Kun on oman elämänsä Duudsoni tällä elämän Junker-vuoristoradalla ja voi hymyillä Missin hohkaavan valkoisin hampain: kyytiä 4,5 g-voimalle

Tämä on muuten jännä junamatka (ja tuo maailman typerin sekä pisin otsikko, mutta se selviää sinulle tämän tarinan lopussa). Niin, tämä InterCity-juna numero yhdeksänkymmentäneljä Helsingistä Seinäjoelle, joka lähtee raiteelta kymmenen kello seitsemän kolmekymmentä ja saapuu Seinäjoelle raiteelle yksi kello kymmenen kaksikymmentäneljä.

Matkustusaika kaksi tuntia kaksikymmentäneljä minuuttia. Siinä ajassa ehtii kasvaa infernaalinen paniikki.

* * *

Minä olen matkalla Alahärmään. Häjyjen maille. Puukkojunkkarit, Pohojammaan Jussit, Duudsonit ja mitä näitä muita sekopäitä nyt onkaan. On nääs tullut haaste. Pitäisi mennä PowerParkiin, lakekuksien Huvivaltioon. Haasteen tullessa olen sanonut kyllä, enkä sen jälkeen ajatellut asiaa yhtään sen pidemmälle. Ja sitten tässä InterCity-junassa numero yhdeksänkymmentäneljä Helsingistä Seinäjoelle jossain raiteen kymmenen, kello seitsemän kolmenkymmenen ja raiteen yksi kello kymmenen kaksikymmentäneljän välimaastossa minä alan tajuta: Minun haasteeni on kiivetä ensimmäisten joukossa korkkaamaan Pohjois-Euroopan hurjin vuoristorata, Pohjanmaan aakeillelaakeille, keskelle jumalatonta peltoa rakennettu härveli, joka kiihtyy nollasta sataan 1,9 sekunnissa ja vetkuttaa ihmisiä ilmassa 4,5 G:n voimalla. Vertailupinnaksi todettakoon, että F1-auto tarvitsee yli kaksi sekuntia kiihtyäkseen sataseen.

Junker. Se on PowerParkin tämän kesän uutuus.

IMG_1961

Tuska on armoton. Duudsoneista puheenollen, tietysti hekin ovat täällä, ollaanhan nyt matkalla Pohojommaalle. Duudsoni-Jarno istuu viereisellä penkillä ja katsoo netistä videota Junkerista. Kylmä hiki puskee ohimoilleni. En minä tuohon pysty, ajattelen. Kato täshän on tää, että minä muka yritän esittää jotenkin niinku lungia mimmiä, joka uskaltaa tehdä ihan mitä vaan, mutta sehän on ihan fuulaa. Kaksi asiaa, joita erityisesti kammoan, on mennä pää alaspäin vetkaaviin huvittelulaitteisiin tai sukeltaa merenpinnan alle. Niihin en mene, olen vaina vannonut, enkä ole mennyt. Huvipuistoissa olen tyytynyt turvalliseen puuvuoristorataan ja sekin on ollut lähes liikaa.

Karusellissa oksennan aina.

Vilkuilen Jarnoa ja kiroilen mielessäni. Olen pahimmassa mahdollisessa paikassa. Minähän olen aina sanonut haastavani Duudsonit. Että kun tässä maailmassa tuntuu, että aina vain miehet koettelevat rajojaan ja tekevät hulluja repäisyjä, niin miksi ei nainenkin voisi, ja siihen kohtaan minä olen halunnut iskeä. Ja siksihän täälläkin olen – että, että olen antanut luvan kelle tahansa haastaa minut mihin tahansa ja nyt on aika siirtyä sanoista tekoihin.

Mutta tällä totuuden hetkellä haluaisin vetää kaiken mitä olen ikinä uhonnut takaisin mölyävään napaani. Vituttaa*. Nyt tätä maailman kilpailuhenkisintä ihmistä testataan. Olenko neiti vai äijä?

Olen näkevinäni Jarnon kasvoilla pelon.

”Eiks niin, että suakin vähän pelottaa?”, kysyn häneltä.

”Joo, kyllä mua ehkä”, Jarno sanoo ja katsoo minua kuin pikkuruinen puudeli.

”Feikkaa. Toi mitään pelkää”, ajattelen ja katson häntä ihan vähän murhaavasti.

Pelkäänkö minä?

* * *

Pelkään.

