Äitienpäivä. Aurinko. Olen kävelyllä helsinkiläisen saaren rannoilla. Rakkauden Saarella. Se on leikkimielinen nimi, jolla tätä asuinaluetta kutsun – joskin nimityksen olen kyllä tainnut poimia itseäni vielä vitsikkäämmältä tuttavalta. Mutta Rakkauden Saari tämä todella on. Kaikki täällä asuvat rakastavat saartaan. Ja varmasti täällä myös rakastetaan. Paljon. Minä olen muuttanut tänne vasta ja rakastunut ensisilmäyksellä. Saareen.
Rakastuminen muulla tavoin. Niin. Siitä minulla on vain hataria muistikuvia.
* * *
Saarella yksin äitienpäivänä minä kävelen. Oma äitini ja mummoni asuvat kaukana, enkä pääse päivää heidän kanssaan viettämään. Ystäväni juhlivat tänään perheineen. Minä en ole äiti. Minulla ei ole omaa perhettä. Olen lapseton sinkku. Se on päässyt unohtumaan viime aikoina, koska se ei ole ollut pällimmäisenä agendalla. Olenhan minä nainenkin. Senkään pohtimiselle ei elämässäni ole viime aikoina liiennyt aikaa. Jos olet seurannut blogiani aiemmin, tiedät, että elämäni on myllertänyt viime vuosina enemmän kuin terveellistä on. Suurin energia on mennyt päivästä toiseen selviytymiseen eikä millekään ylimääräiselle asialle ole ollut aikaa. Miehet. Parisuhde. Mitänäitänyton. Ne ovat olleet ylimääräisiä asioita.
Päässä pyörivät eilen samppanjalasin ääressä käydyt keskustelut ystäväni, kolmen lapsen äidin, kanssa. Päässä pyörivät teidän lukuisat kysymyksenne viime aikoina:
Noooohhh, mites miesrintamalla ja sitten se ylikorostettu ja hidastettu silmänisku, joka saa naamanne vääntymään kummalliseen asentoon ja viestii, että täytyyhän noin menevällä ja näpsäkällä mimmillä olla ainakin kolme miestä kierrossa.
Kävelen äitienpäivän auringonpaisteessa ja totean että ehkä tämän äärelle on nyt hetkeksi pysähdyttävä. Tehän tiedätte; kun te kysytte, minä pysähdyn pohtimaan ja vastaan rehellisesti. Saattaa olla, että joku toinenkin siellä miettii näitä samoja kysymyksiä. Onhan äitienpäiväkin. Ja se saa lapsettoman naissinkkuihmisen tunteet pintaan, selvähän se. Tällä iällä. Reilusti yli kolmekymppisenä.
Törmään venesatamassa vesillelaskua odottavaan purjeveneeseen. Maivei on sen nimi, jotenkin hassun sopivasti. Mailife ja Maivei, my life ja my way. Mitä ovat minun elämäni ja minun tieni?
Yksinelävä ja perheetön sinkku. Takana elettyä elämää ja epäonnistuneita parisuhteita. Niistä nousevat muurit päästää ketään liian lähelle. Tarve suojella itseä, jottei toistaisi virheitään. Täysi keskittyminen työhön ja uutena orastavaan uraan, josta ei liikene voimia eikä aikaa ajatella puolison löytämistä saati perheen perustamista.
Vaihe elämässä, jossa en oikein tiedä mitä edes ajattelen uuden parisuhteen mahdollisuudesta tai perheen perustamisesta. Ne tuntuvat isolta urakalta. Yksin oleminen tuntuu paljon helpommalta. Parisuhteita ei taivaalta tipu. Etenkään sellaisia, jotka oikeasti toimisivatkin. Mitään toimimatonta kun ei enää jaksa kannatella. Menneisyyden haamu. Yksin oleminen tuntuu turvallisemmalta. Ei tarvitse säätää.
