Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa

Istun kesälomareissulla ravintolalounaalla. Pöytä on ison, koko seinän mittaisen ikkunan vieressä. Syön hotkien, nälkäisenä tietenkin. Kauhoessani nakkikastikettani suuhun havahdun; jokin tippui taivaalta alas. Tupsahti maahan! Mikä?

Pieni linnunpoikanen! Siinä se lojuu maassa hämmentyneenä ikkunan toisella puolella. Nostan katseeni ja huomaan räystään. Alan itkeä hysteerisesti: se on tippunut pesästään.

Kun poikanen tippuu pesästä, eikö se tule emonsa hylkäämäksi?

* * *

En ole pitkiin aikoihin nähnyt yhtään lintua. Siis sillä erityisellä tavalla, jolla linnut aina yhtäkkiä tuppaavat lehahtamaan elämääni. Olenhan kertonut sinulle jo monta kertaa aiemmin, että linnut merkitysevät minulle paljon. Niillä on suurta symboliikkaa koko perheessäni, ja ne ovat olleet usein läsnä syntymässä ja poismenossa: Linnusta ikkunan ulkopuolella on seurannut uusi elämä ja sen tulosta sisätiloihin jonkin menetys.

Hetkeä ennen kuin äitini oli saanut tietää odottavansa minua, hän oli tuijottanut lintua silmästä silmään ikkunan takaa. Ja synnyttyäni lintu oli lehahtanut ikkunalle tervehtimään.

Kohtaamiseni lintujen kanssa ovat olleet minulle merkityksellisiä erityisesti siksi, että jollain tavalla ne ovat aina saaneet minut alkamaan tarkkailla maailmaa ja sen tapahtumia aivan uusin, herkin, silmin. Ne ovat riuhtaiseet minut ulos siitä päivittäisestä uomasta, jossa pyörin – nostaneet minut hetkeksi irti elämästäni, jotta pystyisin näkemään sen ulkopuolelta. Kohtaamiset ovat olleet äkillisiä, arvaamattomia ja  hämmentäviä. Ja yleensä, vain pienen ajan kuluttua, jotain suurta ja mullistavaa on tapahtunut.

* * *

En voi katsoa lintua. En halua nähdä sen hätää. Se piipittää kurkku suorana, yrittää räpytellä siipiään, mutta ei osaa vielä lentää. Se huutaa apua, huomiota. Minuun sattuu. Äkillisesti lintu kääntyy minua kohti: katsoo avuttomana suoraan silmiini lasin läpi.

Osaavatko linnut itkeä?

* * *

Minun blogini täyttää tänään kaksi vuotta! Tasan kaksikymmentäneljä kuukautta sitten syntyi MaiLife. Muistatko ensimmäisen blogikirjoitukseni? Se oli tämä tarina linnunpoikasesta. Paljon on ehtinyt tapahtua ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen. Tänään olisi kai jonkinlaisen summauksen paikka. Mutta en taida oikein osata.

Muutamaan päivään minulla ei ole ollut yksinkertaisesti mitään sanottavaa, kirjoitettavaa tai kerrottavaa. Tänään tuntui edelleen vähän samalta. Kumma matalapaine.

Äsken, istuessani pöydän ääreen ja avatessani tietokoneeni, kuulin kopsahduksen. Talitintti lehahti kohvalla rytinällä keittiöni ikkunalaudalle. Minä säpsähdin ja pienen hetken tuijotimme toisiamme suoraan silmiin. Ei tätä sen kummemmin varmasti tarvitse enää selittää. Arvannet, että jokin liikahti sisälläni.

Ja sitten minä aloin kirjoittaa tätä blogitekstiä.

* * *

Se piipittää ja räpyttelee pitkän aikaa. Sitten äkkiarvaamatta räystään suojasta lennähtää maahan kaksi lintua, naaras ja koiras. Äiti ja isä! Ne tulivat auttamaan! Poikanen vispaa siipiään villisti aivan kuin se olisi innostunut valtavasti. Äiti ja isä kuulivat. Ne jäävät maahan vartiomaan poikastaan, joka yrittää vimmatusti päästä lentoon – onnistumatta. Minä tuijotan. Ja itken. Ihmiset ympärilläni kääntävät katseitaan pois.

Hämmentääkö äänekäs itkuni heitä? Pelkäävätkö he?