Junassa synnytetty infernaalinen jännitys eskaloituu. Tällä hetkellä alkaa aina pissattaa. Nyt on siirrytty InterCitystä bussiin viimeiselle matkaosuudelle – kirjaimellisesti viimeiselle matkalle, ajattelen – Seinäjoelta Alahärmään ja minun virtsarakkoni meinaa räjähtää. Samaa rataa taitavat mennä pääni ja sydämeni. Posahtaa pelosta säpäleiksi.

Matka tuntuu loputtomalta. Silmissä suhisee peltoa pellon perään. Joka puolella kehoa suhisee. Ja sitten aivan yllättäen keskellä kesän orastavaa kyntömaisemaa kohoaa käsittämätön näky; monena vuonna Suomen parhaaksi vapaa-ajankeskukseksi arvioitu, Jorma Lillbackan rakentama 160 hehtaarin alueelle levittyvä Huvivaltio.

Minä en ajattele mitään muuta kuin vessaa. Aika kalpealta näyttää myös muu bussiväki. Duudsoneja ei näy näköpiirissäni ja innostun hetkeksi: ehkä he luovuttivat.

He, ketkä eivät ainakaan ole luovuttaneet ovat Missit. Nääs Miss Suomi ja hänen Ensimmäinen Perintöprinsessansa. Gasellikoipiset pavunruskeat kaunottaret soljuvat ulos bussin ovesta. Hekin ovat täällä ja menossa Junkeriin.

Minä katson heitä murhaavasti ja kiemurtelen jalat ristissä mahdollisimman tumpelon näköisenä ulos ja säntään suoraan vessaan. Missit liehauttavat pitkiä hiuksiaan kesäisessä tuulessa ja vilauttavat valkoisia hampaitaan kaivaen Luis Vuittonin kasseistaan hohkaavat huulipunat sipaisten niitä pulleille huulilleen. He hihkuvat innosta päästä kieppumaan kohta epäinhimillisiin g-voimiin.

Minä katson heitä murhaavasti. Miksi minä en ole täydellinen?

IMG_1967

2ce7723a87d00f86b5b1ac3d3196768f

Istumme lounaalla Junker-vuoristoradan juurella. Hirveän järkevää järjestäjiltä. Olen siirtynyt miettimään, mitä oksennukselle voi tehdä. Mietin mitä minulle voi tehdä: olen vähän kuin sellainen pikkuterrieri joka uhoaa ja rähisee ja tosi paikan tullen juoksee omistajansa jalkojen väliin piiloon. Mutta minulla ei ole omistajaa. Pitäisi olla, niin en ajautuisi tällaisiin tilanteisiin. Naru kaulaan ja remmi mahdollisimman tiukalle.

Lounaan lomassa Powerparkin väki kertoo Junkerin tarinaa. Kädet täristen kirjoitan muistiinpanoihini kuulemaani sieltä täältä.

9 metriä sekunnissa.

Kiihdytys.

30 metriä sekunnissa = n. 108 kilometriä tunnissa

0,8 G

Lammen alle.

4,5 G

55 sekuntia.

Heli-mutka.

Kuolema.

Kauhavan kaupunginjohtaja heilauttaa penkissä kättään iloisena lähtövalmiina koeajolle.

”Voi luoja, lisää täydellisiä, pelottomia ihmisiä”, ajattelen.

Missit vilauttavat valkoisia hampaitaan. Duudsonit vetävät keskenään täginyrkkiä ja solkottavat jotain miehekkäitä karjaisuja pohojommaaksi. Minä oksennan mielessäni siihen lampeen, johon tuo vuoristorata kohta sukeltaa.

IMG_1971

Tiäkkö sen hetken, kun ihminen tajuaa, että mitään ei ole enää tehtävissä? Että on vaan naksautettava aivoista ajattelu-nappula off-asentton ja käännettävä toimintavivusta. Ei saa ajatella, on vain toimittava; se on viimeinen ajatukseni. Ruoka ei ehdi sulaa kun on jo aika toimia. Me menemme nyt Junkeriin.

Duudsonit röyhistelevät rintaansa, Missit sukaisevat hiuksiaan ja Herra Kaupunginjohtaja suoristaa kravattinsa.

Minä juoksen pissalle.

Seuraaviin minuutteihin elämässäni minulla ei ole mitään kontrollia. Kiljuminen auttaa, ajattelen. Siispä kiljun – jo kiivetessä rappuja ylös Junkerille. Haistan ilmassa Missien Dior-parfyymin, Herra Kaupunginjohtajan Erittäin Hieno Suomalainen shampoon hennon tuoksahduksen ja Duudsoneitten härmälaisen testosteronin.