Takaraivossa painava taakka, joka estää rohkean heittäytymisen (uskoisitko, että MINÄ sanon näin!?). Halu löytää ennemminkin jotain tasapainoista ja kestävää kuin suurta huumaa ja draamaa. Vaikka toki rauhallisina iltoina yksin kotona tekisi mieli kömpiä toisen kainaloon, sitoutuminen pelottaa. En ole siinä tähänkään mennessä onnistunut, miksi onnistuisin nyt?
Tänään aamulla herätessäni hämäännyin hetkellisesti epäilemään onko sängyssäni joku toinenkin ihminen. Mutta ei. Olin vaan illalla silmät ristissä tökännyt jalkoihini eri pariset villasukat.
Äitienpäivä on vähän huono päivä käydä kävelemässä. On vaikea leikkiä sitä tavallista leikkiä.
Voisiko se olla tuo?
Tai tuo?
Tai tuo?
Sitähän minä vaistomaisesti aina ulkona kulkiessani teen. Katson yksin liikkuvia miehiä ja mietin että voisiko tuo olla Se Oikea. Mutta nyt mielikuvitusleikille ei ole sijaa, sillä kaikki muut ulkona liikkuvat pariskunnittain tai perheittäin. On ilmeistä, että he ovat toistensa. Eivät minun. Tyrmäys.
Mutta kyllä se mielikuvitusleikkinikin aina päätyy tyrmäykseen: Kaikkihan ovat kuitenkin parisuhteessa. Isiä. Ja äitejä. Tällä iällä. Paitsi minä, joka olen tällä iällä lapseton sinkku ja kummajainen. Niin minä päässäni kuvittelen.
Enpä osannut vielä kymmenen vuotta sitten ajatella, että tällaisia ajatuksia mielessä joskus pyörii. Silloin kaikki oli mahdollista. Nyt munasolut hapertuvat. Joku suositteli niiden pakastamista.
Tällä iällä!
* * *
Vastaani pyöräilee hulvattoman hauskan näköinen pikkutötterö aurinkolaseissaan. Se potkii maata jaloillaan ja keikkuu huteran näköisesti sivulta toiselle koettaen ryömittää pyöräänsä eteenpäin. Sillä on komea isä.
Ja äiti.
Se kipittää pikkutötterön ja komean isän jäljessä kukka kädessä. Hörähdän naurahtamaan ääneen lapsen suloisuudelle ja toivotan äidille hyvää äitienpäivää. Hän katsahtaa minua kummissaan. Hetkeksi ehdin unohtaa, että eihän Suomessa saa sanoa mitään tuntemattomille.
Yleensä minä en sitä unohda. Kadulla leikkiessäni voisikoseollatuo-leikkiä en suin surminkaan uskaltaisi sanoa kenellekään mielenkiintoiselle mitään. Kun joku kiinnostava mies tulee vastaan, haluan pistää pääni puskaan. Kasvojen menetys olisi aivan liian suuri, jos ihan vaan muina naisina huikkaisi, että hei sä oot komea. Kun sillä on kuitenkin vaimo, rakkaus ja miten se nyt menee. Minun on oltava maailman ainoa yksin elävä ihminen! Niinhän minä ajattelen.
* * *
Kyllähän minä olen pohjimmiltani pikkutötteröihminen. Siis äitishenkilö. Mutta olenpa minä jo joutunut siihen pahimpaan mahdolliseen paikkaan: tunnustamaan ja myöntämään itselleni, että on aivan mahdollista etten koskaan saa omia lapsia.
Totuuden hetki. Se on jännä. Kun sanoo asian ääneen: Voi olla että minun haaveeni äitiydestä eivät koskaan toteudu. Hitot se mitään jännää ole. Se on kamalaa! Mutta karuudessaan myös helpottavaa. On mahdollista että minun elämäni voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin yleisesti odotetaan.