 *  *  *

Yksi iso teema blogissani on ollut muutos. Kun olet seurannut matkaani, tiedät, että muutostahan nämä kuluneet vuodet ovat minulle todella olleet; niin perustavaa ja syvää myllerrystä, että monet teistä ovat jo ihmetelleet miksi olen niin levoton ja löydänkö ikinä sijoilleni. Minähän kirjoitin tästä sinulle joitakin aikoja sitten: ”Carpe Diem my ass!” 

MaiLife on kertonut hämmennyksestä – siitähän elämässäni on ollut kyse pitkän aikaa. Se on ollut tarina siitä, kuinka olen pudonnut pesästäni ja huutanut apua; että joku pelastaisi ja opettaisi minut lentämään. 

Minun muutokseni lähti liikkeelle jo ennen MaiLifea tarpeesta löytää kadotettu ilo, inspiraatio ja innostus sekä hukattu merkitys ja mielenkiinto. Näiden kahden vuoden aikana olen ehtinyt tekemään paljon. Olen lukenut elämäntaito-oppaita, asunut Ruotsissa, muuttanut Norjaan, kokeillut erilaisia tapoja elää ja tehdä työtä. Olen tutkinut, harhaillut, seikkaillut, voittanut itseni, epäonnistunut, hajonnut kappaleiksi ja voimistunut. Olen antanut anteeksi ja hyväksynyt. Olen ollut suhteessa ja yhtäkkiä tajunut olevani vanha, lapseton sinkku. Olen leikannut kaloilta päitä, vetänyt silliltä suolia mahasta, olen opetellut puhumaan norjaa, kohdannut uskomattomia ihmisiä, polkenut satoja kilometrejä polkupyörällä parissa päivässä, ottanut vastaan haasteita, viettänyt lukemattomia tunteja yksinäisyydessä, taistellut rahattomuudessa ja kärsinyt kodittomuudessa. Olen käynyt kalastamassa ruijanpallasta ja halunnut saada lapsen. Olen aloittanut matkan ja lopettanut matkan, iloinnut yhdessä hetkessä ja pettynyt heti seuraavassa. Olen ihastunut, vihastunut, tuijottanut kotkien lentoa myrskyllä olohuoneeni ikkunasta ja nauttinut kuohujuomaa.

Olen tuntenut jokaisen  kiven ja kannon jalkapohjissani. Olen kurkistanut jokaisen kulman taakse. Olen säilyttänyt sydämeeni jokaisen hetken ja tuonut ne sinun eteesi. Olen löytänyt maailmoja, jotka ovat saaneet minut hehkumaan innosta.

Olen tullut herkäksi mahdollisuuksille.

* * *

Lintu piipittää ja piipittää. Räpyttää ja räpyttää. Minä haluaisin mennä ikkunan toiselle puolelle nostamaan sen takaisin pesäänsä ja olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ihan kuin lintu ei olisikaan koskaan pudonnut.

Mutta minua ei tarvita, sillä äitilintu puuttuu peliin. Yhtäkkiä se syöksähtää kohti poikasta ja näykkää sitä nokallaan hellästi poskesta.

Ja poikanen pyrähtää pienen matkan eteenpäin!

Tämä leikki jatkuu pitkän tovin: naaras syöksähtää ja poikanen pyrähtää. En saa silmiäni irti linnuista. 

Poikanen pyrähtää. Se räpyttää ja vispaa siipiään vimmatusti. Se tömähtää takaisin maahan. Ja lopulta tapahtuu suurin ihme, jonka olen koskaan nähnyt: poikanen saa siivet alleen. Se lentää pitkän matkan silmieni edessä – se oppii lentämään! Eikä kukaan itkustani hämmentynyt lounasasiakas ole katsonut mitä ikkunan takana tapahtui. Luonnon ihme edessämme, ja vain minä näen sen.

Miksi kukaan muu ei katsonut? Osaavatko he nähdä?

* * *

Muutos ei tapahdu matkustamalla maailman ääriin. Merkitys ei löydy lukemalla viisaita sanoja kirjasta. Ilo, inspiraatio ja innostus eivät tule salamana taivaalta. Ne vaativat aikaa. Ne vaativat toimintaa. Muutos täytyy elää. Kokeilla! Eikä se ole koskaan valmis.