IMG_1979

Minä ja Kauhavan kaupunginjohtaja Markku Lumio tuomion hetkellä

Minun pöksyissäni haisee pupu, mutta sillä ei ole mitään väliä. Millään ei ole mitään väliä. Paitsi elämällä, jonka olen saanut elää. Haluan tarttua Herra Kaupunginjohtajaa kädestä. Me kuljemme yhdessä viimeiselle tuomiolle, hän istuu penkkiin viereeni ja kohta Junker jo suhahtaa käyntiin. Juuri ennen lauturilta irtoamista Herra Kaupunginjohtaja muistaa päässään olevat silmälasit ja heittää ne nopeasti laiturille. Ne olisivat olleet kohta mennyttä.

Minä olen kohta mennyttä. Junker ottaa heti löysät pois. Nollasta sataan 1,9 sekunnissa ja minun poskeni liimautuvat penkin selkänojaan.

Alkukiihdytyksen jälkeen nousemme maan vetovoimaa uhmaten lähes pystysuoraan 40 metrin korkeuteen. Sieltä syöksymme 100 km/t huippunopeudella parin silmukan kautta suoraan alapuolella olevan lammen läpi tunneliin maan alle ja sieltä jälleen ylös. Rikomme 4,5, G:n voimat.

Ylös.

Alas.

Ympäri.

Vetkuti.

Vetkuti.

Suihk.

Silmät vuotavat vettä. Kaulaliina lätkähtelee kasvoille. Seuraavaa mutkaa ei voi ennalta arvata, käännökset tulevat yllätyksenä ja puskista. Se on jännää. Puristan itseäni penkkiin ja kiljun innosta.

Innosta?

Niin; koen juuri elämäni parhaimmat 860 metriä ja 55 sekuntia.

Kun sukkulamme saapuu laiturille, iskee tyhjä olo. Tällainenko tämä oli? Tätäkö minä pelkäsin? Olen suhmuroinut itseni ennakkoon niin valtavaan pelkotilaan, että kokemus tuntuukin ihan lasten leikiltä. Jännä on ihmisen mieli.

Mutta minä olen voittaja.

Ja Missien hiukset ovat sekaisin! Kajalit valahtaneet poskille. Hihkuttelen onneani Duudsonoille ja haistan meissä saman testosteronin: 4,5 G, I kick your ass, seuraavaksi lähdetään irrottelemaan peukaloita!

Sanoinko jo että minä olen voittaja?! Taas kerran potkin omat pelkoni syrjään ja toimin. Menen toiselle ajelulle. Löysin rantein!

IMG_1981

Duudsonit HP Parviainen ja Jarno Laasala veti kans tän ihan jees. Olisttepa nähneet nää kundit ennen ajoa…

Seison keskellä kesän kyntopeltoja ja katson taivaalle. Hitto. Näinä hetkinä sitä tajuaa, mistä elämässä on kyse. Kyllä minä ymmärrän miksi Duudsonit näitä juttuja tekevät – mehän ollaan nyt veljiä ja siskoja. Ja nyt nämä veljet ja siskot siirtyvät seuraavaan koetokseen.

IMG_2002

Henkseleitä paukuttaen saavun seuraavalle toimintapisteellemme Mika Salo Cirquit -kartingradalle. Ahtautudun kimiräikkös-asuun ja kypärään. Kartingiakaan en ole koskaan ajanut, mutta se tuntuu pikkuruisilta pähkinöiltä Junkeriin verrattuna. Perspektiivejä!

Meillä on kisa. Missit tunkevat pitkät hiuksensa kimiräikköstensä sisään ja Duudsonit astuvat isännän elkein formuloittensa ratteihin. Minä hipsutan perässä ja istun autooni. Näen Missien hohkaavat hampaat kypärän etuvisiirin lasin takaa, Jarno-Duudsonin silmät hohkaavat. Minussa herää eläin: ketään ei päästetä ohi.

IMG_2074

Painan kaasua, kurvaan itseni varikolta radalle ja pyörähdän ympäri jo toisessa mutkassa. Kaasua ja jarrua ei saa painaa samaan aikaan, muistan. Vauhti ja varmuus lisääntyvät kierros kierrokselta. Puristan rattia peukalot kipua huutaen. Häntäluu iskeytyy kiinni formulani kuppipenkkiin. Starttisuoralla painan kaasun täysillä pohjaan ja tavoittelen huippunopeutta. Nostan kädet irti ratista, mutta nopeasti tajuan, ettei niin olisi kannattanut tehdä. Kaasu pohjassa ilman käsiä ei ole hyvä yhdistelmä.