Miltä yleisesti oikeastaan odotetaan ja tarvitseeko minun mennä sen mukaan? Jos minulla olisi lapsia ja parisuhde, voisinko elää kuten nyt itseäni toteuttaen ja seikkaillen? Arvot vaakakupissa. Puntarointi, kumpi lopulta on minun elämäni. Syyllisyyden tunne siitä, jos valitsisin toisin: olenko itsekäs selfieyhteiskunnan kierouma, siis nainen, joka elää vain itselleen?
Voiko näitä asioita valita? Olen koettanut, mutta epäonnistunut. Jos elämä olisi kulkenut toisin, saattaisi minulla olla nyt pari suloista lasta ja ihana äitienpäivä. Mutta joskus ihmisen elämä vain kulkee niin, että tulee se totuuden hetki, jossa on todettava, että tätä polkua ei ollut minun tarkoitukseni kulkea. Käykö minulle niin?
Elämä täynnä isoja kysymyksiä. Yksi niistä myös se, miksi minun miestilanteeni on aihe, josta on tarpeellista toisten udella. Eikö nyt ole jo jotain sutinaa ja sitten se silmänisku.
Ei ole, eikä tällä menolla pitkään aikaan. Ja pohjimmiltani olen juuri nyt ihan tyytyväinen tilanteeseeni. Onko se väärin? Pitäisikö minun ainoana päämääränäni olla miehen etsiminen, avioliitto ja kolme lasta?
* * *
Kuljen kerrostalon ohi. Sen ovesta ulos astuu pariskunta. Mies ojentaa kättään vähän epävarman näköisenä naiselle. He hymyilevät toisilleen viehkeästi ja nainen kukertaa suustaan ihastuneen ujelluksen. Hiukset ovat pörröllään. Viime yön pikkutunneilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa on tainnut syntyä uusi suomalainen rakkaustarina.
Minä en pyöri baareissa. Eilen istuin juomassa samppanjaa, mutta lähdin kotiin jo iltakymmeneltä. Tällä iällä ei jaksa. Kun alan ajatella uuden parisuhteen mahdollisuutta, käyn heti neuvotomaksi. Miten ihmiset löytävät toisensa? Mitkä ovat ihmisen motiivit parisuhteeseen? Miten kaksi randomtyyppiä päätyy perustamaan perheen?
En minä pyöri Tinderissä tai netin deittisivustoillakaan. En osaa etsiä aktiivisesti seurustelukumppaneita. En halua. Ahdistun pelkästä ajatuksesta, että tästäkin asiasta minun pitäisi tehdä tavoitteellista työtä. Päämääriä ja palavereja. Jotkut niitä treffeiksikin kutsuvat.
* * *
Saavun kotiin ja jään seisomaan kerrostalon käytävään tuijottamaan omaa oveani. Naapuri yläkerrasta laskeutuu rappusia ja kysyy olenko unohtanut avaimet kun siinä tönötän menemättä sisään.
”Ei, minä vaan mietin että onkohan se mahdollista, että joku ritari tulisi tästä hakemaan”, sanon hänelle.
Siis ihan oikeasti sanon!
Se on ensi kohtaamiseni tuon naapurin kanssa. Voi olla että ritarin sijaan ovellani on kohta naapurin kutsumana valkotakkista henkilökuntaa, sen verran erikoiselta hänen ilmeensä näyttää.
Mutta minä en edes tajua nolostua omituista kommenttiani, sillä mietin toistensa käsiä haparoivaa rakkaustarina -pariskuntaa ja valkoisia ratsuja. Olen sillä tavoin naiivin yksinkertainen maalaistyttö, että ajattelen unelmieni prinssin ratsastavan auringonlaskussa kotiovelleni. Meneekö se niin? Vai olisiko tehtävä jotain? Aloitettava aktiivinen ritarinmetsästys?
Huokaan ja avaan oven.
Tulee jos on tullakseen. Voiko niin ajatella? Ajattelenko niin?