MaiLife on kuvannut räpiköintiäni ja lentämään opetteluani. Sitä, kuinka eri tapahtumat elämässäni ovat näykännet minua hellästi (ja välillä vähän kovemminkin) poskesta ja neuvoneet, kuinka saada selässäni jo vimmatusti räpyttävät siivet kannattelemaan minua. 

Linnut edeustavat minulle elämää ja muistuttavat siitä, miten elämä tuo eteemme jatkuvasti yllättäviä tilanteita, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa tai katsoa mitä seuraavan kulman takaa löytyy. Ne muistuttavat minulle, että on minusta itsestäni kiinni pysähdynkö mahdollisuuden äärellä ja tunnistanko tai hyödynnänkö sen – uskallanko tarttua siihen.

* * *

Kuinka herkkä ja vastaanottavainen sinä olet eteesi tarjoutuville mahdollisuuksille? Kuinka valmis olet näkemään ne ja tarttumaan niihin?

* * *

Yksi iso asia on tapahtunut minulle tämän vuoden aikana: minusta on tullut vahvempi kuin olen ikinä ollut. Tiedätkö mistä syystä? Siitä, että olen hyväksynyt sen, että minun tehtäväni onkin olla aina vähän sijoiltani ja levoton – ja että voin olla ihan hemmetin onnellinen niin.

Jos yhden asian voin sinulle luvata tulevaksi bloggausvuodekseni, on se, etten tule varmasti pettämään sinua muutosmielessä. Kohta kulman takana kolkuttaa jo seuraava ja saat kuulla siitä pian.

Ja sitä paitsi: entäpä jos tämä ei olekaan mitään muutosta, vaan ihan vain elämää? Oikeaa ja tavallista elämää?

* * *

Pesästään pudonnut pikkulintu kosketti minua syvästi kaksi vuotta sitten ja sysäsi minut kirjoittamaan tätä blogia. Se oli yksi niistä monista kohtaamisista lintujen kanssa, jotka ovat saaneet minut pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää. Se on yksi niistä merkittävimmistä hetkistä, jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun.

MaiLife on minun pyrkimykseni auttaa sinua pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää – sinusta itsestäsi – ja vaikuttamaan elämäsi kulkuun.

MaiLife on minun lintuni sinulle!

Minä haluan olla sinun ystäväsi.

hl2

Tämä kuva ei liity tähän tarinaan millään muulla tavalla kuin että se on otettu aika lailla kaksi vuotta sitten samaan aikaan kun aloitin tämän blogini. Siinä minulta poistetaan Ruotsissa viisaudenhammasta, ja minä en ole pelännyt eläissäni ehkä yhtä paljon. Säästän sinut siltä veriseltä hampaalta, josta minulla myös löytyy kuva. Bloggarihan kuvaa aivan kaiken. Paitsi tänään; oli kovin vaikea keksiä mitään kuvaa tekstin yhteyteen ja siksi viisaudenhampaanpoisto. Annan tarinani puhua puolestaan…

/Äm, jonka toive tulevalle vuodelle on tutustua teistä mahdollisimman moneen; tähän lahjaani sinulle kuuluu olennaisena osana se, että olen täällä ja toivon kuulevani juuri sinun ajatuksiasi, kommenttejasi ja tarinoitasi jatkossa vieläkin enemmän, jotta voimme ajatella yhdessä!

Ps. Oheisten linkkien takaa pääset lukemaan joitakin blogieni parhaimmistoa

Mainokset

11 thoughts on “Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa

  1. Paljon onnea blogin vuosipäivästä! Olet tehnyt myös hurjasti töitä blogin eteen kuluneina vuosina. Ihanaa loppukesää!

  2. ” Tanan ämmä vei neitsyyteni” 😉

    Nimittäin blogineitsyyteni :-D. Blogisi on nimittäin ensimmäinen, mitä aloin seurata. Sanoo miäs, joka vielä viisi vuotta sitten oli sitä mieltä et mikä tanan some ja bloggaajat, hankkikaa real life. Kiitoskirjelmä muutoksesta on siis paikallaan.

