Sellainen suhteellisen tyhjä olohan tässä on nyt viime päivät ollut. Missä tahansa arjesta poikkeavassa kuplassa ihminen käy, vie sieltä pois tuleminen usein oman aikansa. Tuntuu, että on jäänyt johonkin välimaastoon, ja vähän taistelee sitä vastaan, että joutuisi sieltä pois.

Hauskaa, että piditte toissapäiväisestä matkakertomuksestani! Olen saanut siitä paljon mukavaa palautetta. Selväähän se, että halusin viedä teidät mukanani tuolle matkalle. Niin monta asiaa jäi kertomatta, mutta luulen, että ne nousevat esiin vielä tulevissa kirjoituksissani.

Muissa somekanavissani jaoinkin jo tämän kuvan, tuotakoon se nyt vielä tänne

Tämä oli varmasti tärkein oppini koko matkalla (senhän jo toissapäiväiseen blogiinikin kirjoitin). Se, miten sitä usein niin kovasti vähättelee omia voimiaan ja kykyjään. Minullekin moni teistä ennen matkalle lähtöäni sanoi, ettei itse ikinä pystyisi tällaiseen suoritukseen. Mutta en minä ole sen kummempi tyyppi kuin kukaan muu – aivan varmasti moni teistäkin olisi tähän kyennyt.

Jostain syystä on vaan niin paljon helpompi ajatella, ettei pysty. Niinhän minäkin pelkäsin. Olin rakentanut erilaisia skenaarioita mielessäni sille kuinka joutuisin nielemään ylpeyteni jos pyöräilymatkani tyssäisi voimieni loppumiseen. Mutta niin ei käynyt.

Varmasti puolet onnistumistani oli kiinni korvieni välistä; siitä miten suhtauduin haasteeseeni ja hetkiin, jolloin tuntui, etten enää jaksa. Minä en antanut noille ajatuksille valtaa, vaan päin vastoin ajattelin, että nyt painetaan kahta kovempaa jotta päästään nopeammin maaliin. Niin, erityisesti lauantain vastatuulipäivänä tuo oli suurin ajatus mielessäni: mitä kovemmin jaksaa painaa, sitä nopeammin on perillä.

Toki kuntoni yllätti minut. Se osoittautui erinomaiseksi. Sitähän minä olenkin tässä viime päivät ihmetellyt: löytyykö minusta todella näin paljon sisua ja kuntoa? Luulen, että olen päästänyt itseni vähän liian helpolla aiemmin. Siitä syystä olenkin tänään jo tiuhaan tahtiin vaihtanut viestiä personal trainerini Tiian kanssa. Yksi isoimmista jutuista minussa, jonka tämä Hullun Polkasu sai aikaan oli hinku saada heti jokin uusi fyysinen haaste. On pakko tunnustaa, että minä nautin siitä, kun pääsee äärirajoille. Siksipä nyt pyysin Tiia rakentamaan avukseni sellaisen viikkotreeniohjelman, jolla saan pidettyä tämän kuntoni yllä nyt seuraavaa haastetta odotellessa. Haluan rakentaa ohjelman ammattilaisen kanssa, jotta siitä tulisi oikeanlainen – tavoitteellinen mutta järkevä, sellainen, joka kehittää minua eteenpäin, mutta on ”terveellinen”. Ylilyöntejä ei saa tulla, sellaisiin saattaisin itse tietämättömänä sortua. Lepo on myös tärkeää muistaa.

Jokin uusi kipinä, se reissulla syttyi. Olo on mitä mainioin. Siitäkin olen yllättynyt, ettei mihinkään paikkaan ole koskenut reissun aikana tai sen jälkeen ja lihakset voivat hyvin. Niin hyvin, että olen jo päässyt kunnolla treenaamaan. Eilen jo pyörälenkkiä ja pitkää kävelyä, tänään reipas tunnin juoksulenkki ja sen päälle 45 minuutin vatsatreeni kuntosalilla (ja kyllä, kuntosalirakkauteni oli paikalla, mutta lähti noin kaksi minuuttia saapumiseni jälkeen, joten en ehtinyt tunnustaa vielä palavaa rakkauttani…). Nam. 😀

Varsinaista tajunnanvirtaa tänään. Nyt taidan kellahtaa nojatuoliin lepuuttamaan jalkoja.

Kuulemisiin, rakkaat!

/Ämmä