* * *
Elämä on nyt näin. Se on näin ja tässä. Ja siihenkin voi olla tyytyväinen. Sitä voi toki koettaa muuttaa, mutta mikä lopulta päättää kuinka käy? Kuka antaa vastauksen? Onko vastauksia?
Tuleehan hän? Mistä hän tulee? Milloin hän tulee? Mistä tiedän että minun kannattaa uskaltaa antaa hänen tulla? Niin minä taidan ajatella.
Mitä sinä ajattelet?
/Ämmä, joka toivottaa kaunista äitienpäivää kaikille ihanille äideille – erityisesti teille, ystäväni, jotka vietätte sitä ensimmäistä kertaa elämässänne!
MaiLife 
Olet niin ihanan ja ihailtavan rehellinen! Muistan kun olin itse oikeastaan samassa tilanteessa kuin sinä, niin jotenkin itsekin kiersin ja kaarsin koko asian ajattelua. Nyt voin onneksi antaa oman esimerkin siitä, että joskus asiat ihan oikeasti kääntyvät… Itse elin monta vuotta suhteessa joka ei johtanut mihinkään, mutta toisaalta se ei ollut niin huonokaan että olisi ollut kiire siitä lähteä (ei siis todellakaan mikään parisuhde enää mutta arki rullasi, kaupassa käytiin jne…). Mutta sitten sain eräänä talvena rohkeuden nostaa kissa pöydälle ja päättää suhde (ei ihan palakakkujuttu, siinä myytiin omakotitaloa jne…) ja pian sen jälkeen tapasin nykyisen mieheni. Siitä ei pitänyt alkuun edes tulla mitään vakavampaa, mutta nopeasti huomattiin että tässä tämä nyt on ja siitä sitten reilusti vajaa vuosi lapsi ihan vaan päätti tulla (varmat päivät eivät ole ehkäisykeino edes 35+ -iässä). Nyt ollaan naimisissa ja elämä on parempaa kuin koskaan ennen! Enkä ole hukannut itseäni ja omaa elämääni kokonaan, kaikki vaan ottaa oman paikkansa ja asiat sumpliutuvat uudelleen.
Mitään neuvoja tai viisauksia en siis osaa antaa mutta ehkä positiivisen esimerkin kuitenkin! Tärkeintä on ehkä juuri se että mitä iiiiiihan pohjimmiltaan haluaa. 🙂
Kiitos, Lillan! Mä en siis ole kiertänyt ja kaartanut tätä asiaa siksi, että välttelisin sitä, vaan enemmänkin siksi, että kun elämässä on isoja mullistuksia käynnissä, ei vaan voi keskittyä kaikkeen kerralla. Ja tämä parisuhdeasia on ollut viime aikoina sellainen, joka vain ei ole ajankohtainen kaiken muun alla. Juuri noinhan, kuin kuvailet omaa tarinaasi, tämä kaikki menee. Uskon, että kun antaa itselleen rauhan ja asioille tilan tapahtua, ne kyllä tapahtuvat. Ihanaa, että jaat oman positiivisen esimerkin, toivottavasti se antaa uskoa myös muille tätä blogia lukeville!
Tää oli vaan niin hyvä teksti. Tärkeä ja hyvä. Paras ystäväni, äiti, puoliso ja sieluni kaksoisolento oli lukenu tän ja lähetti mulle linkin. Sanoi että jostain syystä häntä alkoi itkettää ja minä, 35-vuotias lapseton sinkku, tulin heti mieleen. Hän ei minua sääli eikä _ikinä_ kysy miehistä, sutinoista eikä treffeistä. Tietää että kerron kyllä jos on kerrottavaa. Ihmettelee aina että mikä on menny niin eri tavalla meidän elämissä kun kuitenkin ihan samat polut tallattiin parikymppisiksi asti, asuttiinkin naapurissa. Hänellä on lapset ja mies, mulla, no, kaikenlaista hyvää kyllä mut ei noita yhteiskunnan kelpuuttamia oikeanlaisen elämän mittareita. Ystävästäni tekee poikkeuksellisen se, että hän ei ikinä ikinä suhtaudu muhun säälivästi, surkutellen eikä siten että mun pitäis olla jotain muuta. Toki ihmettelee just sitä että miksi en yrityksistä huolimatta ole onnistunu sopivan puolison löytämisessä ja miksi edelleenkin olen lapseton, vasten omaa tahtoani.