    Onnitteluni kaksivuotiaalle blogillesi. Kiitos lahjastasi, linnustasi, mistä me kaikki saamme nauttia. Kirjoituksiasi on todella todella kiva lukea, vei aivan mennessään.
    Kiitos rohkeudestasi näyttää meille kaikille, että muutos on todellakin vain ja ainoastaan itsestä kiinni. Kiitos, että olet uskaltanut heittäytyä ja vieläpä jakaa sen meille kaikille. Ei voi kuin ihailla rohkeuttasi, avoimuuttasi kertoa todellakin aivan kaiken matkastasi. Matkasi ei todellakaan ole ollut helppo, kuten olemme saaneet lukea, mutta varmasti se on ollut myös sitäkin palkitsevampi, antoisampi. Ainahan matkaan mahtuu kaikenlaista, mutta kuten sanoit, se on tehnyt sinusta vahvemman. Kova luu kyllä olet, monet olisivat varmasti jo sortuneet tuon matkan aikana, onneksi sinä et vaan saamme edelleen nauttia matkastasi.
    Kyllä sinä todella olet ehtinytkin. Pelkästään tästä kuluneesta kahdesta vuodesta saisi jo melkoisen kirjan filmatisointineen aikaiseksi.

    Kiitos myös ajatuksistasi. Välähdyksiäsi/mietelmiäsi on niin antoisaa lukea. Ne suorastaan inspiroi itseäänkin pohtimaan. Unohtamatta kuitenkaan positiivista hulluuttasi/huumoriasi, joka välillä taas saa niin hymyilemään, nauramaan ja hyvälle tuulelle.

    Sinulle on annettu myös kyky nähdä ja kirjoittaa. Kiitos siitäkin, että osaat pukea niin hyvin sanoiksi asioita, mitä näet. Vaikka katsoisimmekin emme välttämättä näe kiireeltäämme ym.ym. Ehkä mekin opimme näkemään kauttasi emmekä vain katso ja kaahaa ohitse, näkemättä.

    Iso kiitos siitä, että olet todellakin näyttänyt esimerkilläsi ettei kannata jäädä tuleen makaamaan ja valittamaan. Toivottavasti tämän blogin kautta joku muukin uskaltaa tehdä saman, heittäytyä ja muuttaa elämänsä suunnan. Elää, kokea, ottaa kaiken irti ja nauttia siitä, eikä vaan hukata aikaansa ja elämäniloa/paloa tylsistymiseen jne.

    Joten iso kiitos kaikesta tästä kuluneesta. Toivottavasti siipesi kantaa pitkään, että saamme tästä nauttia jatkossakin. Tuota en epäile kyllä hetkeäkään, kuten sanoit, niin olet vahvistunut. Ämmä on kyl niin kova luu notta, kaikin puolin, jopa persuukseltaankin, kuten hullunpolkaasu osoitti.

    Onneksi olkoon vuosipäivällesi ja hyvää lentoa jatkossakin. Tulevia seikkauluja ja hajatelmia odotellen 🙂

    ” Have a nice day ”

    Ps. jokos olet keksinyt ”kostohaasteen” Sampolle………

    • Huhhuh. Nyt kyllä Herra Urkuri siellä sai ylisanoillaan tämän täällä toisessa päässä punastumaan korviaan myöten. KIITOS! Tämän hienompaa lahjaa ei voisi bloggari saada. Välillä (lue viimeksi tällä viikolla) tuntuu, että onko tässä mitään järkeä, mutta yksikin noista lauseistasi saa ymmärtämään miksi kannattaa jatkaa. Sitä miten tämä jatkuu, ei vielä kukaan tiedä, mutta eikös se olekin koko jutun pointti. On hienoa, jos todella voin antaa vähän toisenlaista esimerkkiä siitä mitä bloggaaminen – ja elämä – voivat olla. Ja erityisen onnellinen, että mukaan matkalleni on tullut niin erilaisia ihmisiä ja teitä miehiä! Eivät nämä ole vain naisten juttuja 🙂 En osaa edes oikein kommentoida sinulle mitään. Hieman sanattomaksi tällainen vetää. Olen onnellinen, että sinäkin olet pysähtynyt juttujeni äärelle pohtimaan!

      Seikkailut jatkuvat, ja kyllä, haaste siintää silmissä. Erityistä tarkkuutta kannattaa harjoittaa blogissani ensi viikolla…

      • Vai oikein punastui upea hän, no hyvä.
        Urkuri kiittää ja kumartaa itsellesi, olet todellakin kaiken tuon ansainnut. Pahoitteluni itseni ja meidän muiden mölliköiden puolesta, että emme jaa useammin kiitosta. Mikä ihme siinä onkaan, että ihmiset eivät saa tuossa asiassa suutaan auki sitten millään, joten yrittäkäämme kaikki parantaa sillä kohtaa tapojamme. Uskon etten ole ainoa, joka todella seuraa blogiasi ja jolle olet antanut todella paljon, joten ääneen sanottu kiitos sinulle oli viimein ihan pakko laittaa. Kyllä me täälä ollaan ja luetaan vaikka hiljaa ollaankin.

