Tämän kesän minä olen kulkenut vuoroin kahdella ja vuoroin neljällä kumilla. Opetellut pyöräilemään ja autoilemaan.

Tiedätkö mikä näille lajeille on yhteistä?

Se, että ei kannata ajaa ilman käsiä. Sä muistat sen, kun lapsena ajoi fillarilla, nosti kädet ilmaan ohjaustangolta ja huusi, että ”isi katoooooo”…

Ja sitten törmäsi puuhun.

Ihan puuhun asti minä en törmännyt Ahveniston moottoriradalla viikko sitten Onnellisten Ajokoulun autoslalom-treenissä, mutta aika syvää off roadia kyllä kynnettiin, kun sisäinen jarimattilatvalani heräsi ja auto… no, se pääsi vähän käsistä.

Ja päälle rapsahti kymmenen sekuntia penaltia sekä opettajamme Jiri Katteluksen saarna.

* * *

Se torstaipäivä ja olemme tulleet moottoriradalle testaamaan millaisia pujottelijoita Onnellisten Ajokoulun kuskeista syntyy. Ja minä olen juuri kaartanut hurjan mutkan kaasu yksi rengas ilmassa huutaen ja toinen asfalttia kuopsuttaen. Se missä ne kaksi jäljelle jäävää rengasta sijaitsevat tuolla hetkellä, siitä en ole edelleenkään varma…

Puff. Off road.

”Ajoasento, ote rattiin ja miten siitä pidetään kiinni. Missä katse? Nyt kuljettaja Ilmoniemi kertaa ne ja lähtee uusinta-ajolle”, opettaja läksyttää ja heilauttaa ruutulippua.

Vasen jalka tärisee. Sitä on tullut painettua ajaessa lattiaan apinan raivolla – ihan kuin se antaisi lisää tukea heiluvalle autolle. Mutta tuo tuki ei ainakaan edellisellä kierroksella ole auttanut. Ärsyttää nuo toilailut ja typerät virheet. Täällä otetaan aikaa, ja kymmenen sekuntia on paha lisä kisaan. Vaikka eihän tässä kisata. Ainakaan toisia vastaan.

Hahhah. Eipä vissiin. Minä ainakin kisaan Piia ja Jenniä vastaan. Ne ovat kovia mimmejä ja minua ahdistaa, kun ne eivät aja off roadia vaan täydellisen taitavasti pitkin baanaa – ja kovaa.

Kymmenen sekuntia! Kuka amatööri ottaa kymmenen sekunnin penaltit!

Mutta toilailuaja ja typeriä virheitä tänne ollaan tultu tekemäänkin jotta opittaisiin ja oltaisiin taas piirun verran onnellisempia ja taitavampia kuskeja. Onnellisten Ajokoulussa olemme tulleet tutkimaan sitä mitä normaalissa liikenteessä emme pääsisi kokeilemaan. Tavallaan onneksi, sillä arjen  ajossa tällaisten pikajarrutusten tekeminen ja mutkien kurvaaminen tarkoittaisi jotain vaarallista ääritilannetta. Mutta täällä me voimme kokeilla turvallisesi kuinka auto käyttäytyy ja toimii ääritilanteissa; jarrutuksissa ja kaarteissa.

Ja sitä paitsi, kilpailuvietti ei ole lainkaan huono asia tällä radalla. Kun se puskee läpi kehon, unohtuu turha yrittäminen ja autonkäsittelyharjoitus tulee siinä sivussa vähän niin kuin vaivihkaa. Erityisesti porukkamme aremmille kuskeille kilpailuelementti on pelastava enkeli – se innostaa meitä kaikkia kokeilemaan uudelleen ja uudelleen ja lähes kilpailemaan siitä kuka pääsee seuraavaksi radalle.

* * *

NIIIIIIIRSK.

Renkaat jyystävät rataa.

Alan tajuta: Katse on pidettävä riittävän kaukana.

Tämä on nyt taas sitä ennakointia, jota ajokoulu on minulle joka kerta opettanut. Viimeksi taloudellisen ajon näkövinkkelistä, nyt rallin.

Kierros kierrokselta alan hahmottaa paremmin kuinka tärkeää ajamisessa on se, että keskittyy siihen mihin on menossa, eikä siihen missä tällä hetkellä ajaa. Ihan kuin normaalissa liikenteessäkin! Kierros kierrokselta alan uskaltaa painaa lisää kaasua.

”Ei niitä kaasuttamalla rikki saa!”, huutaa joku radan laidalla.

Painan vähän lisää kaasua. Offroad-mutka lähenee, huomaan, ja höllään pienen piirun verran.

Rrrooom. Näin se menee. Ei penalteja.

 

Minulle on suuri yllätys se, miten luotettavia ja turvallisia nämä allani rullaavat Mazdat ovat. Pääsen kokeilemaan niistä monta ja huomaan, että ajovakausjärjestelmä ei petä vaikka kurvit käyvät koviksi. Autot pysyvät käsissäni, vaikka revittelen nyt jo tuhatta ja sataa! Alan myös oivaltaa, missä kohtaa pitää malttaa jottei käsistä lähtemisen – ja off roadin – vaaraa ole.

”Mä olen joskus miettinyt, että pitäisikö viedä bensakuitit kelaan joka kerta kun ajaa radalla. Täällä ei juuri arjen huolia tule mietittyä, kun keskittyminen tiehen ja ajamiseen on niin kokonaisvaltaista. Päänuppi relaa!” huikkaa eräs kouluttajistamme.

Niin. Minäkään en ole miettinyt kertaakaan mitään muuta kuin:

1. tietä edessäni
2. Piia ja Jenniä edessäni
3. Piia ja Jenniä takanani (mitä ei tapahdu koskaan)

Olen onnellinen. Suorastaan täynnä energiaa ja testosteronia. Kyllä tämä ajokoulu lupauksensa pitää. Tänään olemme hioneet kuntoon omaa ajovakausjärjestelmäämme; siitähän tässä on ollut ensisijaisesti kyse. Ja nythän se pelaa taas piirun verran paremmin.

”Vien kuitit Kelaan”, päätän.

Mutta ennen Kelaan marssimista ajan vähän Mazdaa ja treenaan ensi viikonlopun Eco Run -kilpailuun. Kyllä, minut haastettiin taloudellisen ajon kisaan kokeilemaan kykyjäni. Onhan se nyt päivän selvää, että yhdellä taloudellisen ajamisen harjoittelulla ja yhdellä rallipäivällä, olen valmis kisakuski…

Tästä viikosta tulee hurja. Jos siitä selviän, niin varmaan taas pykälän vahvempana ihmisenä pääsen starttaamaan syyskuun.

Lauantaina nimittäin lähtee Mazdan kisatiimi Lahteen ja polkaisee kaasun pohjaan. Voin kertoa, että tästä tulee jännää. Ajaessani autolla olen oivaltanut, että nämä tällaiset haasteet, jotka vaativat taitoa, eivätkä vain päättäväistä päätä ja kykyä vetää oma fysiikka huippuun, ovat kaikista pelottavimpia. Ja sitten tietysti sunnuntaina, se 140 kilometrin Tour de Helsinki -pyöräily….

Niin nyt ihan oikeasti leikki sikseen, tätä tyttöä pelottaa… Jos pääsen maaliin, on sekin juhlan arvoinen suoritus.

 

//Ämmä, kaasu pohjassa uuteen viikkoon