En itse halua heittää kirvestä kaivoon ja yritän ajatella että sillä aikaa kun odottelen sitä ritaria ja perhe-elämää, yritän elää mahdollisimman kivaa ja hyvää elämää. Ei sitä mielialaa joka päivä jaksa ylläpitää mut edes useimmiten. Elämä tarjoaa kuitenkin oman ratkaisunsa, on se sitten perhe tai ihan jotain muuta.
Tsemppiä meille reilusti päälle kolmekymppisille lapsettomille sinkuille! 🙂 Nythän on jo päivä kääntyny maanantain puolelle, äitienpäivä on taas vasta vuoden päästä. Ja pakko vielä sanoa et ihailen sun avoimuutta, aitoutta ja rohkeutta. Tää on huippublogi! 🙂
Oi sinä ihana Hapertuva munasolu (tulipas tuosta muuten hyvä nimimerkki 😀 )! Kiitos kommenteistasi – on jotenkin vaan niin koskettavaa kuulla, että tämä pieni tarinani on saanut liikkeelle tuollaisia tunteita! Minä haluan ajatella niin, että nyt on elettävä täysillä tätä elämää, joka on annettu ja muistettava, että kulman takaa vastaan saattaa tulla mitä vaan. Siis muitakin juttuja kuin miehiä ja lapsia. Sillä hetkellä kun itse myönsin itselle, että elämä voi kulkea toisinkin, sain valtavan helpotuksen. Että sekin on ihan ok, ja nyt minä sitten voin seikkailla ja tehdä kaikkia niitä asioita joita en ehkä voisi parisuhteessa ja äitinä. Kysehän on kuitenkin aina perspektiivistä, siitä vinkkelistä mistä asiaa katsoo. Kirvestä ei kaivoon heitetä, ikinä!
Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Iski liiankin syvälle!
Tämä oli ensimmäinen äitienpäivä, jolloin koin olevani jopa katkera. En muille äideille vaan elämälle, kohtalolle, Jumalalle, universumille. Kuinka syvään voi sattua tällaisen sinkun lapsettomuus. Ja vaikka kuinka olen yrittänyt totuttautua ajatukseen lapsettomuudesta ja antaa mahdollisuus niille positiivisille asioille, joita se taas tuo, en tunnu pääsevät yli enkä ympäri tästä kivusta.
Mutta lohduttaa, etten ole ainut
Päivitysilmoitus: Puhetyöläisen huhhuh-maanantai | MaiLife
Nyt kun luen tuota eilistä omaa tekstiäni, huomaan että siitä voi saada sellaisen kuvan että olisin elänyt elämääni odotellessa sitä jotakin ”oikeanlaista” elämää. Ei, ei, ei. Koko aikuiselämäni paradoksihan on juurikin siinä, että olen viettänyt eräänlaista yhden naisen mustalaisleiriä, muuttanut pitkälti toistakymmentä kertaa, vaihtanut työpaikkaa, tehnyt ex tempore kahden kuukauden reissuja kuukauden varoitusajalla jne enkä ole pahemmin edes ajatellut sitä että minulla voisi tai pitäisi olla mies ja perhe. Eihän tähän tällä tavalla elämääni sirkukseen edes mahdu parisuhdetta saatika lapsia! 😀
Enkä kyllä vaihtaisi yhtään kokemusta tai siirtoa mihinkään toiseen, siitä huolimatta että nyt kun munasolut todellakin veisaavat jo hautajaisvirsiä, syli on tyhjä ja sängyssä toinen puoli täyttämättä. Naisilla tuo ikä ja biologia vain tekevät omat rajansa ja se varmastikin nyt tällä iällä aiheuttaa stressiä, ja sen seurauksena helposti huomaa miettivänsä omien valintojensa järkevyyttä ja sitä onko ok elää näin ja ennenkaikkea, onko ok nyt sitten itkeä sitä että saattaakin jäädä lapsettomaksi. Minun mielestäni elämäni on ollut ihan täydellistä kaikkine vikoineen ja pettymyksineen, olen saanut rauhassa oppia tuntemaan itseni, olen voinut mokailla ilman että kukaan ulkopuolinen kärsii (no okei, muutama seurustelukumppani on saattanut itseni lisäksi kärsiä suhteiden aikana ja niiden päättymisen jälkeen… 😀 ), olen voinut mennä ja tulla aivan mielinmäärin, nähdä maailmaa ja löytää ne asiat mitkä minulle ovat oikeasti tärkeitä.