Adrenaliini virtaa ja minä poljen kaasua – nyt jo jopa kaarteissa. Joku vilahtaa ohi. Se ärsyttää. Kiroilen. Seuraavassa mutkassa sama tyyppi pyörähtää ympäri ja minä nauran likaista naurua näyttäen nyrkkiä juhlien sitä, että liika nopeus kostautuu mutkassa. Ehkä ei ihan fair play, mutta minkäs teet. Eläin.

Seuraavassa mutkassa minua edellä ajava pyörähtää ympärin. Nostan kädet ilmaan ja huudan kovaa vahingonilosta. Minkäs teet.

Kilpailuvietti.

Rullaan ympäri rataa. Yhtäkkiä ohitseni suhahtaa auto, jonka kuskin pitkät ja kiiltävät hiukset hulmahtavat ilmavirrassa. Se ohittaa minut.

”Vitun** Miss Suomi”, kiroan.

Miss Suomi ohittaa minut! Lohdutan itseäni tiedolla, että hän on minua pari kierrosta jäljessä. Menkööt ohi.

Olemme finaalikisassa. Minä vedän kovaa. Nyt on tosi kyseessä ja olen kärkisijoilla. Ruutulippu heilahtaa. Numero 8 suhahtaa ohitseni. Arvaat; kiroan.

Ajamme varikolle ja numeron 8 ottaa kypärän pois päästään. Duudsoni-Jarno. Menen kiuhumaan hänelle raivosta. Olenhan kertonut sinulle aiemminkin, että minulla on liikenteessä vain yksi ongelma ja se on miehet. En voi sietää sitä, kun mies ohittaa minut.

Minkäs teet.

Eläin. Kilpailuvietti.

IMG_2070

Eläin, kilpailuvietti, minä ja Missit. 2015 Ensimmäinen perintöprinsessa Carola Miller, joku pygmi ja Miss Suomi 2015 Rosa-Maria Ryyti. Ihan ystävällismielisesti siinä sitten.

Me olemme nyt korkanneet Junker-vuoristoradan ja ottaneet loppuverryttelyt Mika Salo Cirquit -kartingradalla. Kotimatkalla, laiturin yksi ja kymmenen välisenä aikana istumme junan ravintolavaunussa ja juomme palautusjuomaa. Parin päivän päästä Junker avautuu kaikelle kansalle.

Minä selvisin, hehkutan ja litkin palautusjuomaa. Juttelen juomani äärellä Oulusta viikonloppureissulle Helsinkiin matkustavan miehen kanssa kertoen kokemuksestani ja viime aikaisista seikkailuistani. Hän pyytää minua määrittelemään mitä seikkailu tarkoittaa.

”Tiedätkö, mikä on ihmiselämän hienoin tunne?”, kysyn häneltä ja jatkan vastausta odottamatta:”Se, kun voittaa itsensä. Se kun on oman elämänsä Duudsoni tällä elämän Junker-vuoristoradalla ja voi hymyillä Miss Suomen hohkaavan valkoisin hampain”, maalaan, ja tiedän kuulostavani oksettavan imelältä.

Seikkailu tarkoittaa meille jokaiselle eri asioita. Seikkailu on omien rajojen löytämistä ja niiden läpi puskemista. Seikkailu on mielentila, jokaiselle ainutlaatuinen ja henkilökohtainen kokemus itsensä voittamisesta. Joku menee Junkeriin koettelemaan g-voimia, toinen taas lähettää rakkauskirjeen pojalle, johon on ihastunut, kolmas kenties kulkee töistä kotiin ihan uutta reittiä tai osallistuu missikisoihin. Tärkeintä on, että saa kokea tämän tunteen.

Tunteen, että on voittanut itsensä. Sitä on seikkailu.

Ihanaa orastavaa viikonloppua, sankarini ja sankarittareni! Olkoon se sinulle täynnä seikkailuja! Ja menepä muuten Instagramiini, ala seurata minua ja näet videon tästä seikkailusta!

/Ämmä, oman elämänsä Dudette

 

Mihin sinä tai yrityksesi haluaisitte minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Katso lisää MaiLife Haaste!

*K18

**K18

Ps. Junker ja koko PowerPark avautuu yleisölle lauantaina 30.5.

Mainokset

2 thoughts on “Kun on oman elämänsä Duudsoni tällä elämän Junker-vuoristoradalla ja voi hymyillä Missin hohkaavan valkoisin hampain: kyytiä 4,5 g-voimalle

  1. Päivitysilmoitus: Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa | MaiLife

  2. Päivitysilmoitus: Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä | MaiLife

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s