintoisesti omasta matkastasi rekan kyydissä.

  2. Päivitysilmoitus: Voiko Nobodysta tulla Somekuningatar? | MaiLife

  3. Päivitysilmoitus: Tässä se nyt on: minun pehmustettu pyllyni! | MaiLife

  4. Päivitysilmoitus: Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa | MaiLife

  5. Päivitysilmoitus: Miten voin auttaa sinua tänä kesänä? Avoin kesätyöhakemukseni | MaiLife

  6. Päivitysilmoitus: Truck Pilot of dreams – hitchhiking a fish truck | MaiLife

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s