Kun erossa ei koskaan annettu anteeksi…

Se on se yksi golfbägi, joka minun mieltäni kalvaa. Ja se taulu. Ne pari tavaraa, jotka jäivät jälkeeni Ruotsiin ja joita en koskaan saanut takaisin. En kysynytkään, sillä en halunnut kohdata. Ei tarjottu, sillä varmasti pelätiin. Halusin työntää kaiken pois: done deal, materia on minun haavojani merkityksettömämpää.

Ja haavat unohtuvat, kun niitä ei kaivele.

Minä erosin yli puolitoista vuotta sitten. Tarina on tässä blogissa jo käsitelty, eikä sitä tai siitä allkaneita tapahtumia ole tarpeen enää toistaa. Jos et ole tuntojani ja tapahtumiani lukenut, voit katsoa vaikka nämä blogini ”Kun poikaystävä jättää”, ”Kun mieli romahtaa” ja ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

On unohdettu, on menty eteenpäin.. vai onko? Viime aikoina olen miettinyt elämääni monelta kantilta. Olen huomannut, että siinä ei ole sellaista palikkaa kuin ”mahdollisuus parisuhteelle”. Mikä estää eteenpäin menemisen? Miksi en ole avoin uusille mahdollisuuksille, vaan mieluummin kaivaudun puskaan piiloon?

Eroni oli syvä ja se palasi mieleeni tänä aamuna, kun luin Helsingin Sanomista tämän jutun Heli Thorénista. Hän käsittelee syyskuussa julkaistavassa kirjassaan eron kivuliaisuutta. Thoeén toteaa haastattelussa, että:

”Kaikki erot muistuttavat toisiaan. Tunteet ovat samat, vaikka mittakaava vaihtelee… syy on usein pohjimmiltaan heikossa itsetunnossa. Nurinkurista kyllä, tarvitaan riittävän vahvaa omanarvontuntoa, jotta vikoja uskaltaa nähdä myös itsessä. Jos lasketaan pois suhteet, joissa on väkivaltaa tai hyväksikäyttöä, yksikään ero ei ole vain toisen osapuolen syy. Erokriisissä järkevinkin meistä saattaa uhrata periaatteensa loukatakseen toista.”

Ja minä aloin miettiä omaa mittakaavaani. Omanarvontuntoani. Loukkauksia ja loukkaantumisia. Kykenemättömyyttä käsitellä tilannetta. Oli satuttamisia, mielen romahtamisia, epäkypsyyttä, jotka ajoivat kaiken yli. Annettiin mennä ja päästettiin käsistä.

Myös se ystävyys, josta suhde alkoi.

Tavarani jäivät maailmalle, monet tunteeni unohtuivat noihin tuuliin. Tuli seikkailua, tuli elämää, tuli kokemuksia. Mutta koskaan ei annettu anteeksi. Ei pyydetty anteeksi. Ei ole annettu anteeksi. Ei kohdattu ja kiitetty. Ei ole puhuttu, ei ole tavattu.

On annettu unohtua. Millaisia seurauksia on sillä, kun ei koskaan sanota kiitos ja anteeksi? Voiko toisen ihmisen vain painaa mappi ö:hön? Unohtaa? Thorén puhuu avioliitosta. Lapsista, jotka säännöllisesti saavat eronneet kohtaamaan. Entä sitten kun ei ole mitään yhdessä sitovaa liimaa; lapsia tai lemmikkieläimiä? Silloin ei ole pakkoa kohdata. Voiko joskus niin intensiivinen ja tärkeä suhde räjähtää tuhkaksi taivaalle? Kannattaako sen antaa tehdä niin?

Vai jääkö joku silti kaivamaan?

Minä en tiedä. Hyvin on mennyt näinkin. Olen tyytyväinen kaikkeen elämässäni nyt olevaan.

Mutta silti.

Voiko joku haamu hypätä esiin? Pitäisikö jotain tehdä? Mitä? Olisko minun omanarvontuntoni nyt siinä kunnossa, että se osaisi jo kiittää ja antaa anteeksi?

Materia on haavojani merkitysksettömämpää. Mutta voiko minun haavojanikin merkityksellisempää olla se kauneus, jonka yhdessä koimme? Ajat, jotka edelleen lämmittävät mieltäni?

web-reso-2412

Ensimmäinen kuva, jonka löysin Ruotsin elämästäni. Siinä minä olen. Nainen parisuhteessa.

 

/Äm, joka huomauttaa, että tämä kirjoitus syntyi muutamassa minuutissa, hetken intensiivisessä impulsissa. Mutta juuri tämä tuntui tärkeältä sanoa tänä aamuna. Juuri tällä tavalla.

 

Mainokset

2 thoughts on “Kun erossa ei koskaan annettu anteeksi…

  1. Olen ollut sekä jättäjä, että jätetty. Viimeksi jälkeistä.. Luulen, että ero on helpompi silloin, kun itse on jotenkin ollut vaikuttamassa siihen. Mutta kun isku tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta on shokki melkoinen. Siinä vaiheessa en osannut olla aikuinen tai fiksukaan. Sanoin asioita satuttaakseni häntä, joka oli satuttanut minua. Fiksuimpia asioita mitä olen koskaan tehny on ollut se, että pahimman tunnekuohun jälkeen kerroin toiselle, etten ole enää vihainen. Siitä alkoi omakin toipuminen. On myös nähty. Saatu puhuttua asioita, joista olisi pitänyt puhua jo silloin kun meillä vielä oli mahdollisuus…
    Erosta ei vielä ole kovin pitkä aika… Opin edelleen paljon uutta itsestäni.. Olisinko valmis uuteen suhteeseen-en koskaan. Miksi päästää ketään niin lähelle ja antaa aseet itsensä satuttamiseen. Vielä en ole siihen valmis.

    • Näinhän se varmasti on; samoin kävi minulle. Kun salama putoaa päähän yhtäkkiä, on kovin vaikea kontrolloida itseään tai sitä miten käy. Minä en jaksanut alkaa hankalaksi, mutta romahdin tunnetuin loppuseurauksin.. Hyvä, että te olette päässeet käymään keskustelua erosta. Tarvitaan molemmilta osapuolilta riittävää halua ja kyvykkyyttä, jotta tuo keskustelu voidaan käydä.

      Mä olen ainakin sen koulukunnan ihmisiä, että on parempi ensin opetella olemaan yksin ja sitten vasta alkaa pohtia uusia kuvioita. Usein toivon tätä muillekin; että ei sännättäisi suin päin uuteen suhteeseen, jotta olisi aikaa löytää itsensä. Minulle koko eroprosessin hienoin juttu on ollut tässä. Ihan valtava maailma on avautunut vain eroni ansiosta. Vei tietty aikansa hyväksyä tämä 🙂

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s