        Mielenkiinnolla odotan, miten matkasi jatkuu. Kuten sanoit, sehän tässä hienointa onkin, kun ei koskaan tiedä, mitä tuleman pitää. Onko kaikki sittenkin tosiaan vain jatkuvaa muutosta vai sitä elämää, sinähän sen sanoit.
        Jatkukoon matka niin pitkään kuin jatkuu. Kaikki hyvähän loppuu aikanaan, mutta nautitaan siihen asti. Ja eikös niissä elämänohjeoppaissa, mitä olet lukenut sanottu myös, että tärkeintähän ei ole päämäärä vaan matka sinne.
        Kiitos vielä viimeisestä blogistasi, lahjasi oli todella hieno.

        Ja hei, aina ei tarvitse sanoa, kirjoittaa eikä kertoa mitään. Vaan nauti nyt euforian tunteestasi niin pitkään kuin sitä vain riittää, itse olet sen ansainnut. Oikein hyvää viikonloppua ja kiitos vihjeestäsi koskien ensi viikkoa………..täälä ollaan………….

        ENJOY 🙂

  3. Kiitos ihanasta kirjoituksesta, juuri tätä tarvitsin tänä aamuna. Ryhdyin lukemaan blogiasi muutama kuukausi sitten ja olen pikkuhiljaa käynyt läpi myös vanhempia postauksia, mutta osa on vielä lukematta. Kirjoitat kauniisti ja asiaa. Minä olen itse myös myllerrysten keskellä, etsin suuntaa ja yritän kuunnella itseäni mutta vielä en kuule hiljaista ääntä jonka olen moneksi vuodeksi vaientanut.
    Ja kyllä, minustakin tuntuu usein että muut eivät katso eivätkä näe. Viimeksi itkin ääneen kaupan kassajonossa. Seurasin jo aikuisen kokoisen, jollakin lailla erityisnuoren kiukuttelua karkkihyllyllä. Poika olisi halunnut jotain, ja kuulleessaan väsyneeltä äidiltään kieltävän vastauksen, kiukku yltyi infernaaliseksi. Äiti ilmeisesti tunsi rajansa tulevan vastaan ja meni hengittelemään hyllyn toiselle puolelle. Poika luuli äidin hylkäävän hänet huonon käytöksen vuoksi ja puhkesi sydäntä särkevään itkuun. Hän huusi äitiä niin että sydäntä viilsi. Kun äiti kokosi itsensä ja ilmestyi hyllyn takaa, jälleennäkeminen oli uskomattoman liikuttava. Tässä vaiheessa nyyhkytin jo niin että koko kassajono tuijotti minua. Kotimatkalla tuntui kuin olisin ollut vereslihalla.
    Lintutarinasi toi tämän taas mieleeni.
    Mari

    • Kiitos, Mari, ajatuksistasi ja kauniista tarinasta! Nuo kuvaamasi kaltaiset tapahtumat ovat kyllä todella pysäyttäviä, niihin kätkeytyy usein kokonainen ihmiselämä ja monta erilaista kokemusta, jotka kiteytyvät tuollaiseen yhteen hetkeen. Ja sinä ulkopuolisena seuraajana olet päässyt hetkeksi tuntemaan jotain, jota et välttämättä muuten olisi kokenut. Hurjaa! Ja siksi varmasti niin koskettavaa – mä olisin itkenyt aivan samalla tavalla.

      Ihanaa, että olet päätynyt blogini pariin. Kyllä se oma ääni sieltä vielä alkaa kuulua, usko vaan!

  4. Päivitysilmoitus: Lintu olkapäällä | MaiLife

  5. Päivitysilmoitus: Kumpi on hullumpi: se joka hyppää vai se joka jää? | MaiLife

  6. Päivitysilmoitus: Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyshätä yhdessä! | MaiLife

  7. Päivitysilmoitus: Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä – reportaasini yksinäisyydestä | MaiLife

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.