Omalta kohdaltani voin sanoa että taidan sittenkin olla itse itseni pahin kriitikko vertaamalla itseäni muihin ikäisiini ja elämääni heidän elämiinsä. Sanoit tuossa kommentissasi että ”Sillä hetkellä kun itse myönsin itselle, että elämä voi kulkea toisinkin, sain valtavan helpotuksen.”. Minä odotan sitä että pystyisin myöntämään itselleni tuon kunnolla. Tiedän että silloin helpottaa. Muiden ihmisten mielipiteillä kun ei kuitenkaan ole mitään väliä, varsinkaan silloin jos on itse oman elämänsä kanssa sujut.
Voi, mä niin tunnistan itseni tuosta mitä kirjoitat. Joskin minä olin nuoreksi naiseksi kasvaessani 8 vuotta parisuhteessa ja siinä seuraava luonnollinen vaihe olisi ollut häät ja perhe, mutta minä tajusin siinä kohtaa itse, että jotain on jäänyt kokematta. Ja nyt sitten viimeiset kuusi vuotta on koettu 😀 Niin. Me olemme varmasti kaikki itsemme pahimpia kriitikoita ja ajattelemme ehkä vähän ylikorostetusti, että muut nyt ajattelisivat meistä kauheasti ja kaikkea. Jotkut varmasti niin tekevätkin, mutta kuitenkin suurin osa ihmisistä ehtii keskittyä vain oman elämänsä ajattelemiseen. Miksi siis mekin emme tekisi niin. Mennään omaa polkuamme ja katsotaan mitä se tuo. Kyllä sä vielä uskallat sanoa itsellesi, että ”Hapertuva munasolu, elämä voi mennä myös näin.” ja sitten helpottaa. Paitsi mua ei nyt helpota yhtään kun vaan naurattaa, koska kun tuon sun nimimerkin kirjoitti tuohon lauseeseen, se kuulostaa jotenkin koomiselta 😀 Hapertuva munasolu ❤ Niitähän me ollaan! Eihän menetetä koskaan kykyä nauraa itsellemme ja elämälle. Sekin auttaa ja paljon!
Päivitysilmoitus: Sinkkuus satuttaa syvältä – voisiko tässä olla syy? | MaiLife
Ei jaksa ”tässä iässä”?`
No et kai sä nyt mikään väsynyt mummo vielä ole?
Päivitysilmoitus: Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa | MaiLife
Päivitysilmoitus: Arkistojen aarre: Ai ni. Mähän olen lapseton sinkku. Tällä iällä. | MaiLife
Päivitysilmoitus: Onko elämän tärkein tavoiteltava tähtäin lapsi ja perinteinen parisuhde? | MaiLife
Päivitysilmoitus: Ai ni. On taas äitienpäivä – lapsettoman sinkun totuuden hetki | MaiLife
Päivitysilmoitus: Yksinäisyys on vaikein vamma – kun fyysinen vamma sysäsi mentaaliselle matkalle, syttyi rakkauden kaipuu | MaiLife