Myönnetään. Olen aika innostunut uudesta kodistani Helsingin upeimmalla saarella. Niin innostunut, että kuka tahansa vastaani tuleekin naapurustossa, on pakko päästä kertomaan, että minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini. Mutta se näköjään kannattaa, sillä kun avaa suunsa ja heittäytyy keskusteluun aivan tuntemattomien ihmisten kanssa, voi päästä osaksi jotain hienoa. Kuten eilen kun tapasin Rakkauden Saaren kallioilla Kalakaverit.

Pitkäperjantai eikä mitään tekemistä. Vedän ulkoilukamat päälleni ja lähden ulos luontoretkelle. Olen tiirannut Google mapsisita hyvän reitin. En vielä tunne uutta asuinaluettani hyvin ja on saatava sen kulmat haltuun. Tsuumaan alueet, joilla on mahdollisimman paljon vihreää ja sinistä. Metsää ja merta. Olen kuullut, että Saaren luonto on upea ja kalliorannat kiehtovan kauniit. Ne on nähtävä. Ajattele, vuosikaudet tässä kaupungissa ja tämä kolkka minulta on jäänyt koluamatta lähes täysin!

Kävelen rantaan. Ihmetyn näkemästäni. Tuntuu, että Helsingistä avautuu minulle silmänräpäyksessä aivan uusi puoli. Luonto sellaisena, jona sitä en ole vielä pääkaupungissa kohdannut. Rauhana ja kauneutena. Ja kalastajina! Ihmisiä virveleiden kanssa kallioilla, kahluuhaalareissa merellä. Pysähtelen alituiseen tuijottamaan merta. Tuleekohan sieltä jo kalaa? Jäät ovat sulaneet lähes kuukautta etuajassa.

Enpä olisi uskonut vielä vuosi sitten, että kalat ja kalastaminen voisivat tätä tyttöä joskus kiinnostaa. Mutta jotain taikaa siinä Norjassa oli. Katselen meressä seisovaa, keskittyneesti virveliään heittävää miestä ja tunnen hänen kanssaan valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minäkin uskallan nykyään koskea kalaan! Vaikken minä koskaan ole virvelöinyt. Mutta kerran kalanainen, aina kalanainen. Ainakin minä osaan suolistaa. Siitä jaksan edelleen olla ylpeä.

Näen heidät jo kaukaa. Porukan, joka on vallannut kokonaisen kallion ja asettanut virvelinsä tukia vasten lillumaan veteen. Heillä on ihan oma leiri; istuimia, eväitä ja asianmukaiset erävarusteet. Kipitän kohti kalliota. Tuntuu, että on pakko mennä katsomaan miesten touhuja lähempää. Kysymään tuleeko kalaa. Ja kertomaan, miten upeaa on nähdä että näin lähellä Helsingin keskustaa löytyy kalamiesten paratiisi. Ja se, että  minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini!

Samalla sekunnilla kun astun kalliolle yksi virveleistä alkaa liikkua kummallisesti. Jotain on tarttunut syöttiin! Minä myhäilen salaa; nyt on hetkeni tervehtiä porukkaa. En tiedä onko etiketin mukaista vain tunkeutua äkkiarvaamatta keskelle virvelöintiin keskittynyttä mieslaumaa, mutta kukapa kalamies ei esittelisi saalistaan innoissaan myös ulkopuolisille!

Ja niinhän hän esittelee – kalamies Nalle ylpeänä kampelaa, joka nousee merestä. Se muistuttaa ihan ruijanpallasta! Muistatko, kun kävin koettamassa pallasonnea Norjassa. Ja otin sinutkin mukaan merelle tällä videolla.

Miehet hihkuvat. Kaverukset Jani, Nalle, Tero ja Jyri. Tänään ei ole vielä kala aiemmin tarttunut eikä tämäkään ihan mikään hirmusaalis ole, mutta ennalta odottamaton, tunnelmaa kohottava merenelävä kuitenkin. Tänään kun on lähdetty pyytämään siikaa, vähän tunnustelemaan mitä meri voisi antaa jo huhtikuun alussa tänä poikkeuksellisena vuotena jolloin jäät ovat lähtenee totuttua aiemmin. Yhdessä on kalastettu jo pitkään. Miehet ovat tunteneet toisensa jo koulupojista, 25 vuotta. Nyt on hankittu yhdessä venekin, joka lasketaan pian vesille. Sitä herraseurue odottaa malttamattomana.

Kun kampelahässäkkä rauhoittuu, kaivetaan repusta kaakaota. Makkarat kärisevät grillillä. Eräretki kaupunkiluonnossa, intoilen! Miehille tämä on tärkeä henkireikä. Yhdessä kavereitten kanssa on mukava viettää aikaa kiireisen arjen keskellä. Se on hienointa, isot kalasaaliit ovat toissijaisia. Tänne tullaan olemaan yhdessä tärkeiden ystävien kanssa. Kavereille ja yhteisille kalastusreissuille, niin pidemmille kuin lyhyemmille, on löydyttävä aina aikaa.

Kerron kalastaneeni Norjassa, ja Nalle alkaa puhua minulle norjaa. Hän on ollut siellä vaihto-oppilaana ja kieli on tarttunut. Ja edelleen maa kutsuu kalastusreissuille. Naurattaa. Saamme hauskaa yhteistä puhuttavaa kokemuksistamme. Kalastus on aihe, joka selvästi yhdistää tuntemattomatkin.

Yksi miehistä tarttuu virveliin ja lähtee heittämään sitä toiselle kalliolle. Muut huutelevat perään ja nauru raikaa. Kalakaverit. Heidän hyvä fiiliksensä tarttuu minuun. Ajattele, jos olisin vain kävellyt ohi tulematta moikkaamaan poikia! En edelleenkään tiedä toiminko etiketin mukaisesti tullessani utelemaan kampelasta ja nappailemaan siitä kuvia, mutta hitot etiketeistä: siinä me vasta toisiimme tutustuneet kalakaverit nyt tönötämme rantakalliolla, tuijotamme silmä herkeämättä virveliä ja keskustelemme pitkän tovin ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja kalastuksesta.

”Kampela saattaa jäädä päivän ainoaksi kalaksi”, Tero sanoo ja osoittaa muutaman kymmenen metrin päähän merelle. ”Viimeisten vuosien aikana jotkut ovat keksineet laskea verkkoja rannoille ja ne imevät kaikki kalat”. Se harmittaa. Verkkojen vesille laskua ei kontrolloi tai rajoita mikään taho. Kun edes vähän kauemmaksi laittaisivat, niin jäisi mahdollisuus meille rannasta kalastavillekin saada jotain. ”Ihminen on välillä vähän hassu. Ei ole aina niin helppoa ajatella muita. Vaikka ihan varmasti tässä meressä kalaa riittäisi meille kaikille”.

Minä mietin, kenelle voisi soittaa ja kysyä voisiko asialle tehdä jotain. Olisipa hienoa, kun me muistasimme ajatella vähän kaveriakin. Ihan kuten nämä Kalakaverit tekevät. Rakkauden saaren kalakaverit!

Rakkauden Saaren Kalakaverit, vasemmalta lukien: Jani, Nalle, Tero ja Jyri

He ovat veljiä, jotka tietävät, että kaveria ei kannata jättää ja kaikille riittää. Hauskoja heppuja, joilla on upea harrastus. Minä mietin voisinko joskus tulla kalastamaan heidän kanssaan. Tällaisia ihmisiä on ilo tavata! Ehkä sitä välillä kannattaa olla välittämättä siitä rikkooko etikettejä. Silloin voi tavata vaikka minkälaisia kalakavereita.